Pia Valkonen

Lapset, kirjoittaminen ja muisti

ma 27.6.2016

Tultiin eilen Ilmajoelta. Vähän liikaa ehkä ahnehdimme Matin kanssa kaikkia vaikutteita, maisemia, kirkkoja, tunnelmia, elämyksiä. Ajatukset ovat nyt yhtä sikin sokin kuin tavarat. Pitäisi pyykätä, jotta Maria saisi puhtaita vaatteita cp-liiton leirille mukaan.

Ilmajoki on kunta, joka ei lannistu. Viimeisimmän vuosikymmenen aikaan Ilmajoen väkiluku on kasvanut 700 hengellä. Ilmajoki-kesälehti kertoo, että se on paras Suomen 10 000 asukkaan kunnista. Maria katsoi netistä, että Lapinlahden väkiluku on laskenut jo alle 10 000:n. Kuntaliitoksen jälkeisessä kuntastrategiassa oli tavoitteena pitää Lapinlahden ja Varpaisjärven yhteinen väkiluku 11 000:ssa. Eipä onnistunut.

Etelä-Pohjanmaalla Jurvassa voi aistia sen, mitä tapahtuu kuntaliitokset jälkeen. Jurvasta ei ole kohta jäljellä yhtään mitään tai ehkä sittenkin: nurmettuva liikenneympyrä. Kärkölässäkin, mitä suunnattomasti kummastelen - onhan kunta niin lähellä Helsinkiä, on luovuttamisen meininki. Terveyskeskus näyttää raunioituvan ja lukio, josta olen kirjoittanut ylioppilaaksi, on lopetettu.

Pohjalainen meininki on aina vetänyt minua puoleensa. Ehkä se on jämäkkä jämeryys ja terve omanarvontunto yhdistettynä suoruuteen ja mutkattomaan uteliaisuuteen. En tiedä. Ehkä se on myös maaseudun arvostus. Ilmajoenkin kirkonkylällä olivat päällimmäisenä maatalojen massiiviset talousrakennukset.

Eilen ajoimme vastaan juhannusliikennettä. Jyväskylän liikenneympyrästä alkoi vastaantulevien autojen jono, joka mateli kävelyvauhtia. Parinkymmenen kilometrin päästä autojono pysähtyi kokonaan. Kaikki nuoret halusivat hampurilaisia sekä Virtojen Kitusbensiksellä, Keuruun Mega-Hesessä ja Hankasalmen Juha-Pekassa.

Ostin Juha-Pekasta huoltoaseman yhteydessä olevan Timo-Tapio-leipomon leipää ja pullia kotiin. Vajaalla vitosella löysin nigerilaisen Chimamanda Ngozi Adichien Puolikkaan keltaista aurinkoa pokkarina. Aloitin sitä muutaman sivun verran ja hurmaannuin jälleen kerran kielikuviin. Adichien kuvaa uusia siististi rakennettuja taloja kuin ne olisivat rivistö hyvin pukeutuneita herrasmiehiä.

Adichien esikoisromaanin Purppuranpunaisen hibiskuksen löysin ihan vahingossa, kun selasin hajamielisesti Iisalmen kirjaston kierrätyshyllyä. En ollut kirjailijasta kuunaan kuullut ja luin pätkän alusta, jossa Adichie kuvaa nigerialaisia kirkonmenoja. Kohta meni jotakuinkin näin (etsin sananmukaisen lainauksen tähän myöhemmin): Nigerialaiset seurakuntalaiset ovat vähällä taputtaa kirkossa, mutta sitten muistavat, että kukaanhan ei halua samaistua helluntalaisiin eikä hihhuloida. Hellariseurakuntia kun oli seudulle syntynyt kuin sieniä sateella.

Kotiin tultuamme muistin, että minulla on kesken Taiye Selasin Ghana ikuisesti. Kirja kuvaa globalisaation hajonnutta ghanalaista perhettä, jonka jäsenet hapuilevat toistensa luokse, kun saavat kuulla, että perheen joskus aikoinaan jättänyt isä on kuollut. Ghana ikuisesti on koskettava ja siinä on upeaa hienovaraista kuvausta lapsista ja monimutkaisista lapsi-vanhempi -suhteista.

Tänä aamuna luin kohdan, jossa 19-vuotias länsimaalaistunut Sadie huutaa äidilleen, että hän ei ole enää mikään vitun pieni ja on kyllästynyt olemaan äidin kanssa viikonloppuisin, jouluna, puhelimessa ja että haluaa elää omaa elämäänsä. Äiti lukkiutuu, lukitsee itsensä vessaan ja käskee tytärtä menemään elämään omaa elämäänsä, tytär kerää kamppeensa ja häipyy äidin asunnosta ja kuulee vähän ajan päästä, että äiti on palannut Ghanaan.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi