Pia Valkonen

Kirjakemmakat

Puumala, identiteetti ja sen sellaista

ma 22.8.2016

Meillä oli kirjailija Matti Pulkkisen muistoseurassa työnjako Puumalan kirjakemmakoilla. Puheenjohtaja Raili Miettinen istui viisaat ja mielenkiintoiset alustukset ja minä sihteeri olouduin hengailemaan Puumalassa. Ihanata! Ei tullut huonoa omaatuntoa siitä, että en käynyt kuuntelemassa vierailevia tähtiä; olin aidosti kiinnostunut vain Vesa Luukkosen elävöittämästä Puumalan Niinisaaren historiasta.

Koko Kirjakemmakka-suunnittelu on ollut minulle harso siihen, että tosiasiassa on mukava saada jokin muukin syy tulla Puumalaan kuin hautausmaakäynnit.

Eipä silti. Hautausmaallakäynnit ovat olleet antoisia. Olen saanut siellä kahdelta serkulta (elävältä) lämpimät halaukset, olen tutustunut tarkemmin yhteen aika kaheliin serkkuun (kuollut). Pulkkisen muistoseuran puheenjohtajalta tuli asiantunteva taustaselitys sille, miksi tämä oli pitkä, hoikka, suoraselkäinen ja rakasti yli kaiken kunniamerkkejä sekä etikettiä.

Runoilija-serkkuni Mauri Syrjäläisen kunniaksi on lisäksi sanottava, että hän ei ole pelännyt isänsä nimeä. Osa Syrjäläisistähän on Santajärviä, mikä minusta tuntuu lähinnä sipistelyltä. Syrjäläinen kuin Syrjäläinen, perkele. Ja tämä Syrjäläinen on ristiriitaisuudessaan ainakin näkyvä. Hautamuistomerkkikin on kolmatta metriä korkea ja sisältää sekä tittelin, runon että sukuvaakunan.

Jos minulta nyt kysyttäisiin Matti ja Liisa -lehteen kirjahyllyjeni sisällöstä ja sitä kymmenen kirjan suosikkilistaani, panisin ensimmäiseksi listaan Katja Petrovskajan romaanin Ehkä Ester. Katja Petrovskaja on Saksassa asuva, saksaksi kirjoittava Ukrainan venäjänkielisestä, mutta juutalaisesta, perheestä Saksaan emigroitunut.

Siinäpä sitä on suvussa hänellä selvittämistä. Minulla sentään on kiinteä hautausmaa, jossa voi käydä käpristelemässä sitä, että identiteetti postmodernin post-todellisuudessa on jotain, minkä pienituloinen saa itseensä kiinnittymään korkeintaan kolmeksi viikoksi. Kolmen viikon määritelmästä kiitokset vasemmisto-prekaari-tutkija Tero Toivaselle.

Minä muistan, kuinka ensin olin iloinen, kun luin Hesarin entisen päätoimittajan identiteettiaiheisen yliöartikkelin. Hän mainitsi siinä olevansa identiteetiltään munkkalainen, mutta kesähuvilansa ja muiden juuriensa ansiosta myös hieman savolainen.

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1365826622153

Lapinlahdella pysyvästi asuvasta se kuulosti mannalta taivaasta. Ja sekin vielä, että päätoimittaja Hesarissa sanoo jotain sellaista. Hesariahan tehdään nykyään lattea ja hienoja viinejä litkivälle sini-vihreälle urbaanistolle, jonka lapsuuden perhe on korkeintaan jostain Helsingin tai Espoon omakotialueelta. Sen suurempaa maantieteellistä tai psykologista siirtymää ei sini-vihreällä ja korkeatuloisella urbaanistolla liene.

Kuvittelisin, että niissä piireissä ei saa edes sanoa tabusanoja: Varpaisjärvi, Ähtävä, Loppi, Eno, Pudasjärvi, Tepsa. Ruskea tyttö, Suomessa asuva, suomeksi kirjoittava Jemenin juutalainen Koko Hubara sai aikaan kohahduksen, kun kirjoitti ärytymyksestään Finlandia-palkinnon saanutta Laura Lindstedtiä kohtaan.

Lindstedtin Oneironissa yhtenä päähenkilönä on New Yorkin juutalainen nainen. Koko Hubarasta tuntui siltä, että Lindstedt on käynyt identiteettivarkaissa. Vienyt häneltä, syntyjuutalaiselta, jotain. Niin. Mielestäni kyseessä on sekin, että on todella, todella, todella paljon hienompaa kärsiä globaalista toiseudesta kuin kärsiä siitä, että on Kajaanista. Ja riviluterialinen. Tai jopa lestadiolainen. Ja jostain haukan persiistä.

Niin. Kajaani kuuluu suomalaisen urbaanihienoston tabusanoihin siinä, missä Pudasjärvikin.

Mikael Pentikäinen oli identiteettikirjoituksessaan rohkea. Mainitsi siinä Ylä-Savon. Kirjoitus jotenkin liikutti, vaikka taisinkin kirjoittaa jossakin - ehkä blogissani - että helppohan se on identiteettiä pohtia, kun on kuukausitulot, jolla jotkut tässä Suomessa joutuvat elämään koko vuoden. Pienillä maalaisilla ja epämielenkiintoisilla ihmisillä ei oikein ole varaa identiteettiin. Niinpä monet identifioituvat mamuvastaisuuteen ja mäyräkoiraan.

Uskonnollista taustaansa Pentikäinen ei kolumnissaan maininnut. Mielenkiintoista. Kyllähän se identiteettiin liittyy. Tosin kyse kirjoituksessa oli pääkaupunkiseudun ja Vantaan kaupunginosaidentiteeteistä. Ollaan ennemmin korsolaisia tai vuosaarelaisia kuin vantaalaisia. Jos uskonto olisi otettu esille Hesarin yliössä, olisivat siinä kohtaa varmaan Hesarin hallituksen hienot Herlinit saaneet paskahalvauksen ja päätoimittaja potkut ennen aikojaan.

Matti tuli työmaalta kahville ja selvittämään jotain. Aamuinen kirjoitusrauhani on mennyttä. Puumalaan vielä palaan ja serkkuhini. Puumalan isänmaan uhreista löysin edesmenneen serkkuni toisinnon Arvi Valtosen; kirjassa oli kuvanen sankarivainajasta Arvi Valtosesta, joka lienee ollut serkkuni setä, isän vanhimman siskon Ailin, miehen Tuovi Valtosen veli, Arvi.

Arvi-serkun haudan muistan Puumalan hautausmaalla ponganneeni, mutta nyt askelmerkit Arvin haudalle ovat minulta unohtuneet. En muista hautausmaasektoria enkä kuolinvuottakaan. Minulla, kuten yllä kirjoitin, sentään on hautausmaa, josta etsiä sukulaisia ja jossa ovat suurin piirtein kaikki identiteettini ja tarinoideni kannalta tärkeät ihmiset.

Katja Petrovskaja kuvasi, kuinka juutalaisten perhe- ja sukuhistoriaan selvittävät tutkijat joutuvat kääntämään oikein päin natsiaikojen katukiviä, sillä katukivien kääntöpuolella on tietoja juutalaisista vainajista.

Katukivet oli lohkottu entisistä hautakivistä ja viety juutalaisten hautausmaalta.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi