Pia Valkonen

Turvallinen lapsuus

ti 9.8.2016

Luen Merete Mazzarellan Elämää sanoiksi toistamiseen. Ensimmäisellä lukukerralla aivokapasiteettini olli kiinni Tarmo Kunnaksen Fasismin lumossa. Mazzarella kirjasta jäi sen vuoksi valju vaikutelma ja olin silloin vain yhden kohdan merkannut siitä. Kohta käsitteli ambivalenssia.

Toisella lukukerralla tuntuu, että jokaiselta sivulta löytyisi jotain kommentoitavaa. Elämä sanoiksi on kirjoittamisen opas ja sisältää niin pajon kaikkea, että näköjään Kunnaksen kirjan kanssa olen vain kahlannut sen läpi. Tunnustan, antakee armoa.

Jostain syystä olin kirjannut etukannelle Mazzarellan lausuman ambivalenssista: "Ambivalenssin kanssa on vaikea elää, mutta kirjoittamiselle se on verraton kannustin." (Merete Mazzarella Elämä sanoiksi s. 132).

Siinä kohtaa aloin tiedostaa, että olen itse ambivalentti ihminen. Täynnä ristiriitaisuuksia ja vastakkaisia tunnetiloja jopa yhtä aikaa. Tasapainoton toisin sanoen. Epäjohdonmukainen. Kasvattajana mahdoton. Antakee nyt sitä ruoskaa, no niin. Ensimmäinen aviomieheni tuumasi lainata Bruce Sprinsteeniä Loving You is a man´s work. Menikö oikein tankeroenglannilla?

Mutta ei hätää! Ainahan tätä voi purkaa kirjoittamalla. Jostain syystä lapseni, joka on joutunut elämään kanssani kohta 18 vuotta, kirjoittaa myös. Toisenkin toivoisin kirjoittavan. Löytänee oman tapansa purkaa solmuja. Toistaiseksi paiskoo ovia. Lohduttavaa oli kuunnella Radio Dein haastattelua Timo Totrosta. Hän yhdistää psykoanalyysiä ja teologiaa. Totron tulkinnan mukaan syntiinlankeemuskertomuksen idea oli ihmiskunnan kasvusta aikuiseksi.

Tuli tehtyä teko ja pakko oli ottaa siitä vastuu. Jos tietää, on vastuullinen, ajattelen näin. Mukavampihan se tietysti olisi höllötellä haaleessa veessä mistään mitään tietämättä, ja vituksihan se koko kuvio vähän meni, mutta ajatus ikuisesta enkelielämästä ei oikein kyllä jotenkin ... mieluummin sitä tekisi jotain, vaikken tässä vaiheessa kovin toiminnalliselta tunnu. Heiluttelisin edes niitä lehviä satojentuhansien kansojen joukossa.

Totro sanoi, että ihmisen elämä rakentuu ambivalenssista. Pysyvä tasapainon tila ei saatakaan olla mahdollista. Paitsi tietysti valaistuneille kilvoittelijoille, mutta itsestään semmoinen ei varmaankaan tule.

Merete Mazzarella muuten on sitä mieltä, että pitää ennemmin kuvailla lapsuutta tapauksien avulla kuin käyttää adjektiiveja. Näin yleensäkin, kun kirjoittaa kuvailevasti. Tästä eteenpäin koetan muistaa opetuksen. Etenkää kuluneita adjektiiveja ei tulisi käyttää. Lapsuutta tulisi kuvailla sen sijaan, että sanoisi sen olevan kuluneesti joko turvallinen tai turvaton.

Nauratti, kun nimenomaan viime aikoina olen miettinyt, että lapsuuteni oli maalaisen superturvallinen - ainoa riski oli pudota puusta tai katoilta, jonne kiipeilin - eikä minulla sittenkään taida olla muitakaan sellaisia traumoja, jotta olisin kärsivä taiteilija. Olihan äiti kovin uskonnollinen, mutta ilman körttiyhteisön tuomaa tukea.

Olisiko äidin uskonnollisuudesta tullut ongelma, jos olisimme eläneet keskellä jotain körttiseurakuntaa, jossa äiti olisi ollut elementissään. Äiti ei päässyt olemaan na svoeij tarelke, lautasellaan, sen jälkeen, kun lähtivät Puumalasta. Ja uskon, että äiti oli ensimmäinen lähtijä, päällimmäinen haluamaan pois.

Lapsuudelleni Kärkölän Järvelän Nummenkulman Vuorimaalla leimallista oli yksinäisyys ja totaalinen pysähtyneisyys. Ehkä se on periytyvää. Ei ollut virikkeitä. Lelut eivät sentään olleet patterin välissä, mutta oli vain loputtoman iso ja epäystävällinen talo, joka täyttyi vain kesäisin, pyhäisin ja viikonloppuisin elämästä, kun talonväki, Multamäet, tulivat omituisuuksineen paikalle. Adjektiivit tunkevat joka paikkaan, pöh. Enkä tiedä, kirjoittaisinko kevyesti vai raskaasti. Hioen en kykene nyt kirjoittamaan, sillä kotoa poismuuttaja pitää kohta siirtää kylpyhuoneeseen aamutöilleen. Suihkutus on aamulla, ettei Järvenpäässä ekana iltana siihen mene aikaa ja energiaa.

Ambivalenssi. Niin. Merete Mazzarella on pannut merkille, että ihmiset eivät kirjoita elämäkertakursseilla juurikaan työstään. Lapsuudestaan he saattavat vielä kirjoittaa elävästi ja muutenkin kuin kulunein adjektiivein, mutta kun tullaan työelämään, kurssinvetäjällä ja muistelmien lukijalla on sellainen olo kuin lukisi kuivia curriculum vitaeita.

Minullakin elämänkaarikurssin kirjoitus loppui syksyyn 2000, jolloin jouduin normaaliin "mene aamulla töihin ja tule illalla töistä" -rutiiniin. Sitä kesti vuoden 2004 loppuun eikä se elämältä maistunut. Ajatelkaapa. Olen elämässäni ollut normaaleissa töissä kokonaista neljä vuotta. Ja nekin määräaikaisella työsopimuksella eikä kertaakaan tullut sellainen olo, että kukaan oikeasti kaipaisi tässä yhteiskunnassa työpanostani.

Juuri siinä vaiheessa suomalainen uusliberalismi kypsyi pahimmilleen. Juuri siinä vaiheessa paskapuhe siitä, että henkilöstö on yrityksen tärkein voimavara ja muu sellainen tyhjä scheisse, arvopölinä, valtasi työelämän.

Siinäpä se! Koko ajan töissä oli sellainen olo, että olen hylännyt lapseni vieraiden ihmisten (jotka olivat oikeasti kivoja) käsiin. Että vieraat ihmiset saavat nähdä Annan ja Marian kehityksestä jotain sellaista, mitä minä en ehdi huomata, kun on koko ajan unenpuutetta ja sumua päässä. Ja minkä takia. Sen takia, että jonkun kuppaisen paikallislehtiyhtiön kokoomuslainen moukkaylitoimari saattoi miettiä, että miten tästäkin työntekijästä päästään tyylikkäimmin eroon - tästäkin ja tästä ja tästä.

En muuten lue mitään yritysblogeja, sillä yhtään kiinnostavaa ei ole tullut vastaan. Tästäkin muuten piti tulla yritysblogi. Runoja rakennusliikkeen johtamisesta. (Nyt saatte nauraa niin, että pissa menee teillä housuun, runoja rakennusliikkeen johtamisesta, no oikeasti se oli kyllä vistoilua, ah, että rakastan sanaa visto.) Minusta ei ole kirjoittamaan sellaista liirumlaarumia, että voi miten oli kympin arvoinen päivä tänään ja asiakkaat sen kun kiittelivät.

Eilenkin, kun hoidin äärimmäisen pitkin hampain erästä materiaalitoimitusreklamaatiota, ajattelin asiakkaasta, että tunge sinä se uusrikas perseesi niihin superlaatusaunanlaudepuittesi kutistumarakoihin, kun kerta olet niin mahtava ja suurituloinen, nariseva, yläluokkainen ja juuri sellaista paljussa lillittelevä MTV3:n sisutusohjelmia tuijotteleva pikku kaupungin nilkki, jota inhoaaaaaaan syvästi.

Sainpa sanottua. Onneksi meillä on myös toisenlaisiakin asiakkaita.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi