Pia Valkonen

Avioliitto

Radio Tuupovaara kolmosesta osa numero kolme

ma 18.4.2016

Anna Kontula oli kirjahyllyineen MTV3:n kirjaohjelmassa äsken. Kontula otti esille Andrei Makinen Tuntemattoman miehen elämän. Jännää. Pidin kirjasta myös minä, mutten niin paljon kuin Ranskalaisesta testamentista tai Siperiasta kertovasta Venäläisistä unelmista.

Tuntemattoman miehen elämästä luin ennen kaikkea pettymystä. Kirjailijan pettymystä, ehkä vanhenemiseen, ehkä siihen, että ei ole enää kirjallisuusmaailman tapaus. En lukenut sitä ensi kädeltä rakkaustarinana. Tai ei se ainakaan mikään elämää suurempi rakkaustarina ollut. Sellainen elämän realiteetteihin perustuva kylläkin. Kaikkein tarkin ja avaavin kuvaus kirjassa oli venäläisten uusrikkaiden elämää sivuava tarina. Jonkin uusrikkaan superhienoon lukaaliin oli jäänyt kommunalkan vanha asukas, Leningradin piirityksen nähnyt ja kokenut sotilas.

Vanha papparainen makaa sängyssään keskellä remonttia. Uusrikkaat toivovat hänen kuolevan mahdollisimman pian, jotta pääsisivät nauttimaan hienosta asumisesta. Tai en muista, odottiko papparainen pääsyä johonkin vanhushoitopaikkaan. Jos sellaisia Pietarissa edes on.

Ranskasta kuplamaisen nuoruuden rakkauden perässä Pietariin lennähtänyt kirjailija kuuntelee papparaisen historian, josta uusrikkaat vähät välittävät. Valitettavasti ranskalaistuneen kirjailijan nuoruuden rakkaus kuuluu juuri niihin vastenmielisiin nousukkaisiin.

Kirja oli monitasoinen. Tekisipä mieli lukea Ranskalainen testamentti uudestaan. Kolmannen tai neljännen kerran. Andrei Makinelta on kaikessa hiljaisuudessa vuonna 2012 suomennettu Ikuisen rakkauden kosketuksia. Sen painos on loppu eikä Huuto.netistäkään kirjaa enää saa. Ihan epistä.

Teppo Kulmala ja kuntokomppanian Radio Tuupovaara 3:sta sanon vielä sen verran, että Kulmala kirjan kaikkein kiistanalaisimmassa kohdassa, jossa hän arvelee tasa-arvoisen avioliiton tuhoavan avioliiton sadun, mysteerin ja hengellisyyden, kyseenalaistaa itse asiassa koko avioliiton.

Kohta oli kyllä kovin hämärä ja ajattelu niin epäloogista, että minäkin, logiikattoman ajattelun mestari, hermostuin. Kulmala sanoo ensin näin: "Avioliittoinstituutio sinänsä on minusta nykyään epäilyttävä ja enimmäkseen hankala ja kohtalokas, mutta sen tasa-arvoistaminen ei sitä huojenna, vaan tapahtuu päinvastaista." (Teppo Kulmala ja kuntokomppanian Radio Tuupovaara 3 s. 103)

Siis niin kuin mitä? Saisi kirjailija hieman avata.

Miksi avioliittoinstituutio on hänen mielestään epäilyttävä, enimmäkseen hankala ja kohtalokas? Onhan se hankalaa aina, kun pitäisi jonkun toisen ihmisen kanssa asua ja hioutua, sopeutua ja tinkiä omista tarpeistaan. Totta helvetissä on. Ei sitä aina huvittaisi avioliitossa olla, mutta mikä on vaihtoehto?

Sinkkuus. Tai yksinhuoltajuus. Ei kiitos. Ei minusta ainakaan ole yksineläjäksi.

Mutta että sitten tulee tekstissä tämä, joka sai minut kiljumaan kiukusta ja kauhusta: "Seuraukset, joita lain hyväksyminen tuottaa riipinevät yhteiskuntaa: vakavuutta viihteellistetään, juhlaa epäjuhlistetaan ´onko enää väliä´-irrottelun suuntaan ja varmemmalta arjelta lähtee lisämaita, äidinmaita, isänmaita ja puolet mattoa alta." (Teppo Kulmala ja kuntokomppanian Radio Tuupovaara 3 s. 104)

Ei voi olla kirjailija tosissaan. Jos avioliitossa ovat mies ja nainen, arki on varmempi. Mitä herrajumala se kirjoittaa? Saatana, joskus kyllä tuntuu siltä, että jos olisin naimisissa naisen kanssa, arki olisi varmasti sata kerta varmempaa. Ei tarvitsi kiistellä periaatteista - naisten ja miesten töistä. Kumpikin tekisi, mitä osaisi - minä voisin olla perheen lukija - ja loput ostettaisiin ulkoistettuina palveluina, jos olisi varaa. Jos ei olisi, tehtäisiin itse tai opeteltaisiin. Vaihtamaan ne renkaat.

Sitä paitsi. Eikö avioliittoinstituutio ole sen vuoksi rakennettu, että yhteiskunnan pienimmät yksiköt tulisivat hoidetuksi, kun ihmiset eivät naiskentelisi ristiin rastiin, sinne sun tänne ja lapset miettisivät, kukahan heistä huolen pitää? Ainakin avioliittoinstituutio koettaa sellainen olla. Promiskuiteetin hillintää. Sublimaatiotakin varmaan.

Ja se nyt loppujen lopuksi on ihan sama, onko isä ja äiti vai isä ja isä tai äiti ja äiti tai pari muuta lämmintä sukulaista tai aikuista, jotka vastuun kantavat. Pääasia, että vastuu kannetaan ja on jonkin verran rakkautta. Kukas se sanoikaan - taisi olla Antti Kylliäinen - että jos tekee rakkauden tekoja velvollisuudesta on sekin hyvä. Eivät aina rakkauden teot ole täynnä tunnetta ja joskus voi olla hyväkin, että eivät ole.

Sehän nähtiin muun muassa Joyce Carol Oatesin Blondissa. Norma Jeane Baker ei mitään niin toivonut kuin omaa lasta ja kun Arthur Millerin kanssa alulle saatettu pikkuinen kuoli kohtuun (saiko Norma Jeane kulkukissoista, joita hoivasi, toksoplasmoosin?), nainen romahti, alkoi jälleen käyttää rauhoittavia ja kuoli itsekin muutaman vuoden päästä.

Mitä jos pikkuinen olisi syntynyt? Olisiko lopputulos ollut kuitenkin sama - viipeellä? Mitä jos minä olisin saanut lapsia 1990-luvulla, kun en ollut siihen kypsä? Olisinko jättänyt penskat silloiselle aviomiehelleni ja itse jatkanut k...n perässä juoksua? Ei avioliitto sinänsä mitään pelasta, mutta onhan se kuitenkin yritys. Emmekä me Leonidin kanssa edes naimisiin ehtineet. Maria tuli nopeutetussa järjestyksessä - nopeammin kuin Leonidin vaimon kuolintodistus.

Leonid on lasteni biologinen isä, vaikka voissa paistaisi. Ei siinä papin aamen olisi mitään ratkaissut. Eikä taas Matin ja minun suhteessa ole yhtään sen enempää satua, mystiikkaa tai hengellisyyttä kuin suhteessa Leonidin kanssa, vaikka meidät on vihitty ihan kirkossa, Lakeuden Ristissä muuten.

Avioliitto on pitkälti sietämistä ja vaatii tosiaan jonkin verran oman itsekkyyden sivuun siirtämistä. Se on minulle ainakin vaikeaa, satumaisen vaikeaa. Jos emme Matin kanssa olisi avioliitossa, olisin muuttanut tästä jo useasti pois ja varmaan Mattikin olisi asunut näinä yhtenätoista vuotena monta kertaa ulkoistettuna. Ts. olisin heittänyt avomieheni pihalle ihan omanapaisuuttani.

Satu, mystiikkaa ja hengellisyyttä. Ehkä noin voi kirjoittaa, jos on mies ja nymfi, jonka ei ole tarvinnut koskaan lapioida toisen ihmisen eritteitä tai vaihtaa vaippoja.

Mitäs minä vielä ärisisin Radio Tuupovaara numero kolmosesta? En ehkä tänään tämän enempää. Johan tuossa jo oli. Kuolemasta kertovaa Radio Tuupovaara nelosta odotan kuumeisesti. Saas nähdä, kuinka monta ärinää siitä saan!

Parnassossa Islannin säätä ja kääntämisestä

Ensin en meinannut lukea ollenkaan viime Parnassoa. Kannessa oli Jörn Donner ja ajattelin, että eiköhän tuota ole tarpeeksi tullut luettua Donnerista. Mutta eihän se niin ole. Mammutti ei näköjään tyhjenny millään. Sitten tulin kohtaan Talvi Reykjavikissa. Vilja-Tuulia Huotarinen oli ikään kuin kirjoittanut jotain tekstareita tai twiittejä Islannin säästä.

Ajattelin, että huoh, ei kiitos säästä. Ei kiinnosta. Mutta mitä kummaa? Kiinnosti kuitenkin. Esimerkiksi 3. marraskuuta -merkintä oli sukua klovni-runoilijalta tuleville tekstareille: Lakki on liikaa lakki ei ole liikaa lakki on liikaa. Klovni-runoilijan tekstarit ovat sää- ja luontopitoisia. Pidämme molemmat Papu ja poikien biisistä Pakkanen, siitä suomalaiset tykkää.

Esimerkiksi tänä aamuna tuli taas kiteytys, joka oli silkkaa runoa: "Pimmeetä... Saenuttu pinol...vien katiskan sillanviereen...siis vetteen...jokkeen...joo..." Aivan mahtavaa ilmaisua. Saenuttu tarkoitti sitä, että Yläpitkälläkin sataa. Minä vielä arvelin, että lähden hiihtämään ja ajattelin kokeilla aamulla, kun linnut vielä laulavat. Kun olin jo takki päällä ja pipokin mukana, ikkunasta näin, että vettä pudottelee, peruutimme Pimun kanssa ja Pimu äimissään meni sängyn päälle.

Jos menen täällä kirjoittamaan, että satoi muuten nonparelleja, en ole sitä itse keksinyt. Ilmausta käytti Vilja-Tuulia Huotarinen (Parnasso 2/2016 s. 26-31). Tai jos kirjoitan, että sataa koirankäpälän kokoisia märkiä hiutaleita. Uh, ne ihan läiskähtävät naamalle.

Parnasson lukijankirjeisiin oli jäänyt ikivanha kirjailija Jouni Tossavaisen vastaus Tero Tähtiselle kiinankielisten runojen kääntämisestä. Toisaalta ei haittaa kertaus, sillä Tossavaisen vastaus kestää useammankin lukukerran. Olen sitä jo blogissani kommentoinut ja lainannut.

Tällä kertaa hyppään Parnasson kolumniin Väline on viesti (Parnasso 2/2016 s.11). Siinä Juhani Lindholm kirjoittaa suomentamisesta. Lindholm on suomentanut Herman Melvillen tarinan Bartleby (Ai-Ai, 1999), joka ei tietenkään sano miekäläiselle mitään, mutta kääntämänsä kohta on mielenkiintoinen.

Melville kuvaa poukkoilevaa kirjuria englanniksi staattisilla adjektiivi-ilmauksilla: "There vas a strange, inflamde, flurried, flightly recklessness of activity about him." Matti tuli. Pitää keittää kahvia.

Matti tuli lounaalle ja keitin kahvia sen vuoksi, että sain siitä itsekin kupillisen pikkuruiseen päänsärkyyn.

Sanatarkasti käännös ei olisi Matti tuli. Pitää keittää kahvia, vaan: "Hänessä oli merkillistä tulenpalavaa, hätäistä, päätöntä holtittomuutta."  Näin käännettynä. Lindholm erottaa suomentamisen "käännöksistä". Suomennokseen Lindholm kirjoitti seuraavasti: "Hän hyöri ja hääri, hosui ja sähläsi taukoamatta."

Mestarillista. Ikään kuin parempi kuin alkuperäinen. Verbi-ilmaukset ovat aina parempia kuin adjektiivi-ilmaukset. Jäi kuitenkin vaivaamaan kovasti, voiko suomennos olla niin paljon alkuperäistä parempi. Mitäs jos suomentaja huomaa, että alkuperäinen teksti onkin aivan paska ja kirjoittaa kirjasta oman versionsa?

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi