Pia Valkonen

Puumalasta

Mazzarella pääsi Yrsa Steniukseen

ke 24.8.2016

Merete Mazzarella pääsi kirjassaan Uskottomuuden houkutus Penelopen, Kirken ja Nausikan, Anna Kareninan ja Aleksandra Kollontain sekä jonkun minulle tuntemattoman kirjailijan Alma Söderhjelmin Kärlekens väninnan kautta vihdoin Yrsa Steniukseen. Vallassa ja naiseudessa Stenius ilmeisesti tähän kohtaan asti Mazzarellan kirjaa monipuolisimmin käsittelee toisena naisena olemista.

Stenius on sitä mieltä, että vaikka hän romahti, kun kylmentynyt rakastaja kääntyi takaisin avioonsa, hän ei ollut syytön itsekään. Stenius kirjoittaa, että hänen omassa käytöksessään oli jotain, joka kutsui pettämään. Täytyy nyt sanoa, että en muuten tiedä. En ole koskaan ollut riippumaton sinkku toinen nainen. Olen aina ollut petturiavio- tai avovaimo!

(Olen aina ollut vähän yksinkertainen tai jopa pösilö romaanihenkilö Leo Tolstoin Anna Kareninasta. Olen ollut Kareninan veli, joka sekaantuu lastensa kotiopettajattareen ja sen jälkeen varmaan kaikkiin perheen pikku piikoihin tai palvelijattariin. Ei sellaisesta romaania saa, sivujuonen vain tai alustan tapahtumille korkeintaan.)

Stenius kirjoittaa vastaansanomattomasti: "Ihmiset voivat tehdä _ _ _ melkein mitä vain. Eivät ilkeyttään, vaan pikemminkin siksi, että heitä ajavat olosuhteet ja jokin monimutkainen psykologinen vuoruovaikutus, jossa paljon merkitsee se, mitä toinen sallii toisen tehdä. ´Uhrit´ ovat harvoin syyttömiä. Minä en ainakaan ollut. Jälkeenpäin tajuan omassa käytöksessäni jotain, joka oikeastaan kutsui pettämään." (Merete Mazzarella Uskottomuuden houkutus luvussa Toinen nainen - vapaa nainen? s. 264)

Nimenomaan! Tolstoin Anna Kareninassa ärsyttää aivan suunnattomasti vieläkin se, että Tolstoi tappaa romaanihenkilönsä ikään kuin rangaistuksena. Petturinainen heittäytyköön epätoivoisesti itsariin! Sen sijaan patologiesti pettävä aviomies, Anna Kareninan veli, sen kun porskuttaa. Toisaalta patologisesti pettävä mies on ilmeisesti niin mielenkiinnoton, että hänestä ei tosiaan saa romaanissa kuin päätarinaa hieman kehystävän ohimenevän hahmon. 

Tietenkään se, että ryntää viettiensä vallassa jonkun kylmähkön Vronskin perään, ei välttämättä tee onnelliseksi. Vronski, vaikka yrittää kimurantin parisuhteensa eteen kyllä sen, minkä synnynnäisenä häntäheikkinä pystyy, pysyy vetäytyvänä, sitoutumiskammoisena eikä anna itsestään oikein mitään. Tai antaa! Antaa sen, minkä voi, mutta eipä se paljoa ole.

Sitä paitsi ilman Mazzarellaa en olisi muistanutkaan, että myös viaton neitsyt, Kitty, oli retkussa roistomaiseen Vronskiin. Kittyn odotus tulee hyvin kuvatuksi Anna Kareninan alussa. Lopulta Kitty myöntyy tylsähkölle, työteliäälle ja maalaismaiselle Levinille. Kittystä tulee onnellinen. Vuonna 1994, jolloin Anna Kareninan ensi kertaa luin, sivuutin Levinin aivan täysin. Tylsä tyyppi (Levin) ja sinne kana (Kitty) katosi, ajattelin ja kierin ihan toisissa tunteissa.

Höh, nyt Anna Kareninan toisella kierroksella suorastaan rakastuin Leviniin ja kunnioitin Kittyä. Kitty sentään kypsyi. Tolstoi tahtoi jättää Anna Kareninan vellomaan pohjattomaan itsekeskeisyyteensä. Muijaa eivät edes omat lapset kiinnostaneet. Mi´ inha nainen!

Näin muuten viime yötä unta Tampereen-aikojeni Suuresta Rakkaudesta, Juha Akkasesta. Ensin tämä bylsi jotain tyttöjä jossain ihmellisessä kollektiivihuoneessa, saattoi olla retkeilymajassa, ja sitten kävi ilmi, että tällä on jalat reisistä asti poikki. Todella outoa. Miehen tai samovaarin, mitä tästä oli jäljellä - kädet kyllä olivat normipitkät, samovaarihan on neuvostosotilas, jolla on sodassa katkaistu sekä kädet että jalat, Venäjällä näkemäni samovaarit ovat olleet kuitenkin kädellisiä, sillä he istuivat yleensä rullalaudan näköisellä alustalla ja soutivat itseään eteenpäin Pietarin kaduilla pienten kapuloiden avulla  - siis uneni Juha Akkasen jaloissa oli vielä reisienpätkän lisäksi ikään kuin irralliset polvilumpiot - kertoi, että jokin oli murskannut hänen jalkansa. Minä unessa ajattelin ja kysyinkin, ovatko jalat amputoidut aikuisiän diabeteksen takia.

Vaikka uni oli omituisuudessaan hieno kuin Marialla, kyseessä oli valitettavasti kuitenkin päiväjäänne. Eilen Lakiharjun yli matkaa Matin kanssa tehdessä - Matilla oli jälleen kiire lähtöön, ihme, että itse keskellä kiirettään ehdotti Lakiharjun yli ajamista - oli puhe laihtumisesta. Ajattelin, että paskat, jos tunnen oloni edes jotakuinkin hyväksi, antaa kilojen olla. Jos on vaikea katsoa peiliin, pakkoko sitä on katsoa peiliin. Kun pimatsut lähtevät talosta, heitetään kaikki peilit pellolle.

Matti ei paljoa peilaa enkä minäkään nykyään.

(Sitten tietysti ajattelin takaraivoni sisimmällä osalla hiljaa mielessäni aikuisiän diabetestä ja mietin, tuleeko minusta aikaa myöten sokea. Varmaan jalkojen amputointi tuli siitä. Uskokaa tai älkää, Lakiharjun päällä, kun laelta avautui satumaisen jylhä maisema, vilahti sellainen ajatus, että kiintoisaa, eihän minulla ole vielä sokean kokemusta maailmasta ollutkaan. Rekenä, pulkkana ja kelkkanakin sitä on oltu, mutta sokeana ei vielä. Kuuntelisinkohan minä tarkemmin, jos en voisi tukeutua näköaistimukseen? Krjoittamaan pystyisin vallan mainiosti sokeanankin. Yämän ka exddeööosem (siis edellisen) lauseen kirjoitin silmät kiinni. Tämä ei ole pelkästään leikinlaskua. Iän myötä minusta tulee yhä likinäköisempi ja samalla lukunäkö huononee, ja karsastan, kun silmät väsyvät, siksi tunsin läheisyyttä, kun näin kuvan suojeluskuntalaisesta sankarivainajaenostani, jonka vasen silmä katsoi oikealle nenännurkkaan. Sellaisia silmälaseja ei ole keksittykään, että näkisin joka tilanteessa terävästi.)

Puumalaan, Puumalaan

Kirjoitin pari päivää sitten, että ainoa, joka minua Kirjakemmakoilla kiinnosti, oli Vesa Luukkosen alustus Niinisaaren ja Luukkosten historiasta. Tarkoitin, että ainoa, joka minua lauantaina kiinnosti. Tottahan arkeologi Ilarin Aallon keskiaika- ja Panu Rajalan Into-luento olisivat antaneet teoreettista pohjaa Vesa Luukkosen puheille, mutta luen sekä Matkaoppaan keskiajan Suomeen ja Intoilijan joskus sitten, kun niiden aika on.

Enhän ole vielä kumpaakaan Olavi Paavolais-elämäkertaakaan lukenut. Syynä on ambivalentti suhteeni Olavi Paavolaiseen. Olen häntä vihannut syvästi 1990-luvun puolivälistä lähtien. Silloin tutustuin Helvi Hämäläiseen ja aina olen ajatellut, että yksi sitoutumiskammoinen Paavolainen ei ole sen arvoinen, että olisi koko elämä hänen kaukopalvontaansa pitänyt pyhittää.

Onko minulla ollut aina oma Olavi Paavolaiseni, jonka jalkojen amputointia salassa toivon?

Minua kiinnosti kyllä draamallinen kävely Puumalan vanhalla hautausmaalla, sillä olen nyt Leonidin uurnanhautuusta lähtien harjoittanut draamakävelyitä niin sanotulla uudella hautausmaalla. Sain tälläkin kertaa kertoa uskon sisarelleni Railille (ortodoksi ja etsijä) kertoa tarinan äidistäni ja tämän Juha Akkasesta. Ville Summasen haudan kohdalla tuli taas mieleen, kun äiti vielä joskus 1970-luvulla, kun tulimme kesän viettoon isän kotipaikalle, kysyi isän veljen vaimolta Liisa-tätiltä, muina munkkeina ohimennen: "Mitäs sille Summasen Villelle kuuluu?"

Muistan äänen tunnepakahtuneisuuden, joka tavoitteli sävyä "mukanyttässämuutenvainkyselen". Maria kysyi siinä pelästyneenä, periytyykö muuten äänikin. Maria ilmeisesti pelkäsi, aiheesta, että alkaa vielä joskus puhua äitinsä ja samalla isoäitinsä äänellä.

Puumalan uusi hautausmaa on täynnä tarinoita eikä vähäisin niistä ole runoilija Markus Syr-Meri. Vaikka olikin sukumme ehdotonta kaheliosastoa, on hän tärkeä. On jotain, jota käydä ihmettelemässä; Markus Syr-Merin kolmatta metriä korkea hautamuistomerkki! Mies, joka oli outoa kyllä meikäläiseksi pitkä ja varmaan nuorena komea, ryhdikäs sekä tosiaan rakasti seurusteluetikettiä, titteleitä ja käytti kunniamerkkejä.

Kun olin säteillyt aamupäivän innostusta Puumalaan kunnan ja seurakunnan kirjamyynnissä, läksimme Niinisaaren, Hätinvirran lossin toiselle puolelle ravintola Niinipuuhun tappelemaan pihan ampiaisten kanssa. Keksimme lopulta juottaa ne humalaan Niinipuun simalla, jota imettyään ne rämpivät kuin siat vatukossa talon lohikeitossa ja muuttuivat harmaiksi ja hoikiksi koppakuoriaisiksi, kun siivet liimautuivat vartaloon. Tuli sellainen olo, että olisi pitänyt suihkuttaa ne lohikeiton rasvasta puhtaiksi. Selviytyivätköhän ne koskaan simakrapulasta ja lohikeittokermakuorrotuksestaan? Miten ne pääsivät lentämään, jos siivet olivat liimatut?

Jatkan joskus. Pitää käydä Pyhällä Maanselällä, tehdä maltillisen pikkiriikkisen töitä ja viedä Anna syömään take away thaimaalaista lohduksi siihen, että Matti ei ole kotona. Kimuranttia.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi