Kielletty rakkaus

Egon Friedellkin vielä

ma 30.5.2016

Taidan kommentoida Kuopion piispa Olavi Kareksen päiväkirjoja Kallaveden rannoilta valpurista 1964 valpuriin 1965 joka päivä niin kauan kuin päiväkirjoja luen. Kareskin kommentoi milloin Raamatun käännöksiä, milloin Sibeliusta, milloin Edvard Munchia. Piti ihan tarkistaa äsken nettisanakirjasta, mitä tarkoittaa kontemplatiivisuus.

Olavi Kares on herännyt myös ekologisesti ja lukenut amerikkalaisen biologin Rachel Carsonin kirjan Hiljainen kevät. Kares kommentoi myös Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria -sarjaa. Ja myönteisessä hengessä kaiken lisäksi. Anna meni ulos ottamaan aurinkoa jo 15 minuuttia sitten ja pyysi minut seurakseen sekä vartijakseen rottinkituoliin. Niinpä aion kohta mennä ja miettiä Olavi Kareksen suhdetta Egon Friedelliin mennessäni.

Kares kirjoittaa Sibeliuksen musiikin kontemplatiivisuudesta sekä suhteesta luonnon mysteeriin. Kontemplaatio on tavallaan mietiskelyä. Wikipedia puhuu esteettisestä kontemplaatiosta seuraavasti - termi liittyy estetiikkaan:
"Esteettinen kontemplaatio on meditaatiota eli mietiskelyä, jossa tietoisuus kohdistetaan johonkin esteettiseen kohteeseen. Kontemplaation ajatus juontaa juurensa Platonin ja Plotinoksen ajoilta, jolloin kauneus oli järjellä, ei aistein, ymmärrettävä asia.

Estetiikan tutkija Georde Dickinsin mielestä lähes kaikki esteettiset teoriat tavalla tai toisella väittävät, että kontemplaatio liittyy esteettiseen elämykseen. Dickie arvelee joitakin sävyjä kontemplaatiosta olevan jäljellä vielä nykyisessäkin estetiikan tutkimuksessa, aiheuttaen juhlavan ja mahtipontisen suhtautumisen kauneuteen ja taiteeseen. Hän lisää, että esteettisten kokemusten kirjoa miettimällä huomaa helposti, että kokemus on monesti paljon muutakin kuin vain mietiskelyä."

https://fi.wikipedia.org/wiki/Esteettinen_kontemplaatio

Spiritualistien sivut kertovat, että kontemplaatio on mietiskelyn kolmas vaihe, kun mietiskelijä sulautuu mietiskelyn kohteeseen. Siinä mietiskelijä lakkaa itse olemasta. Ehkä konsertissa tai taidenäyttelyssä parhaimmillaan voi kontemploida, sulautua musiikkiin. Kiasmassa ehkä kontemploin pääsiäisen aikaan museon viidennessä kerroksessa, jossa oli brasilialaisen Ernesto Neton virkkaamia kaupunkitiloja.

Eikös taidehistorioitsija Anna Kortelainen käyttänyt sanaa haltioituminen? Vai hurmioko se oli? Kyseessä näköjään on Stendahlin syndrooma ja siihen voi "sairastua" joko taide-elämyksen tai uskonnollisen kokemuksen vuoksi. Anna Kortelaisen mukaan kokemusta ei kannata torjua. Päinvastoin, kannattaa pitää siitä kiinni kaksin käsin!

Nyt jäin miettimään kahta käsitettä, jotka alati vaivaavat mieltäni: keerygma (kreik., κήρυγμα, kérugma) ja dogma (m.kreik δογμα). Keerygma voisi olla jotain uskonnollista kokemusta, julistusta.

Olavi Kares jotenkin yks´kaks´yllättäen on sitä mieltä, että ajattelu onkin sallittua jopa uskonasioissa. Hän kirjoittaa, että efesolaiskirjeissäkin mainittu sydämen elämä ja uskon lapsenmielisyys on tahdottu merkitä kaiken vapaan ja itsenäisen ajattelun vastakohdaksi.

Kareksen mukaan Jumala tuskin tahtoo, että hänen lapsensa sanan ääreen tulleessan jättävät aivonsa hatun mukana eteiseen.

Aivan mahtavaa. Sitten Kares miettii sanan makarios, onnellinen, käännöstä Raamatussa. Makarios on kreikkaa ja sillä on sekä uskonnollinen että profaani merkitys. Suomen kieli ei sellaiseen taivu. Sanalla onnellinen on vain maallinen merkitys ja se, jos mikä, on sanana ryöstöviljelty. Sanaa autuas puolestaan käytetään vain uskonnollisessa yhteydessä.

Ja taaskaan minä en olisi entisenä ortodoksina huomannut mitään. Tosin edelleenkin ortodoksisen palveluksen autuuden lauseet vuorisaarnan sanoin ovat jotain aivan ylimaallisen kaunista:

Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.
Autuaita ovat sävyisät, sillä he saavat periä maan.
Autuaita ovat ne jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan.
Autuaita ovat laupiaat, sillä heidän osakseen tulee laupeus.
Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät on kutsuttava Jumalan lapsiksi.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita olette te, kun ihmiset solvaavat ja vainoavat teitä ja valhetellen puhuvat teistä kaikenlaista pahaa minun tähteni.
Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkanne on oleva suuri taivaissa.
Kunnia olkoon Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle nyt, aina ja iankaikkisesti. Aamen.

Minun pitäisi käydä oma ortodoksinen tieni ja etenkin tieni ulos Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollisesta järjestelmästä - olenkos sanonut, että universaalista ortodoksisesta Kirkosta ei voi erota, me kaikki olemme samaa Kristuksen ruumista - Jehovan todistajat, hindut, ateistit, shintot ja mitä kaikkea meitä onkaan - saman kysymyssapluunan kanssa läpi, jolla Seija Ronimus tutki Jehovan todistajia.

En vain ole ehtinyt enkä vielä tohtinut. Katsoimme kuitenkin Marian kanssa lauantaina Nelosen ohjelman Kielletty rakkaus, jossa tervolalainen ortodoksipappi, isä Kuisma Suopela ja Pirjonsa, ihmettelivät sitä, kuinka kanoninen lainsäädäntö ei Suomen ortodoksisessa kirkossa olekaan kaikille sama.

Historioitsija Jukka Korpela hieman hymähtäen sanoi, että ei niin, sillä Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollisessa järjestelmässä törmääkin nyt itäinen oikeuskäsitys, joka perustuu pitkälti hallitsijan suomaan armoon (ei yhteisesti sovittuun lakiin, vaan jossain tapauksessa mielivaltaan), läntiseen oikeuskäsitykseen, joka ainakin koettaa noudattaa periaatetta, jonka mukaan lait ovat kaikille samat.

Nelosen Kielletty rakkaus oli äärimmäisen kiinnostava ja karttamistoimien kohteeksi joutunut hiljaista, vaatimatonta ja nöyrää pariskuntaa haastatellut nuori, ihan ärsyttävyyteen kaunis toimittaja oli yllättävän fiksu ja aivan vilpitön reaktioissaan. Monessa kohtaa haastattelua toimittajalta loksahti suu auki - kloksaus kuului kotikatsomoon asti. Ja kotikatsomosta. Kyllä me Marian kanssa ihmeteltiin, miten voi.

Löysin arkistostani viimeisessä päätoimittamassani Aamun Koitossa julkaisemiani Kuisma Suopelan runoja. Jos joudun tästä johonkin julkaisuoikeuteen, menköön. Nämä ovat ihania. Etenkin jouluruno Jouluyössä:

(RUNOISSA ON HASSUJA TABULAATTORIHYPPÄYKSIÄ. NE PITÄÄ SÄILYTTÄÄ! Jätän ohjeet taittajalle tähän, sillä ne ovat jotenkin hassut ja saivat minut hyvälle tuulelle:)

 (OTS)Tähti

 Marraskuun harmaa hämärä

on vaihtunut joulukuun pimeyteen

Paljas kuollut maa

 

     Oi miten kaipaan

     miten kaipaan kaamoksen sineä

kuin puuttuisi Jumalanäidin suojaava viitta

jonka turvassa maailma näkee valon

Valon, joka poistaa pimeyden vallan

 

Lapsuuden jouluista muistan

kirpeän pakkasen, narskuvan lumen äänet

Kynttilöin valaistut kummut

liekkien kajon kuuraisissa koivuissa

ja isän lämpimät kädet

 

Nyt yksin vaellan

vieraissa vaaroissa

joissa pilvien utuiset sormet

hapuilevat korkeiden kuusien latvoissa

 

     Vaellan

     ja odotan oppaaksi

     taivaan tähden kirkkautta

 

 

(OTS)Jouluyössä

 

Jouluyössä vaeltaa

vain väsynyt pukki

ja herännyt pappi

     loppuunpalaneet

myös kynttilät talojen pihoilla

 

Pimeällä tiellä

maitoauto matkaa meijeriin

Uupuneet juhlijat vuoteissaan

eivät näe miten tähti loistaa

ja maa julistaa suurta sanomaa

 

     On meille syntynyt Vapahtaja

Valo maailmaan

 

 

(OTS)Kaipaus

 

Me kuljemme omat tiemme

kuin porot kesäisessä metsässä

     ja joskus taas toisemme kohtaamme

     talven ja pimeän pois lähtiessä

 

Minä odotan sinua jokainen päivä

kaipaan kauniita kasvojasi

pehmeää ihoasi

ja tuulessa hulmuavia hiuksiasi

 

     Kuitenkin olet siinä

     aivan vierelläni

     aivan sisälläni

 

isä Kuisma Suopela