Antti Holman Järjestäjästä
ja Tuula Saarikoskesta ihan vähäsen

Lukutulppa irtosi

su 17.7.2016

Kerran keskeytin Antti Holman Järjestäjän. Kirjan alku oli vastenmielinen. Sitten päätin antaa sille toisen mahdollisuuden. Keskeytin taas, sillä en jaksanut Järjestäjän kakkapersereikärankkuutta. Jokin kirjassa kuitenkin oli. Ehkä se, että rankkaakin rankempi päähenkilö anasti työpaikaltaan kirjastosta typerän amerikkalaisen elämäntaito-oppaan ja lueskeli sitä. Päähenkilö ikään kuin rakensi oman näytelmänsä, käsikirjoitti ja ohjasi.

Se oli hyvä kehys.

Päätin ajatella Järjestäjästä positiivisesti. En totisesti olllut kirjan tuotteistettua kohderyhmää. Vastenmielinen alku oli ehkä tarkoitettu kaikille nuorille lukijoille, joita kaiketi ei saa kirjallisuuden äärelle ilman verta, suolenpätkiä ja nyrkkiävittuunpanoja. Jos muuten saadaan enää sittenkään.

Tai ehkä kaikki kirjailijat, joita suuret kustantamot julkaisevat, ovat lukeneet Maria Peuran haastattelun joskus kymmenisen vuotta sitten. Kirjailija sanoi, että lukija täytyy kirjan ensi sivuilla yllättää kyykyssä housut kintuissa vai oliko se niin, että lukijan tulee pudota heti kirjan alussa polvilleen ja housut tulee saattaa kinttuihin. Joka tapauksessa välillä tuntuu siltä, että kun on yhden näitä lukenut, tietää jo, mitä lopussa on: hirveä infernaali ja sitten sovitus.

Ehkä vain pitää lakata lukemasta kirjan alkuja ja loppuja. En tiedä. Olen nyt sveitsiläisen Joël (perkele, taas nimi, jonka joudunn kopioiaan netistä, sillä e-kirjaimen päällä ovat ihme aksentit) Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta alussa ja nauran koko ajan. Tyyppihän liioittelee, höpöttelee niitä näitä kissanpäitä, vetää ihan överiksi ja naurattaa samalla.

Tosiaan myös kysyn, kuten Hesarin Saska Saarikoski jutussaan Erica Jongista, minne seksin ja erotiikan ilo on kadonnut. Uskallan arvella, että nykymuotoiseen pornoon. Ihmispoloinen on hakenut jännitettä tuhmista kuvista maailman sivu, mutta nykyään "tuhmat" kuvat ovat kammottavia.

Ehkä miehillä ei enää seiso, ellei aivoihin tule jotain oksettavaa. En tiedä. Jos Järjestäjä oli osinkaan totta ja Antti Holman tie ulos kaapista on ollut samantyyppinen kuin Järjestäjän Tarmolla - sen jälkeen, kun todellinen ensi rakkaus on pettänyt (opettajamies?) on seksiä pitänyt hakea netistä ja olla kuin tilauksesta valmiina ulko-ovella nelin kontin kommandopipo päässä, jotta ei tunnistettaisi - on asia ihan pakko kirjoittaa ulos, mutta jos keisit ovat kirjassa vain sen takia, että pitää olla aivan vitun rankkaa, nojoo, työntäkää autofiktionne vain syvälle sinne anusaukkoonne.

(En taida päästä tästä kielikuvasta nyt minnekään. Persereikä, persereikä, persereikä. Nyt se on kirjoitettu kolme kertaa. En käytä tässä merkinnässä sitä enää, kiitos.)

En ole ihan varma, pidänkö autofiktiosta. Karl Ove Knausgårdin Taisteluista pidän siksi, että Knausgård yrittää, yrittää, yrittää aivan vilpittömästi kirjoittaa niin kuin tapahtui. Totta kai hän koko ajan ja lukijan uuvuksiin saattamiseen asti mämmii sitä, että ei voi luottaa muistiinsa, muistaa väärin ja tulkinnat ovat erilaiset. Sekin on välttämätöntä.

Sekin on totta, kuten Kulttuurivihkojen Jouni Avelin kirjoitti, että ei jää kuin minä. Ei ole enää romaaneja. On vain kirjailija. Minäminäminäminä. Suomessa muuten jo Kalle Päätalo tappoi romaanin alkaessaan kirjoitta Iijoki-sarjaa. Eläköön romaani, sillä seuraavaksi pitää alkaa miettiä minän kuolettamista. En tässä merkinnässä kuitenkaan koeta muuttua minättömäksi energiapalloksi, vaan kirjoitan Antti Holman Järjestäjästä ja läpsäisen aina itseäni poskelle avokämmenellä, kun eksyn muualle.

Läps!

Kun Järjestäjä lähestyi loppuaan, tuli suuri pettymys, taasko tämä sama kuvio. Jännitteen "nostattamista" äärimmilleen, uuh, uuh, uuh ja sitten kliimaksi! Puks. Ja epilogi sovituksena. Ai, että vitutti. Lopun tapahtumat pyyhkivät niin totaalisesti ylitse, että en lopulta tiennyt, menikö nyt toinenkin Suomalaisen teatterin järjestäjä metrojunan alle vai tuliko tuhopoltto vai oliko kaikki vain houreunta ja kuka se oikein käyttikään piriä.

Ammattitaitoinen kirjailija etäännyttää. Niinpä.

Lisäksi alussa samaistin itseni vahvasti toooodella naurettavaan, toooodella vastenmieliseen naishirviöön, kirjastonjohtaja Lillukkaan, jolla oli ainakin 38 kaksoisleukaa ja jonka ällöttävyys oli lihavuudessa, lihava nainen, joka pyrkii halaamaan, senhän täytyy olla vastenmielinen kaikkien nuorien homoalfojen mielestä.

Tietenkin Antti Holma olisi voinut analysoda ja syventää halailun valta-asetelmia ja jännitteellisiä ulottuvuuksia. Nyt Järjestäjän alussa oli vain itsensä kanssa solmussa oleva poikaparka, joka sanoi iiiiik joka kerta, kun näki vaihdevuotisen naisen hikiset puseronkainalot. Totta kai, minulla viisikymppisellä, vaihdevuotisella naisella takoi koko ajan takaraivossa, että Holma nyt koettaa kertoa tässä, kenelle hän kirjoittaa, kenelle hän flirttailee ja että minun kyllä pitäisi olla lukemassa jotain muuta.

Mutta se Järjestäjän keskikohta. Aivan briljantin tarkkaa ja koskettavaa kuvausta. Holma kuvasi Suomalaisen teatterin henkilökuntaa sävykkäästi ja moniulotteisesti. Vaikka uusliberaali teeskentely koetti uida teatterilaisiinkin, olivat tekniikan pasit juuri niin velttoja kuin ennenkin ja kaikenmaailman Riitta Rysät saattoivat paukutella totuuksiaan ja näyttelijät vain nauroivat, että onpa akalla otsaa.

Ihan en ymmärtänyt, miksi Tarja-Tarmo saattoi ottaa teatterin Tomin hevosenleikin niin vakavasti. Minusta Tomi oli mitä rakastettavin pösilö nuori isäksi tuleva, vähän ikuisesti puberteettinen tyyppi. Ajattelin ensin, että Tomin esikuva voisi olla Jussi Vatanen. Jussi Vatanenhan on myös Sonkajärveltä, mutta Antti Holmaa viitisen vuotta vanhempi. Jostain luin, että eivät kouluaikaan olleet samoissa piireissä. Eivät itse asiassa yläasteella olleet samaan aikaan. Ja Antti Holmahan lähti Helsinkiin lukioon.

Tomilla ei ole ongelmaa miehisyytensä kanssa, koska ei taida kasvaa aikuiseksi ennen kuin vauva kasvattaa. Sitten mietin, että voihan Tomi olla sekoitus Aku Hirviniemeä, sillä kun Tomi kantaa esikoisensa teatterilaisten ihailtavaksi, hän sanoo, että kappasta vain, mun vaimon pillusta tuli tällainen. Kuulosti aivan Aku Hirviniemeltä se.

Lisäksi Tomilla oli kirjassa kymmenen vuotta vanhempi vaimo. Aku Hirviniemen vaimo, Niina Lahtinen, Vasemmistoliiton valtuutettu vuosina 2008-2012, on miestään neljä vuotta vanhempi. Onneksi on wikipedia.

Tarkka ja itkettävä kohtaus oli, kuinka Tarmo oli pienenä nöösinä seurannut isojen poikien lievästi kännistä törmäilyä uimarannalla ja koettanut samaa reseptiikkaa omiin kavereihinsa. Sen jälkeen pienen paikkakunnan samanikäiset olivat vain sulkeneet pojan ulos. Ei väkivaltaa, ei kiusaamista, ei nimittelyä, vaan totaalinen eristäminen. Eristäminen on vielä pahempaa kuin käsiksi käyminen. Eristämiseen ei voi puuttua. Eihän kukaan suoraan tee mitään pahaa. Mutta ne katseet - tästä muuten ammentaa elokuvaohjaaja Dome Karukoski.

Myös Suomalaisen teatterin näytelmän kohtaus, jossa samalta rakastajalta suihin ottaneet äiti ja tytär hapuilevat toisiaan kohti, oli riipivä ja uskottava. En yhtään ihmettele, vaikka harjoituskatsomossa meni tukkukaupalla talouspaperia. Holma ristivalotti toiseutta mielenkiintoisesti romanialaiskerjäläisen Prinzesan avulla. Aivan huima huijaus lopulta. Loistava sivujuoni, josta joku voisi kirjoittaa tutkielman.

Piti vielä jotain Tuula Saarikosken Kaaoksesta ja kirkkaudesta, mutta en nyt. En lukenut sitä sen vuoksi, että Tuula Saarikoski on Pentti Saarikosken ykkönen, vaan siksi, että Tuula Saarikosken toinen elämä on kovin kiinnostavaa. Siinä suhteessa kirja oli hiemann pettymys, mutta selitys tuli viimeisissä kappaleissa:

"Mikäli 80 on rajapyykki, se tulee tuossa tuokiossa, ja olen ihan valmis. Käveleminen alkaa olla kivuliasta, todelllisuutta ylläpitävät aistit ovat selvästi heikkenemässä, musta aukko on nielaissut jo melkein kaikki nimet. Meili on kuitenkin kirkas ja hiljainen." (Tuula Saarikoski Kaaos ja kirkkaus, muistelmat s. 256.)

Muistelmien alkupuoli oli hyvin kirjoitettu, mutta tärkeä elämän toinen puolisko meni aivan hutaisemalla. Ei se tosin mikään zenbuudhalainen opetuskirja ollut tarkoituskaan olla. Taisin odottaa liikoja.

Alkukesästä minulla oli lukutulppa. Energiani vain valui jonnekin. Nyt tulppa on vähäksi aikaa irti. Kiitos Juha Sipilä tästäkin kielikuvasta. Saas nähdä, tulevatko alkukesän kauhut vielä takaisin. Toivottavasti eivät.