Pia Valkonen

Olavi Kares, Rolf Arnkil, Erich Fromm ja Caroline Myss

Hyvää lievää aivosumupäivää!

Kuvauksia kosketuksista keskiluokkaan

to 9.6.2016

Minulla oli suuri kunnia herätä tänä aamuna kello kolmen jälkeen ja viedä lentopallotähti neljäksi lähtemään Power Point -lentisturnaukseen Hämeenlinnaan. Vai Power Cupko se nyt on?

Kokemus oli äärimmäinen, mutta halusin ehdottomasti kerrankin kokea lapsen kyydityksen. Yleensä kyytimiset ovat Matin heiniä. Parempi auto ja parempi kuski näettesen. Halusin myös nähdä, millainen Lapinlahden kirkonkylä on aamuyöstä. Monarille ajaessa Asematie oli autio ja tyhjä. En sitä niin tyhjänä valoisassa ole koskaan elänytkään.

Monarilta poistullessa ajoimme sitten letkassa me lentislapsien vanhemmat. Tuli outo yhteyden tunne. Olen osa tätä järjestelmää. Ehkä jopa osa yhteiskuntaa. 1990-luvun lamaan yliopistosta valmistuneelle se oli aivan outo tunne. Tulee hetkittäisinä aavistuksenomaisina tuokioina ja harvoin. Kun tulee joskus, yllätyn suunnattomasti.

Olenko olemassa? Minäkö asun jossain? Eihän minua ole tähänkään mennessä tarvittu noin niin kuin yhteiskunnassa? Ovatko lapseni käyneet koulua? Onko minulla lapsia? Olenko osa jotain ketjua - sukupolvista ketjua ehkäpä? Jatkuuko elämä minusta? Onko minusta jäänyt johonkin jälki? Kuulunko johonkin yleisesti hyväksyttyyn joukkoon, kuten koululaisten tai urheilijoiden vanhempien joukkoon? (No, en oikeasti kuulu, aivan turha toivo!)

Samalla vähän itketti. Tyttöjen peruskoulu on ohitse. Ei enää pakollisia kohtaamisia ihmisten kanssa, joita en tapaisi mitenkään, en missään yhteydessä muuten. Kosketus keskiluokkaan. En minä sitä nyt sillä tavalla hirveän kiihkeästi kaipaa, mutta lauantaisissa koulun päättäjäisissä oli haikea olo.

Olisimmehan tietysti voineet pyytää ryhmäkyytiä bussille, mutta olipa nyt sitten kaksinolemisen hetki lapsen kanssa, joka on poissa kokonaista kolme yötä ja neljä päivää. Etsin epätoivoisesti yhteyttä kuopukseen, joka on kuin tulista laavaa ja hehkuva ydinvoimala yhtä aikaa. Suunnittelen jo yhteisen teepannun hankkimista Iloisesta Viivistä. Voisimme juoda siitä kaksin joogateetä - äiti ja tytär. Vähän välineurheilulta se tietysti tuntuu, mutta onhan ihmisillä kotialttareita ja tuohuksiakin.

Aamu meni hyvin. Yhtäkään ovea ei paiskoontunut. Vein UFF-kontteihin kolme suljettua muovipussillista vaatteita samalla reissulla. Nyt vietän aivosumupäivää. Turha yrittää mitään keskittymistä vaativaa. Kirjoitan viimeiset sanat Kuopion vuosien 1962-1974 piispasta Olavi Kareksesta ja muista yllättävistä tyypeistä.

Tähän kohtaan ujutan hieman Julia Kristevaa, josta Korhosen Jarkki niin kovasti tykkää. Kristeva on minulle hämärästi tuttu nimi jostain 1980-luvun vastenmielisiltä vuosilta, mutta tässä on järkeä (mukaelma Ruut Pylvänäiseltä, suluissa tekstiä minulta), minusta tuli muukalainen omassa yhteiskunnassani, kun jäin 1990-luvun alussa yhteiskunnan ulkopuolelle):

"Muukalaisen ulkopuolelleen jättävä ryhmä on välttämättä jonkin poliittisen vallan ympärille järjestynyt sosiaalinen ryhmä (keskiluokka, joka jätti prekariaatin, väliluokan, ulkopuolelleen). Heti alussa muukalainen määritellään hyödylliseksi tai haitalliseksi kyseiselle ryhmälle, ja tällä perusteella hänet on joko sitten sulautettava tai torjuttava - joka tapauksessa häntä arvioidaan poliittisen vallan ja laillisten oikeuksien käsittein.(Eli minä en millään sulautunut, tunnen tulevani torjutuksi, tosin inhoan syvästi keskiluokkaa, joten tunne on molemminpuolinen, tahtoisin niin kuulua työväenluokkaan, mutta sielläpä ei enää ketään ole, kun kaikki ovat hampaillaan kiinni keskiluokassa (eivät saa siitä kiinni käsillään tai jaloillaan ja jos avaavat suunsa, putoavat poloiset!!!)"

Olavi Kares - tähän en vähään aikaan enää palaa!

Laihian löytöni Olavi Kares vaivaa minua edelleen, vaikka päiväkirjansa valpurista 1964 valpuriin 1965 Kallaveden rannoilta sainkin tämän viikon alussa loppuun. Tai sain ja sain loppuun. En olisi halunnut tulla päiväkirjan viimeisiin päiviin. Toisaalta en vähään aikaan halua törmätä muihin Kareksen päiväkirjoihin. Ne ovat aivan liian paksuja ja painavia. Kareksen merkintöjä miettiessä menisi minulta varmasti loppuelämä, jos vielä toisen vuoden tekstiään lukisin.

Jouduin palaamaan useaan kertaan kohtaan, jossa Kares puhuu Suomen luterilaisen kirkon uudistumisesta. Luin kohdan ja hieroin silmiäni. Luin eteenpäin ja palasin takaisin. Hieroin silmiäni. Luin kohdan uudestaan ja uudestaan. Ja näin se Lapuan liike -heppu kirjoittaa anno domini 1964 ja tarkemmin 5. joulukuuta Helsingissä laajennetun piispainkokouksen yhteydessä:

"Ja vielä neljäntenä asiana rohkenen mainita papinviran avaamisen naisille. Sen ajatuksen esittäminen tuntuu kyllä tällä hetkellä utopialta. Mutta jos kirkon ahdistus ja hätä evankeliumin ulkopuolelle jääneistä ihmisistä kasvamistaan kasvaa, niin lopulta tusin tahdotaan enää estää naisia pääsemästä papinvirkaan. Uskon, että ne, jotka Uuteen Testamenttiin vedoten vastustavat pappisviran avaamista naisille, tekevät sen vilpittömässä mielessä. Outoa on vain se, että Uusi Testamentti ei lainkaan tunne pappisvirkaa tällaisena kuin se on kirkossamme. Miten evankeliumi voisi sen silloin sulkea naisilta?" (Olavi Kares Kallaveden rannoilta s. 393) 

Kirja on painettu vuonna 1966.

Jossain kohtaa Kares oli nyreä siitä, että ihmiset jo 1960-luvulla suhtautuivat uskontoon ja seurakuntaan kuin pahaiset kuluttajat valintamyymälän valikoimiin. En muista, miten Kares asian ilmaisi, mutta tuli aivan mieleen puolanjuutalaisen sosiologin Zygmunt Baumanin määrittämät notkean postmodernin ketterät turistit.

Niinhän se on. Pintasilaus tätä ja pintasilaus tuota. Toissapäivänä vihreä, eilen vassu, eilen iltapäivällä IPU ja tänään kommari, mitä huomenna. Toissapäivänä luterilainen, eilen ortodoksi, tänään tätä ja huomenna ehkä jotain ihan muuta. Se on kuulkaas karua tämä postmoderin post. Ihmiset eivät tottele. Tätä aviomieheni minulle ihmetteli, että mikä vaimo hänellä oikein on.

Lisäksi Olavi Kares pohti Lontoossa käydessään jonkun piispa Robinsonin uskontokäsitystä, josta Kares arveli, että se jotenkin ravistelee kristinuskon perustotuuksia liialti. Äh, otetaanpa uudestaan. Anglikaakinen piispa John A. T. Robinson oli kirjoittanut kirjan Honest to God vuonna 1963 ja kirja oli ollut valtava menestys ja menekki. Robinsonin teemana oli ollut saksalais-amerikkalaisen Paul Tillichin esittämä ajatus, ettei Jumalaa olisikaan etsittävä "tuolta ylhäältä", eilispäivän kolmikerroksisesta universumista, eikä jostain "ulkopuolelta" metafyysisen spekulaation avulla.

Jumala kuulema löydetään Robinsonin ja Tillichin ajatuksen mukaan syvyysulottuvuudessa, olemisemme perustuksista. Kares pelkää, että Robinson harjoittaessaan "bultmannilaista entmythologiesierung" -ohjelmaa - myyteista vapauttamisellaan, päätyy kristinuskon Kristuksesta vapauttamiseen.

Minä jotenkin kaipaan semmoista "myyteistä vapautumista". En millään voi käsittää sitä, miten Jeesus sieltä mihinkään häviäisi. Minusta on aivan ihastuttavaa miettiä sitä, mitä on historiallista Jeesusta ja mikä on jälkikäteistä tulkintaa. Ja miten moninaiset ovat tulkinnat! Miten ihanaa on, että on niin monta mieltä, fraktiota ja uskontoa maailmassa. (kuten on vasemmistosuuntauksiakin, thih)

Caroline Myss Hengen anatomiassaan, jota mielenkiinnolla luen ja samalla nieleskelen takaisin vatsanesteitä, jotka suuhuni nousevat kirjasen amerikkalaisen retoriikan vuoksi, kirjoittaa, että Jumala on biologisessa järjestelmässä. Myss oli käynyt Alaskassa puoliksi venäläisen ja puoliksi intiaanigurun luona ja tämä oli sanonut, että Jumala on pannut ihmisen tänne pitämään huolta toisistaan ja maasta.

Tässä siivu wikipediaa englannin kielellä: "The dominant theory of Honest to God is that having rejected the idea of 'God up there', modern secular man needs to recognize that the idea of 'God out there' is also an outdated simplification of the nature of divinity. Rather, Christians should take their cue from the existentialist theology of Paul Tillich and consider God to be 'the ground of our being'." https://en.wikipedia.org/wiki/Honest_to_God

Miten tämän nyt selittäisi, millainen näky minulla on? Kaikki, mitä on, on luonnollista. Mutta se ei poista Jumalaa. Jeesuskin on ollut historiallinen hahmo. Kristityn jumalakäsitys on antropomorfistinen, koska jotenkin asioita tulee kuvata ymmärrettävästi. Muuten hymistelemme jotain alkuääntä kuin sumeat ja piinalliset new age -mystikot.

Niin, juu. Viikon päästä lauantaina menen kuulostelemaan Luovaan Puuhun, miten sumeat ja piinalliset new age -mystikot hymisevät.

Vielä piti kirjoittamani Hyvästä Jumalasta ihmismielessä Matti Hyrckin mukaan, mutta toisella kädellä selittelen, miksi en tule Ouluun vassupuoluekokoukseen edes seuraajaksi. En tule, kun en tule. Juna meni ohi ja Heikki Patomäkikin keskittyy töihinsä ja Euroopan vasemmistoon.

Viimeisimmässä Vartijassa oli juttu Matti Hyrckistä ja siinä viitattiin Timo Totroon. Timo Totroon tutustuin ensimmäisellä Ilmajoen-keikallamme, kun kuuntelin autoradiosta Radio Deitä. Matti Hyrck kuulema käyttää psykoanalyytikkö Melanie Kleinin käsitteitä skitsoparanoidinen ja depressiivinen positio.

Voi olla, että jätän toiseen kertaan, mutta olipa mielenkiintoinen artikkeli. Ajatus lienee se, että elämässä vain mennä klonksutellaan. Kasvatuksessa tulee virheitä ja vaikka koettaisi välttää omien vanhempiensa kasvatusvirheitä, tekee niitä kompensoidessaan muista virheitä. Jotenkin sitä on vain elämästä kuitenkin selviydyttävä, muttei elossa ainakaan!

Rolf Arnkilhän muuten kuoli ja ennen kuolemaansa kirjoitti kirjeitä aikansa hengellisille tyypeille. Ensimmäiset kirjeet Perimmäisten kysymysten äärellä oli niin teennnäinen, lipevä ja täynnä korulauseita, että olen kirjeenvaihdon lukemisessa vuonna 1998 lyyhistynyt jonnekin sivulle 60 about. Sitkeästi kuitenkin meinaan kirjeenvaihtoa lukea, sillä arvelen, että kuollutta metsänhoitajaa kiinnostavat samat kysymykset kuin minuakin silloin 1998 ja nyt vuonna 2016.

Erich Frommin Rakastamisen taidon kahlaan tänään loppuun ja lupaan olla oksentamatta. Frommin kirjoituksissa on järkeä, mutten kestä sellaisia kielikuvia, kuten"tavallinen äiti", joka tarjoaa lapselleen "maitoa", kuten kuuluukin, mutta sellainen äitien äiti tarjoaa lapselleen "hunajata". Ei semmoisia äitejä joka puussa kasva.

Voi herranpieksuen takapuolet, mitä kieltä! Fromm määrittää "oikean" rakkauden. Semmoisen, mikä on ihan ylimaallisella tasolla. Universaali, pyyteetön rakkaus. Kylläpä kyllä, mutta jotenkin osaa kirjoittaa niin lässyttävästi, että tekee mieli heittää kirjanen seinään.

Se tuli kyllä selväksi, että eroottinen rakkaus on vain hormonipöllyä aivoissa - sitähän minä olen koettanut kirjoittaa koko blogihistoriani läpi. Symbioosi, sym-biosis, johon aina erotomaanina lankean syvästi ja jota alituiseen kaipaan, on loppujen lopuksi vain biologinen ilmiö.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi