Pia Valkonen

Perimmäisten kysymysten äärellä

to 2.6.2016

En tunnusta. En tunnusta, että olen yhtä sumea kuin joku Manuela Bosco. Mutta sittenkin!

Onkohan olemassa hyviä enkeleitä? Minusta hieman tuntui siltä kuin eilen illalla olisi sellainen soittanut Matille. Soittaja ehkä saattoi kuulla, kun UKI-pakussa pelkääjän paikalla joku sanoi: "BUUUUH."

Olen tupannut viime päivinä vajoamaan toivottomuuteen. Ehkä pitäisi mennä torille, ostaa uusia perunoita, tilliä ja silliä. Ajatella vain iloisia asioita. Minusta sellainen on kuitenkin irvokasta sumeutta. Perkele, onko mielen tyyneys jotain muuta?

Avasin Rolf Arnkilin Perimmäisten kysymysten äärellä äsken siitä kohtaa, mihin olin kirjan syksyllä 1998 keittiössä jättänyt. Muistan hyvin Linnanpellonkatu 17:n keittiön. Meillä oli kirjavat verhot ja kirjava pöytäliina. Voi, että tykkäsin asunnosta, tykkäsin talosta ja tykkäsin talon väestä.

Pyöräilin yliopiston teologian luennoille. Harmitti jättää Leonid kotiin, sillä olin Mariasta raskaana ja umpirakastunut (sekaisin hormoneista, niin, ainahan minä). Olisin kyllä mamumieheni raahannut mukana yliopistolle, mutta tämä ei siihen suostunut. En muuten ymmärrä, miten onnistuin syksyllä opiskelemaan kesäyliopistossa. Miksei se ollut avoin yliopisto?

Ja sitten pam! Kesken kuolevan Arnkilin ja pohdintojen, muisteluiden sain puhelinsoiton, jossa kysyttiin, olenko SKP:n puoluesihteeri. En ole, mutta mukava oli jutella. Sanoin kysyjälle, että minäkin haaveilen omasta pienestä punaisesta jäsenkirjasta, jota voisin aina välillä silitellä. Mattikin muuten tekee niin. Hänen jäsenkirjansa on peräisin vuodelta 1978 eikä hän sitä ole minnekään luovuttanut, ei polttanut eikä repinyt. Matti vain on sitä mieltä, että Juuri Se SKP, johon Hän ammoin liittyi, on ainoa ja oikea.

Mää ja tiijä. Minä taisin vuonna 1978 olla ratsastusleirillä Messilässä Lahden kupeessa. Kun vasemmisto lisääntyi oikein olan takaa jakautumalla, pissasin lattiarakoon.

Mieltäni niin lämmitti, kun toveritar Miettinen luonnehti itseään - ainakin Savonlinnan kaudella - sosialistiksi.

Linnanpellonkatu 17:n keittiössä kakkoskerroksessa Perimmäisten kysymysten äärellä ja kuolema tuntuivat etäiseltä. En ollut kirjalle avoin enkä vastaanottavainen. Minusta se oli lässytystä. Mietin tässä nyt, milloin syksyllä 1998 koettu autuus kääntyi helvetiksi. En osaa sanoa käännehetkeä, mutta jotenkin nyt on sellainen aavistus, että käännekohtien opetuksen ehkä ymmärrän tai olen ymmärtämäisilläni. Vaadin ihmisiltä liikaa. Leonidilta etenkin: koira, lapsia, ajokortti, uusi ammatti, uusi kotimaa, uusi kieli, uusi mies - ja hän kun tuli Suomeen vain ja ainoastaan kuolemaan.

Samassa asiassa pyörin nytkin. Koetan taas päästä jonnekin sellaisen väliin, mikä on erottamatonta. Eikä nyt ole kysymyksessä mikään mies - ei uusi eikä vanha. Kyse on ystävyydestä, jota väkevämpiä asioita on, ja sekin on ilmeisesti hyväksyttävä. Päästää irti, niin sanoi meille Herttuan kuntoutuslaitoksessa sosiaalityöntekijä Tuulikki Lajunen (jonka Tuulaksi muistin.)

Nyt kuulostan tosi sumealta. Anna haluaa lenkille. Tuli pelaamasta beach volleytä ja Leonidin tataarienergia vyöryy tytöstä päälle kuin tulivuoren laava.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi