"Jos pääni koskee karvankaan jalkaa..."

Runoilijan talossa

En minä eilen ihan saamaton ollut, vaikkakaan Ilmajoen-viikonlopun pyykkikasa ei vajunnutkaan. Päinvastoin. Jouduin vaihtamaan Marian lakanat, sillä joku karvaavista elukoistamme oli käynyt hieromassa irtokarvansa Marian tuulettuvaan sänkyyn. Martathan ovat neuvoneet, että sänkyä ei saa sijata umpeen ennen kuin se on vähän aikaa tuulettunut.

Marian sänky sai eilen olla avoin jonkin aikaa ja kun ryhdyin sitä raikkoamaan, huusin kauhusta. Lakanat olivat peittyneet pisteleviin koiran- tai kissankarvoihin. Lähempi tutkimus paljasti, että karvat eivät olleet uuden leikatun kissaneiti Hänen Korkea-arvoisuutensa Birgitta Disney Mulanin. Karvat olivat mustia.

Hänen Korka-arvoisuutensa Birgitta Disney Mulan sai eilen korkean kiipeilypuun. Se piti kuitenkin sitoa kiinni yläkerran ateljeehuoneen kurkihirteen Matin henkseleillä. Kun olimme käymässä nukkumaan, katti kiipesi kiipeilypuunsa ylimälle tasanteelle ja koetti siitä ponnistaa kurkihirren päälle keekoilemaan ja koko esitys meinasi kaatua meidän päällemme.

Kissaparka oli etutassuilla kiinni kurkihirressä ja koetti takatassuilla pidellä kiinni kiipeilypuutaan. En yhtään ihmettele, jos ihmiset jakavat kissavideoita. Tänä aamuna narttunen makasi toiseksi ylimmällä tasanteella ja tuijotti meidät hereille kello kuuden aikaan.

Eilisen paras saavutus oli, että raivasin huojuvat kirjapinot eritasoisiin ja erimerkityksisiin huojumattomiin kirjakasoihin. Sain aikaan hieman alkeellista luokitteluakin ja korillisen kierrätykseen lähteviä kirjoja. Tikkisen Hannelelle tekstaroin, että nyt lähtee lähetys kirjakierrätykseen. Hannele säikähti, että en kait minä dekkareita sinne pane.

En, en. Dekkarilähetys on lähtemässä Hannelelle. Omia minulla ei ole koskaan ollut. Jokunen Liza Marklund ehkä, mutta ne olen lahjoittanut Hannelelle jo kauan sitten.

Sen sijaan remelsin, että nyt tästä talosta lähtevät kaikki tylsät kirjat, kuten Pirkko Saision Punainen erokirja ja Helena Sinervon Runoilijan talossa. Punaista erokirjaa silmäilin pari vuotta sitten Varpaisjärven kirjastossa, kun etsin samasta hyllyosastosta, onko Pauliina Rauhalan Taivaslaulu paikalla. Erokirja tuntui liian fragmentaariselta makuuni. Se koostuu lyhyistä episodeista ja vuoropuheluista ja arvelen, että en saisi siitä selvää.

En jaksa täyttää tyhjiä kohtia. Sama on meikäläisen runonluvussa. Runot ovat minulle vaikeita, anteeksi runoilija-Pete. Runoilija-klovnin arjentäyteisiä proosarunoja siitä, että pölynimuri oikuttelee tai äiti tahtoo, että poika tappaa itikan tai kaksikymmentäkolme, ymmärrän.

Runottomuuteni johtuu siitä, että persoonallisuustyyppini on toimittajan. Minulla on insinöörimäinen suhde kieleen. Kieli on merkityksen säiliö. Jos halutaan sanoa jotain, sanotaan sen mahdollisimman suoraan ja yksinkertaisesti, ettei jää tulkinnanvaraa. Piste.

Sanotaan suoraan, miten asia on

Muu kielenkäyttö, runollinenkin, on mielestäni pelkuruutta. Istukat vain silmille ja veri sekä suolenpätkät päin pläsiä.

Mikäs se tällainen olikaan edesmenneen kirjailijan Jouko Tyyrin mukaan? Kalikkaprosaisti. Minä varmaankaan en edes sitä. Toimittaja. Eihän se ole mitään. Sehän vain kirjoittaa, kun muut, aktivistit, toimivat. Tämä alkoi eilen toden teolla ärsyttää, kunluin Juha Kauppisen ja Sampsa Oinaalan Talvivaaran vankeja - pitihän se itselle hankkia, panen ehkä kiertoon. Juha Kauppinen oli rehellisempi. Hän on toimittaja ja sillä sipuli.

Sampsa Oinaala tuntuu tasapainottelevan roolien välissä ja tuli vain sellainen olo - kuten Hannu Hyvösellekin Oinaalasta näyttää tulleen - että tyyppi vain varmistelee tulonlähteensä. Kyllä toimittaja tietää, että äärivasemmistosta tai vasemmistosta yleensä ei pidä hyvää sanaa sanoa ja aktivistiksi leimautuminen vie leivän free lancerin jääkaapista. Paitsi että leipää ei saisi jääkaapissa säilyttää. Kylmä pilaa leivän e-vitamiinin ja saa leivän maistumaan pahalta.

Hyvönen oli tehnyt Oinaalan Hesari-jutusta kunnianloukkauskanteen. Hyvönen kirjoittaa kanteessaan, että Oinaala asetti hänelle mielenterveysdiagnoosin. Ei se nyt ihan niin ollut. Oinaala puhui Hyvösen vainoharhaisesta suhtautumisesta valtamediaan. Ei se mielenterveysdiagnoosista oikein mene.

Ymmärrän kuitenkin, miksi Hyvönen raivosi. Oinaala tuntui jotenkin lierolta kiemurrellessaan, että ei ole aktivisti. Miksi on niin tärkeää korostaa sitä? Ei siitä, että toinen tuntuu lierolta, voi valitettavasti oikein kunnianloukkaussyytettä nostaa. Lisänä näillä kahdella sankarilla on henkilökohtainen kiista Talvivaara-dokumentin teosta tai dokumentin rahoituksesta.

Ehkä on niin, että rahoitusta ei aktivistille anneta. Oinaala sanoi kirjassaan, että Hyvönen oli joskus aikaisemmin jättänyt metsädokumentin teon kesken ja sai sen vuoksi epäluotettavan maineen: "Kun hän esimerkiksi olisi saanut metsänhoitoa käsittelevän dokumenttielokuvansa Ylen Dokumenttiprojektiin, ja oli saanut sille jo rahoitustakin, hän jätti työn kesken. Minun on vaikea kuvitella, että Yle tai institutionaaliset elokuvarahoittajat voisivat koskaan antaa tällaista anteeksi." (Juha Kauppinen ja Sampsa Oinaala Talvivaaran vangit s. 134)

Kaksi Talvivaaran jättiläistä

Voi kun joku joskus avaisi sen, mitä Hyvösen ja Oinaalan välillä on tapahtunut. Ystäviähän he ovat olleet. Minun on tunnustettava, että en osaa toimia Hyvösen kanssa ja kun sain Hyvösen kimppuuni nimitellessäni blogissani häntä kaikella lämmöllä gestapoksi, soitin Oinaalalle, että mikä helvetti tässä nyt on.

Ihan oikeasti. Jos minua joku jossain blogissa nimittelisi, sulisin suopeudesta. Jos minusta joku kirjoittaisi Hesarissa, että suhtaudun vainoharhaisesti valtamediaan, olisin vieläkin tyytyväisempi. Sehän kertoisi, että toimillani on merkitystä!

Hyvösestä Hänestä oli hyvä ja syvällinen juttu muutaman vuoden takaisessa Elonkehässä ja tyypin ansiot pitäisi tunnustaa.

Ehkä on niin, että kuten karjalaiskirjailija Arvo Perttu lausui lappeenrantalaisista naisista; He vain kikattavat. (Tämänkin nappasin Elonkehässä). Pertun lausunto oli niin yllättävä ja lämminhenkinen, että aloin välittömästi kikattaa. Olen syntynyt Imatralla. Ehkä minäkin vain "kikatan" - ärsyttävästi. Ehkä saan/sain Hyvösen raivoon kepeydelläni ja hattarapäisyydelläni. Ja minun on vaikea hyväksyä ihmistä, jolle kaikki on raskasta, draamaa ja vakavaa.

Talvivaara-liikkestä putosin pois heti alkuun. Enkä sitten oikein päässyt edes reen jalaksille. En tiedä, mistä se johtuu. Ehkä siitä, että olen tottunut pieniin joukkoliikkeisiin. Olen niin tottunut siihen, että marssimassa ei ole kuin Toveri Vanhempi Huoneenrakentaja, Aaro, Asko, Ulla ja minä.

Jos on yhtään isompi joukkoliike, en osaa mennä mukaan. Enhän minä enää mennyt miekkareihin, kun niissä alkoi olla ensin satoja ihmisiä ja sen jälkeen tuhansia. Ehkä se olen minä, joka olen ihmispelkoinen ja arka. Tyhjäpäinen kikatteleva eteläkarjalainen. Tai no, enkä edes eteläkarjalainen, vaan pelkkä eteläsavolainen.

Dylan Thomas

Kun asettelin Sofi Oksasen Puhdistusta Stalinin lehmien viereen eilen, tapahtui ihme. Kauan ja hartaasti hyllyistäni etsimäni Dylan Thomasin runokirja tuli esiin. En tajua, miten se on voinut piiloutua. Olen käynyt runo-osastot läpi moneen kertaan ja vasta nyt se tuli esiin.

Jostain kumman syystä rakastan Thomasin näennäistä nonsenseä. Ehkä on niin, että kun en runoista mitään ymmärrä (runoilija Pete, opiskelen alaa kuumeisesti, olen lukemassa Sirkka Heiskanen-Mäkelän Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitokselle vuonna 1970 tekemää opinnäytetyötä Sanataiteen tulkinnasta.), mieleiseni runot voivat olla todella mielettömiä.

En ymmärtänyt tästä yhtään mitään, mutta jostain syystä opettelin tämän ulkoa jo ammoin 1990-luvulla - opeteltava se oli, eivät säkeet koskaan tartu päähäni tuosta noin vain:

"Jos pääni satuttaa karvankaan jalkaa,
sullo takaisin tunkeileva luu.
Jos henkeni puhkomaton pallo
pomppaa putkea vasten, anna kuplien purkautua.
Ennen kiristyköön köysien mato kaulaani
kuin että rakkautta rusikoisin riekaleisella näyttämöllä.

Kaikki riistanaon säännöt sopivat ottelusi kehään;
haravoin ansametsät hansikas lyhdyn päällä,
nokitan, syöksähtelen, tanssin lammikolla, sukeltelen aikaa
ennen kuin kyyryssä ryntään kohti moukaroivaa haanua, ilmaa,
isken tulta ja sotken huutavan huoneen vereen.

Jos tunkeva tuhma tuloni on julma,
minut raivoa takaisin luomisen taloon. Käteni pura,
kun ompelet kiinni syvän oven. Vuode on ristin paikka.
Jos matkani tekee kipeää, taivuta sen suuntaa kuin jousta,
tai pane nilkuttava hahmo, ratsastajaton, hyppäämään
yhdeksän kutistuvan kuun yli.

Ei, Kristuksen sädehtivään vuoteeseen tai helmen
uneen pehmeiden hiukkasten ja lumouksen keskellä
en rakkaani vaihtaisi kyyneleitäni tai rautaista päätäsi.
Työnny esiin, tyttäreni tai poikani, pakotietä ei ole, ei ole, ei ole,
ei vaikka purkautuisivat kaikki raskaan taivaan vesimassat."

Runossa on vielä kaksi säkeistöä, mutta Maria soitti jo aamutöistä. Tallennan ne tähän ehkä joskus kohta.

Kirjoitin Aamun Koitoon joskus vuonna 2003, 2004 tai 2005 (Aino Nenolan ollessa Pyhäin Heranin ja Sergein veljeskunnan toiminnanjohtaja) kolumnin siitä, että minua viehättää kovasti ajatus Jumalansynnyttäjästä. Nimenomaan siitä, että termi ikään kuin korostaa ruumillisuutta. Synnyttämistä prosessina. Luut ruskavat, kalvoja puhkotaan, on riekaleita.

Jotenkin sain assosiaation Dylan Thomasin runoon, kun sillä välillä (runon ensimmäisen säkeen ulkoaopettelun ja kolumnin kirjoittamisen) olin saanut jostain tietää, että runo käsittelee lapsen, Thomasin esikoisen, syntymää.

Tässähän tuli nyt kaikki, mitä ajattelen paratiisin enkelielämästä. En vaihtaisi ruumiillisuutta Kristuksen sädehtivään vuoteeseen tai helmen uneen pehmeiden hiukkasten ja lumouksen keskellä. Kipu kuuluu jotenkin asiaan. Tosin en sitten oikeasti ehkä tiedä, mitä on sietämätön päänsärky tai tuska, sekin on myönnettävä.

Ja sitäkin arvelen, että minulle tulisi aika pitkäksi paratiisissa. Pitäisi tuntua joltain ruumiissa ja pitäisi olla jotain mielekästä tekemistä.