Rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys,
huomaavaisuus, hyvyys

su 29.5.2016

Eilen oli 11. hääpäivämme. Matti on aina sanonut, että parasta se on ollut, kun työtä se on ollut. Niinpä hääpäivän ilta päättyi ihmettelyyn siitä, miksi punamulta kuoriutuu seinästä. Ovatko alustyöt, kuten seinäpinnan puhdistus, jääneet tekemättä vai vaikuttiko maalin pysymiseen maalaussää? Sää oli kostean helteinen. Entä jäikö maalin alle epäorgaaninen punamaali?

Päivällä pyysin Jehovan todistajasisartani rukoilemaan sen puolesta, etten alkaisi taas kirskua. Hääpäiväksi oli Matille ohjelmaa. Hän itse puheenjohtajana oli asettanut tanssilavatalkoot juuri tälle lauantaille. Päätin suhtautua asiaan ymmärryksellä.

Sisar lähetti viestin: "Galattalaiskirjeet 5:22-23" Jakeet kuuluvat seuraavasti: "Toisaalta hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, huomaavaisuus, hyvyys, usko, lempeys, itsehillintä. Sellaista vastaan ei ole lakia. Sitä paitsi ne, jotka kuuluvat Kristukselle Jeesukselle, ovat panneet paaluun lihan intohimoineen ja haluineen."

Illansuussa pyykkiä ripustaessa piru pääsi irti. Verensokeri laski ja tunsin kielelläni Pielaveden Laivurin pizzan maun. Suuni alkoi syöstä tulta ja tulikiveä, haarukoita sekä pistimiä. Matti pani korvat luimuun ja samalla onneksi myös armolllisesti lukkoon. Läksimme matkaan myrtynein mielin, mutta lopulta tunnelmma suli. Pystymme jopa ilman draamaa ajamaan Annan marraskuisen onnettomuuspaikan ohitse. Paikalla oli vielä auton lyhtyjen ja vilkkujen sirpaleita sekä pellin palasia. Kukaan ei alkanut itkeä eikä huutaa.

Miksi hylkäsin Knausgårdin?

Tänä aamuna otsikkona piti olla, miksi vaihdoin lennosta Karl Ove Knausgårdin Taisteluni IV Olavi Kareksen Kallaveden rannalta, päiväkirja valpurista 1964 valpuriin 1965. En käsitä enää mitään. Olavi Kares Kuopion piispa vuosina 1962–1974 oli ollut, kuten jo kirjoitin, Lapuan liikkeen rahastonhoitaja, ja IKL:n kansanedustajan K. R. Kareksen poika.

Minä niin en haluaisi pitää Olavi Kareksesta.

Aion joskus tulevaisuudessa taistella Knausgårdin taistelusarjan viimeisen osan loppuun, kuten Dostojevskin Karamazovin veljeksetkin. Ärräpäät-sähköpostilistan Karamazov-ryhmä on siirtänyt luku-urakkaa ensi syksyyn. Siihen mennessä varmaan saan Knausgårdinkin luettua.

Knausgårdin Taisteluni osa I oli huima lukukokemus. Tarkkaa ja oivaltavaa. Välissä sivistäviä esseitä. Ihan jalat irtosivat maasta sitä lukiessa. Kakkososa menetteli. Kolmososa kertoi samat vaikean isäsuhteen jorinat pienen pojan näkökulmasta. Ikään kuin oisin kirjan lukenut jo moneen kertaan. Kahlasinkin sen läpi pikakelauksella. Pari hyvää kohtaa oli, kuten kuvaus siitä, millainen isä Knausgård ei haua olla lapsilleen. Hän ei halua, että isien synnit kostautuvat viidenteen polveen tai edes seuraavaan.

Eikös vanhemmuudessa kasvamisen tarkoitus ole se, että ei toista sukupolvien yli kulkevia virheitä? Hm. Niin sen varmaan pitäisi olla, mutta tuntuu siltä, että ainakin minä teen ihan omat virheet, joista Anna ja Maria saavat ainesta, kun makaavat tulevaisuuden psykoanalyytikkojen sohvilla.

Knausgård kuvasi asian niin, että hänelle äiti oli lapsuudenperheessä tavallaan itsestäänselvyys, kaiken perusta, ikään kuin kaivon pohja, joka pitää vedet kaivossa. Eikä hän halua, että hänen omat lapsensa kyyristyvät pelosta, joka kerta, kun hän astuu huoneeseen. Näin Karl Ove Knausgård ja hänen veljensä tekivät, kun hirmuinen isä astui huoneeseen.

Neljäs osa jäi kesken tai ei oikeastaan päässyt alkuun. Eivät minua kiinnosta nuoren miehen heräävä seksuaalisuus ja orastava alkoholismi. Kuudennessa osassa Knausgård vihjaa heti alussa olleensa etnisen separatismin kannattaja ja toivon, että pääsen kirjassa edes Hitlerin aikaa ymmärtävään esseistiseen jaksoon.

Tahdon tietää, mikä ihmisestä tekee fasistin? Tutkiskentelin asiaa lukemala Susanna Kaukisen blogia, mutta sain vastauksena vain kysymyksen, mikä ihmisestä yht´äkkiä tekee kahelin. Susanna Kaukisen vaiheita kävin kurkkaamassa eksyttyäni juukalaisen uuninpankopojan Saku Timosen blogiin pitkästä aikaa - ja tulin siihen tulokseen, että Kaukinen ja hänen laumansa ovat menneet johonkin joukkopsykoottiseen mielenhäiriöön niin, että Kaukinen itsekin kuulema "vetäytyy kesälomalle".

Knausgårdin kirjasarjajättiläisen esseistisistä jaksoista nautin. Niitä sarjan väliromaaneissa oli harmittavan vähän, jos ollenkaan. Mietin, mikä ihme Knausgårdissa ärsyttää? Ovatko alkoholistit jotenkin niin perin itsekeskeisiä, että nenä ei oikein irtoa omasta navasta? Kirjasarjan kolmatta osaa lukiessa melkein huusin ääneen, että vittu, jo riittää tämä isäsuhde. Päästä herrajumala irti ja ala kirjoittaa niitä esseitä!

Norjalaispiispan vihkiminen

Olavi Kareksen päiväkirjojen alussa on kuvaus siitä, kuinka Kuopion piispa on kutsuvieraana norjalaisen virkaveljen virkaanastujaisseremoniassa. Kuinka ollakaan - minulla keskeytyi siihen paikkaan norjalaisen Knausgårdin lukeminen. Kirjoitin jo, kuinka Kares nyreilee norjalaisen virkaveljen lapsuuden perheen ekumeenisuudelle. Hän ei kykene näkemään monien kirkkojen multituudia rikkautena - uskontojen ja jumalakäsitysten multitudosta puhumattakaan - vaan pitää fraktioitumista tuskallisena ja surullisena.

Miksei voi olla niin, että kiitos Jumala, jokainen yksittäisajattelijakin voi perustaa oman lahkonsa, kiitos Jumala, jokainen vasemmistolainen, jolla on tarkka nyanssien taju, voi perustaa oman Marxilaisen työväenliittonsa ja lisäännyttää vasemmistolaisuutta jakautumalla partenogeneettisesti, kiitos Jumala.

Mielenkiintoista norjalaispiispan virkaanastujaisseremoniassa oli se, kuinka Kares etäännytti itsensä seremoniasta sinänsä. Hän kirjoitti: "En ole yleensä kirkollisten seremonioiden ystävä. Usein niissä on suorastaan pakanallinen sivumaku. Ei vain katolisen vaan myös luterilaisen kirkon historiassa rönsyilevä seremonialismi on usein pyrkinyt tukahduttamaan evankeliumin hennon oraan." (Olavi Kares Kallaveden rannoilta Oslossa helatorstaina 7. toukokuuta 1964 s. 20)

Samaa koetti paukuttaa Kai Sadinmaa 10 käskyssään kirkolle. Sadinmaa on huomannut, että luterilaisten jumalanpalveluspaikkojen kumistessa tyhjyyttään valtakirkkopoloinen koettaa keksiä kaikenlaista katolis-maagista silmäniloa ja seremoniaa. Mattia, varpaisjärveläisen rukoilevaisuuden karussa ympäristössä kasvaneena, luterilaisten ja katolisten kirkonmenojen lähentyminen suorastaan viiltää ja riipii.

Minä en olisi huomannut mitään. Entisenä ortodoksina en tietenkään. Vähän olen tuumannut, että kömpelöhköjähän ne ristisaatot luterilaisten jumalanpalveluksen alussa ovat, mutta olin taipuvainen ajattelemaan, että tyhmempi ei huomaa ja viisas ei virka mittään. Vähän samaan tapaan, kun katselin suuresti ihailemani nimimerkki Siipiin kanttorointia ja kuoronjohtamista. Ajattelin, että on pitkä tie saada Lapinlahden luterilaisesta kirkkokuorosta helluntalaisesti svengaava iloevankelinen ryhmä. En jäänyt seuraamaan asiaa, jos vaikka on onnistunut.

Nauratti kuitenkin mielessäni, kun kuvittelin, kuinka Lapinahden luterilaisen seurakunnan muistaakseni hämäläissyntyinen tai -ainakin heimoinen pastori svengaisi parit hallelujat. Siipiin perheen ekumeenisuutta ihailen. Ihana nuori Siipiin tytär on kaunis hellari, perheen isä laulaa ortodoksikuorossa ja Siipii itse sijaiskanttoroi luterikirkossa. Oikea multitudo. Ei ehkä ilman jännitteitä ja mielenkiintoista olisi tietää, miten perhe on jännitteensä käsitellyt.

Meidän perheessä kun jännitteisinä huudetaan kaikki ensin yhteen ääneen ja sitten herkimmät alkavat itkeä. Kyllä tästä tulevaisuuden psykoanalyytikkot ja kallonkutistajat saavat paljon ainesta.

Olavi Kares tuli norjalaisseremonioita kuvatessaan valaisseeksi, mitä on herännäisyys. Uskonpuhdistuksen henkeä tulee aina aika ajoin kirkastaa ja raitistaa, näin ymmärsin. Sana ja evankeliumi ensin, sitten vasta riitit. Meneekö ortodoksisessa teologiassa toisin päin? Eikö Pyhän Liturgian -menetelmä ole juuri päinvastainen? Että ensin on marinoiduttava osallistumalla pyhiin menoihin ja ajatus tulkoon vasta sitten.

Jos koskaan tulee.

Teologiaa lukenut Jehovan todistaja?

Tämänpäiväisen merkintäni kirjoittaminen alkoi siitä, kun luin kuvauksen Olavi Kareksen ja F. E. Sillanpään keskusteluista. Kareksen IKL-isä oli satakuntalaisena vankkumaton Sillanpään tekstien ihailija, vaikka kirjailijalla oli Kareksien mielestä liian biologis-materialistinen maailmanajatus.

Kares koetti utsia kirjailijalta tämän jumalakäsitystä ja sitä, kykeneekö Sillanpää vertailemaan Kristusta Siddartha Gautamaan tai Brahmāān. Sillanpää tyytyi vain sanomaan, että ihmisen jumalakäsitys on antropomorfistinen ja että seuraavan 50 vuoden sisällä maailmaan saattaa syntyä uusi Buddha, Brahma tai Kristus.

(Kirjoitus jatkuu myöhemmin. Matti haluaa tulla tähän kuorimaan perunoita sekä pälpättää jotain höyrykoneista. .... Matti kuori perunat, ne odottavan liedellä kattilassa, ja lähti. Maria painui omaan someensa ja Anna katsoo Nälkäpelin jotain osaa. Sain kirjoitusaikaa.)

Koko aamun olen selvitellyt sitä, mitä tarkoittaa antropomorfistinen jumalakäsitys ja olen loikannut useaan otteeseen täysin sivupoluille. Kaivoin esille Aili Simojoen muistelmat. Luulin, että Aili Simojoki muistelee omiaan, mutta muisteleekin veljeään Marttia, Suomen luterilaista arkkipiispaa ennen Olavi Karesta.

Tuijotan kirjaa. En käsitä, miten minulla on se. Kirja on ollut - sen kyllä muistan - minulla jo ennen teologian opintojani. Tai ainakin se on ollut kotini kirjahyllyssä. Koska muisti toimii täysin omituisesti, kannatan lämpimästi omistuskirjoituksia sekä kaikenlaisia tunnistetietoja kirjan nimiölehdellä. Jos jonkun hyllystä puuttuu Aili Simojoen kirjoittama Veljeni Martti, voi ilmoittautua. Kerron kuitenkin jo etukäteen, että en kirjaa palauta. Tarvitsen sitä näköjään aika ajoin. En minä kirjaa ole keneltäkään lainannut. Olen pöllinyt sen.

Joskus Ärräpää-uransa alkuaikoina Kiteen punikki lähetti minulle kulttuurin- ja kognitiotutkija Pascal Boyerin kirjan Ja ihminen loi jumalat - miten uskonto selitetään. Luin sen suurella mielenkiinnolla, ehkä jopa kahdesti. Kolmas kertakaan ei varmaan olisi pahitteeksi.

Mietiskennellessäni sitä, mitä antropomorfistinen jumalakäsitys tarkoittaa, törmäsin netissä teologian tohtori Ilkka Pyysiäisen artikkeliin, jossa Pyysiäinen lainaa Pascal Boyeria. Boyerin kirja Ja ihminen loi jumalat kertoo siitä, miten me ihmispoloiset olemme koettaneet sanoin kuvata sellaista, mistä oikeastaan ei voi edes puhua.

Sanatarkasti antropomorfinen tarkoittaa ihmisenkaltaista ja antropomorfistinen ihmisenkaltaistamista.

On sanottu, että Jumala loi ihmisen. Ja sen jälkeen ihmisen on pitänyt luoda antropomorfistinen Jumalan kuva, jotta edes jotain pystyttäisiin ymmärtämään. Minusta antropomorfistinen jumalankuva ei ole sen enempää tai vähempää oikein tai väärin kuin alkukertomukset Sotkasta Suorasta Linnusta, joka tuli ja muni erilaisia munia. Munista tuli erilaisia jumalia.

Pyysiäinen lainaa artikkelissaan myös filosofi Arthur Schopenhaueria: "Eri uskonnot ovat yksinkertaisesti kaavoja, joiden avulla kansa tavoittaa ja hahmottaa totuuden."

Mielestäni se, että haluan ajatella näin, ei poista sitä, että uskon Jumalan olevan. Mihinkään luettelonomaisiin hokemiin tai uskontunnustuksiin en tosin suostu. Kun aloin pohtia jumala-asioita, uskontunnustukseni oli yhtä lyhyt kuin sosiologi Antti Eskolan: Minä uskon.

Nyt se on vähän pidentynyt. Voin lausua, että... "minä uskon Jumalaan, koska olemme kaikki yhtä universaalista Kristuksen ruumista. Ja historiallinen Jeshuakin on parin historioitsijan mukaan ollut." Voisin minä siihen panna, että kaikki lopulta pääsevät taivaaseen, kuten Origenes on alunperin todennut, muttei minusta sen vuoksi tarvitse itseään kuohia, vaikka hormonitoiminnan ja himojen kanssa eläminen on joskus vaikeaa ja monimutkaista, joskin sangen luonnollista. Lisääntymäänhän ja täyttämään maa tänne on tultu.

Eikä se sitten tarkoita sitä, että meidän pitäisi paskoa koko planeetta ja lähteä sitten avaruuteen etsimään uutta asuinpaikkaa tai uusia luonnonvaralähteitä. Me vallan hyvin voimme kierrättää fosforia sillä tavalla, että kasvatamme viljaa lehmänlannalla, syötämme lehmälle kierrätysfosforilla tuotettua korsirehua (tai apilaa, joka sitoo typpeä, syövätkö lehmät apilaa vai puhaltuvat siihen?), juomme lehmänmaitoa ja syömme lehmät sitten, kun ne ovat kuolleet vanhuuttaan ja panemme lannan taas muuttumaan maaksi.

Metalllitkin voimme kierrättää.

Ravintoketjuasia on hämmentävä. Marjat ja hedelmät aivan selvästi on tarkoitettu syötäväksi, jotta siemet leviäisivät ympäriinsä, mutta onko aivan välttämätöntä syödä asioita, joilla on tietoisuus. Ja mitäs me sitten syödään, jos kasvillakin osataan osoittaa olevan tunteet? (No niitä marjoja ja hedelmiä.)

Vakavasti ottaen. Tai vakavissanihan minä olen. Eläinten syömisessä on jotain perverssiä. En ole kasvissyöjä, mutta pakko sitä on jotain aktiivisesti unohtaa, kun pistelee poskeensa pihviä. Koetan unohtaa pihvikarjan otsatukan.

Jokunen Raamatun tutkiskentelukerta sitten oli puhetta maailman imperiumeista, suurvalloista. Mooseksen kirjassa sanotaan, että ihminen on pantu hallitsemaan maapallolla kaikkea muuta maapallolla kuin toisiaan. Aika anarkistinen ajatus.

Ilkka Pyysiäisen artikkeli oli tällaisessa teologia.fi -linkissä ja vuodelta 2008:

https://www.teologia.fi/tutkimus/uskonto-ilmiona/312-ruumiillinen-ihminen-tarvitsee-ruumiillisen-jumalan

Nyt ryhdyn lukemaan Vihreän Langan artikkelia Ilkka Pyysiäisestä, joka ei olekaan oikeastaan ateisti, vaan ajattelee näin: ”Että en oikein tykkää sanasta ateisti...”, hän aloittaa hitaasti. ”Mutta paremman puutteessa sanaa voi käyttää kuvastamaan sitä, että en pidä uskottavina niitä jumalakäsityksiä, joita on esitetty.” (Vihreä Lanka 26.11.2010 http://www.vihrealanka.fi/uutiset/jumalaton-0 )

Naurahdan vielä lopuksi, että olivat ne Annan ja minun yhteiset opiskelutuokiot talvella siunattuja. Olavi Kares heti ensimmäisellä sivulla vuosien 1964-65 päiväkirjaansa viittaa närheen, joka lauloi erään kuusen oksalla ehkä jotain Karlheinz Stockhousenilta oppimaansa melodiaa.

Lause taisi olla sarkastinen. Yhtä salasarkastinen kuin Eino Leinon runo, joka alkaa sanoin "Ruislinnun laulu korvissani...." Kuultiin kuntoutuslaitos Herttuan rannalla ruislintua, ts. ruisrääkkää. Se ei ollut kamalaa. Se oli hirveää.