Pia Valkonen

Seksistä ja matematiikasta lässähti

mutta lähti sitten taas rullaamaan kohti loppua

Lopussa todellisesta Savonlinnasta

su 6.3.2016

Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta lässähti kesken kaiken opiskelijatytön hapuilevan seksielämän esittelyksi. No, kirjan nimihän on seksistä ja matematiikasta, olisihan tuo pitänyt arvata ennalta. Silti nieleskelin karvasta pettymystä. Olisin niin mielelläni lukenut matematiikkaneron pään sisäisestä maailmasta, mutta olen varmasti yli-ikäinen kirjan lukija.

Madoin eilen Raumaa eteenpäin minua kiinnostamattomista kohdista iltasella keittiössä, kun vieressä pauhasivat niin wokkipannu, vedenkeitin, tietokonepeli ja lopulta ällöttävän kuuloinen ääni Metsän tarinassa. Metsän tarinan kertojaääni on Turkka Mastomäeltä ja ärsyttävyys syntyy siitä, että mietin koko ajan, kuka tämä on.

Tunnistin, että ääni on tunnetun näyttelijän. Jos saisin valita, valitsisin sellaisen lukijan, jota ei voi yhdistää mihinkään teatteriesitykseen tai elokuvaan. Metsän tarina lopulta pantiin hiljaiselle ja katseltiin vain liikkuvaa kuvaa. Elokuva oli huikasevan kaunis ja lempeä. Ei ollenkaan Avaran luonnon Syö tai tule syödyksi, elämä on olemassaolon taistelua -kapitalismipsyykkausohjelmaa.

En sano, että Iida Rauman olisi pitänyt jättää nuoren naisen ensipanot kuvaamatta.En vain ole oikeaa kohderyhmää. Eiväthän minua ole kiinnostaneet nuorten miesten seksuaalisuuden heräämisetkään, kuten kerroin jokin aika sitten, kun löysin Heikki Turusen Yö kevään kuun Kuopion suomalaisen kirjakaupan ympäristötaideteoksesta. Siinä mielessä oli ihan kiva tungeksia eilen keittiössä suuressa porukassa, jossa jokaisella oli oma agendansa, ja kaikki keskittyivät samassa tilassa omiin juttuihinsa.

Parempi vain, että keskittyminen oli puolittaista. Osasin loikkia vailla huonon omantunnon tunteita.

Sonja O:sta herpekseen

Anna teki kiinalaista ruokaa. Siitä tuli hyvää. Minä koetin toisella silmällä tiirata Metsän tarinaa ja toisella silmällä sitä, kuinka Iida Rauman romaanihenkilön herpes etenee. Anja Kaurasen Sonja O:ssa ei muistaakseni ollut sukupuolitauteja. Siinä mielessä jokainen kirjoittajasukupolvi on aina vähän edellistä "rohkeampi" ja inhorealistisempi.

Toisaalta mikä näissä 1970-luvun jälkeen syntyneissä naisissa oikein on? Miksi he ovat niin seksuaalisesti ahdistuneita? Seksistä ja matematiikasta on kuin osa Aino Kallaksen Surmaavaa eros -trilogiaa. Kallaksen Sudenmorsian hylkää öisin porvarillisen elämän ja "juoksentelee" morsmaikkuna susien kanssa. Barbara von Tisenhusenissa aatelisneito tapetaan sen vuoksi, että on suhteessa alempisäätyiseen mieheen. Trilogian toisessa osassa papintylsimyksen rouva ilmeisesti rakastuu nuoreen kappalaiseen - ja saa varmaan rangaistukseksi kuoleman, kuten trilogian nimi kertoo.

Naurattaa siivu Tuglas-seuran sivuilta.

http://www.tuglas.fi/aino_kallas_%E2%80%93_viron_saarten_kirjailija

Että Aino Kallas olisi ottanut itseään syvästi järkyttäneitä tarinoita Viron menneisyydestä. Höpöpöpö. Voihan se olla, että Aino Kallas on ottanut itseään syvästi järkyttäneitä tarinoita Viron menneisyydestä, mutta pääasiassa kirjailija kuitenkin vatvoi teksteissään omia intohimojaan: Oskar vai Luigi vaiko sittenkin Eino Leino?

Aino Kallaksen päiväkirjat kertovat siitä, kuinka oman Oskarin kanssa lapset olivat jo tehdyt ja sitten oma Oskar oli alkanut käydä hieman tylsähköksi. Kallas rakastua pätkähti ensin johonkin kylmään lääkäri-Luigiin ja siinähän rouva tanssahtelee. Aino Kallas rytkähti myöhemmin myös Eino Leinoon.

Minulla ei arkistossani valitettavasti ole sitä päiväkirjaa, jossa Musta rouva meinaa revetä kahtia Oskarinsa ja Eino Leinon välillä:

“Yhä selvempänä alkaa eräs ajatus saada muotoa minussa: siinäkö on suhteemme ratkaisu? Erota Oskarista ja lapsista, aloittaa uutta elämää hänen kanssaan – sitä en voi. Menage à trois, ranskalaiseen malliin, salaisine rakkauskohtauksineen – se ei ole minua varten, luontoni työntää sen ajatuksenkin kelvottomana pois. Kuolla hänen kanssaan – olisin ehkä itse puolestani siihen valmis, mutta tunnen: en saa vielä kuolla, olen vielä elämään sidottu lasten takia. – – – Enkä jaksa elää kahden miehen välillä. Voin vain joko särkyä tai olla eheä, mitään muuta en.” (Aino Kallas helmikuussa 1919)

Kirjoitan tästä näin tympeästi, sillä omat päiväkirjani eroottisesti aktiivisista vuosistani ovat vieläkin imelämpiä ja karmeampia. Voi, mitä ääliö sitä onkaan ollut: särkyä tai olla eheä. Voi hyvän tähden! Ryömin häpeästä kirjoituspöydän alle. Noin, nyt tulin sieltä pois ja jatkan taas.

Anja Kauranen ja Erica Jong opettivat meidät 1960-lukulaiset nauttimaan eroottisista iloista. Sitten tuli feministinen takaisku ja sellaiset nuoret estyneet naiset, kuten Anu Silfverberg Äitikortti, kirjoituksia lisääntymisestä, pyörittelivät koulusta saamaansa kondomia sormissaan neidonpedillä istuen: mitä tällä tekisi.

Kun luin kohdan Äitikortista, teki mieleni kirkua: nyt äkkiä ulos etsimään kondomiin täytettä ja eroon neitsyydestä, kipi, kipi!

Sivulta 173 lähtien Seksistä ja matematiikasta alkaa taas syventyä. Kertoja ikään kuin tulee tietoiseksi siitä, että lukija hermostuu; pintaako tämä kirja on hamaan loppuunsa asti? Tai en minä tiedä, syventyykö kirja, sillä jaksoin ihan iltamyöhällä vain sivulle 178. Jospa Iida Rauma porautuisi loppua kohden vähän herpeshäpyhuulta syvemmälle Erikansa mieleen. Elän toivossa.

Synestesia

Ennen Seksistä ja matematiikasta -kirjan haukotuttavia kohtauksia päähenkilön ensipanoista Iida Rauma kuvaa imuisasti Erikan ja Annukan kohtaamista. Erika on elänyt lapsuutensa, kouluajat ja alkumetrit yliopistossakin muista ihmisistä eristyneenä oman päänsä ja matematiikan sisällä.

Erika ei saa oikein yhteyttä kehenkään, vaikka toivoi, että opiskelupiireissä löytäisi jonkun. Muut matematiikan aloittelijaopiskelijat tuntuivat kuitenkin turhanpäiväisiltä sormillaan laskijoilta. Yht´äkkiä luentosaliin putkahtaa toisella tavalla outo Annukka. Erika oli pannut Annukan jo merkille. Erikan mielestä Annukka on ehkä hullu. Tai ainakin hänellä on lineaarialgebra ykkösessä. En tiedä, mitä tarkoittaa ilmaus lineaarialgebra ykkösessä, mutta ei se varmaan kovin älykästä ole.

(Pitää kysyä Matilta, sehän se irrationaaliluvut, algebrat, geometriat, logiikat ja matematiikat tajuaa. TOSIN! Vaikka Matti on meidän perheen matematiikkanero, olen minä nopeampi ja näppärämpi päässälaskija. Matti on tottunut monimutkaisiin taskulaskimiin, joista löytyy kaavat vaikka kuulentoon.)

Ihastuin Annukkaan välittömästi. Annukka on outo, vähän kohelo, mutta täydellisesti hyväntahtoinen ja perinpohjin jostain nimeltä mainitsemattomasta pohjoispohjanmaalaisesta kylästä, puhuu selvää oulua ja ihastuttaa mutkattomuudellaan. Annukka tunkee Erikan viereen, vaikka Erika toivoisi, että se hullu menisi jonnekin muualle. Annukka pyytää Erikalta kynää lainaksi: "Voikkonää lainata kynää?" (Iida Rauma Seksistä ja matematiikasta s. 74) Erika sanoo, että ei hänellä ole. Annukka tuumaa sen enempää loukkaantumatta: "On sulla, mää näin."

Annukka ottaa Erikan penaalista vihreän täytekynän. Hän piirtää kämmeselkäänsä vihreän kolmosen. Annukalla on synestesia ja hänen mielestään kolmonen on vihreä. Erikallakin on synestesia ja hänenkin mielestään kolmonen on vihreä. Tytöt päätyvät opiskelijaruokalan nurkkapöytään vertailemaan numeroita.

Molempien kolmonen on vihreä, mutta Annukan spektri on kirjavampi. Hänellä on puhtaita, räikeitä värejä.

(Tässä kohtaa kirjaa aloin nauraa ääneen. Kohtaus on kuin keväästä 2008, jolloin lähdin samalla autolla kuin Ylä-Savon salaperäinen Subcomandante Marcos Joensuuhun SKP:n köyhyysseminaariin (olin soitellut läpi kaikki Lapinlahden demarit, jotta lähtisivätkö sellaiseen mukaan, en vielä silloin tiennyt, että Lapinlahden demarit eivät todellakaan ole kiinnostuneet mistään.) Auton takapenkillä istui yksi Erika ja minä pösilönä Annukkana istumaan etupenkille. Takapenkin Erika viestitti kaikin tavoin, että olisi parempi, jos pösilö Annukka istuisi ehkä johonkin muuhun autoon. (Anne Tylerin kirjassa Nooan kompassi Iida Rauman Annukka on romaanihenkilö nimeltä Eunice, sellainen, joka astuu hameensa helman päälle ja jonka käsilaukku näyttää roskasäkiltä, jonka silmälasit ovat aina sormenjäljistä sumeat ja joka muutenkaan ei anna itsestään kovin kultivoitunutta kuvaa.). Sitten minä vain kysyin Marcosin sähköpostiosoitetta ja päätin, että tässähän nyt tutustutaan, vaikka henki menisi.)

Minullakin on synestesia. Mielestäni pielavetiset Veikko Penttinen ja Pentti Miettinen ovat sama ihminen, sillä heidän nimensä on täysin sama ruskean-musta ja tavujakin on yhtä paljon kummassakin. Mielestäni Lapinlahden Pekka Turunen on sama kuin Kuopion yliopiston 1990-luvun proviisoritutkija Juha Turunen, sillä molemmilla on ruskean-musta sukunimi ja kummankin etunimi päättyy voimakkaan punaiseen a-kirjaimeen.

U-kirjain on sininen, mutta koska Turunen-sanassa on nen-pääte, jossa voimakas ruskea e-kirjain ja paljon mustia konsonantteja, Turunen on ruskean-musta sukunimi. Sanomattakin selvää on, että Olga Ruotsalainen ja Hilda Ruotsalainen on sama ihminen. Taas se etunimen viimeinen punainen a-kirjain.

Numerot käyttäytyvät myös saman omituisen logiikan mukaan. Jos puhelinnumerossa on paljon pyöreitä numeroita, kuten minulla oli joskus Kuopiossa tyyliin (017) 2626 0026, en kykene näkömuistilla palauttamaan sitä mieleeni. Näen vain pyöreitä muotoja, jotka ikään kuin kiemurtelevat ja pullistelevat häiritsevästi. Jos tili- tai viitenumerossa on useita nollia, joudun ottamaan laskua maksaessa lyijykynän ja kirjoittamaan numeroiden yläpuolelle: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi nollaa. Sitten kirjoitan viitelaatikkoon: yksi nolla, toinen nolla, kolmas nolla, neljäs nolla, viides nolla.

Voitte kuvitella, että elämästä tulee jokseenkin monimutkaista tällä tavoin ja toimittajan työ on oikeastaan mahdotonta.

Tunteet ovat joskus kuvia. Viha on harmaankylmä teräsmeri ja selkäkipu palkki, joka työntyy selkäytimeen tai issiashermoon. Maailmanhistoria on sellainen tavallaan puoliympyrä ympärilläni, samoin vuosi. Olemme menossa maaliskuussa. Se on tuossa oikealla vähän alaviistossa. Ehkä olen melkoisen ekosentrinen tässä. Viikko on lähelle otettu jana maailmahistoriasta. Nyt on sunnuntai. Se näyttää sinertävältä ja se on myös oikealla.

Miina Supinen mainitsee Säteessä synestesian ohimennen. Kirjoitin äsken pitkät pätkät suhteestani Miina Supisen tuotantoon, mutta kirjoitukseni hävisi bittiavaruuteen. Matti on alakerrassa keittämässä jo perunoita. Hän on voidellut jo sukset ja käynyt ehkä kolme kertaa Tokmannilla etsimässä jotain hiihtoreissuun liittyvää. Lupasin tämän konttoripäivän päätteeksi lähteä hiihtämään aviomieheni kanssa.

En ole vielä aloittanutkaan firman hommia. Lasken nyt palkat loppuun ja koetan edes aloittaa verottajan ilmoituksia. Pitää tehdä myös yksi lasku. Tukanpesua siirrään viikolla. Voin vallan mainiosti olla ensi lauantaihin asti rasvalettinä, sillä ensi viikolla ei ole yhtään kokousta tai muuta etustustilaisuutta. Raksakypärän alla on aivan sama, onko tukkaa ollenkaan.

Mutta todellisesta Savonlinnasta vielä:

Ulkopuolisten Ilola

Tunnustan, että suhteeni Savonlinnaan on värittynyt. Peilaan kesää 1987, kun olin Itä-Savon kesätoimittaja, kesään 1988, kun olin Lapin Kansa kesätoimittaja. Lapissa minulta meni kaikki pieleen jo alunperin. Suuri Rakkauteni oli vuokseni kieltäytynyt Tukholman suomalaisen radion sivarikeikasta (niin kait se oli) ja jäänyt Tampereelle Rauhan- ja konfliktintutkimuksen laitokselle (homehtumaan?). Minä hain kaikkialle tarkoituksena olla lähellä Suurta Veret Seisauttavaa ja Tappavaa Rakkauttani.

Perkele, pääsin Lapin Kansaan ja vielä kaiken lisäksi loppukesäksi Ivalon aluetoimitukseen. Jouduin purjehtimaan suuren rakkauteni luokse lentokoneella.

Sydämeni oli riekaleina. En nimittäin luottanut yhtään metriä tähän Suureen Valtaisia Myrskyisiä Tunteita Herättävään Nuoreen imatralaismieheen, josta näin muuten viime yönä unta, unessa olin huolestunut siitä, kuka pitää Hänestä huolta, kun hän on vanha. No, Tämä Ylihirmuinen Elämää Keikuttava Rakkauskaan ei luottanut minuun, eikä kyllä ollut paljon luottamistakaan, joten puntit olivat tasan ja sydämeni täysin rikki.

Joskus luen vanhoja päiväkirjojani ja tulen niin tuskanhikiseksi, että haluaisin kummasti polttaa kaikki pois tyttärieni ulottuvilta, mutta sitten ajattelen, että sehän olen vain Nuori ja Umpityhmä minä. Semmoinen on ihan luonnollista, että on nuorena aivan sairaan tyhhhhhhhmä. Ei vain äitinä ja murrosikäisen silmin. Nyt taas meni kirjoituspöydän alle häpeämään. Noin tulin sieltä ulos. Riivin myös hieman hiuksiani epätoivosta.

Lapissa en osannut olla. Tungin ihmisten suuhun, puhuin liikaa ja Lapin Kansan valokuvaajat isä-Matti ja poika-Pekka Aho inhosivat minua ensi silmäyksestä lähtien. Olin kuin punainen puolukka valtaisassa ämpärissä. Pyörin pitkin aavaa tundraa (Rovaniemeä) ympäri ja pidin pyöriessäni kokooni nähden liian suurta meteliä.

Aloin aina itkeä, kun ajattelin edellistä kesää Itä-Savossa. Olin Savonlinnassa heimolaisteni joukossa. Minulla oli legitimiteetti olla. Olinhan jollain lailla kotoisin Puumalasta. Tai ainakin sukuisin.

Niinpä viime kesänä, kun olimme Savonlinnassa asuntovaunulla koko perhe, kaupunki näyttäytyi kauniissa kesävalossa. Kahvilat olivat ihania, ravintoloissa tunnelma kuin Välimeren rannalla ja lapsi rakastunut koko kaupunkiin. Tai ainakin melkein. Tai oikeastaan Luojan Kiitos, ettei ollut ihan koko kaupunkiin. Sentään.

Tänään sain puhelimessa raportin siitä, mitä on todellinen Savonlinna. Ei se nyt niin ihana kaupunki olekaan. Kulttuuri on siellä sangen korkeata kulttuuria, ihan pelkkää oopperaa. Nkyinen Matti Pulkkisen muistoseuran puheenjohtajana oli Savonlinnan kulttuurilautakunnan puheenjohtaja 1970-1980-luvun vaihteesta. (Saanko tarkkoja lukuja tähän?)

Itä-Savon toimituksen sisällä vuonna 1987 vaikutti siltä, että mitään SKDL:oa ei Savonlinnassa ole olemassakaan. Minä ainakin ajattelin, että ympärillä aukeaa pelkkä kepulainen maalaisavaruus ja osasin olla kiinnostumatta kaupungin polittisesta elämästä. Sen verran ehkä tajuntaani tarttui, että Itä-Savon toimittaja Päivi Suikkanen oli jonkin asteinen luontovihreä, sillä sain häneltä pyyhkeitä ensimmäisestä jutustani, joka koski Putkinotkon lähellä tehtyjä metsänhakkuita.

Olin aivan täysin out kaikesta, joten kirjoitin, mitä kirjoitin. Todennäköisesti tallensin kuuliaiseseti sen, mitä minulle oli lehdistöinfossa kerrottu. Jos nyt oikein pinnistelen muistiani, kirjailija Joel Lehtosen omistaman Inhan tilan ympäristöstä oli maisemanhoito- tai rahantekosyistä kaadettu metsää - ja se oli huono juttu sekä Suikkasen Päivin että hänen puolisonsa Risto mikähänristonsukuniminytoli (Leppäsen?) mielestä.

Minä kuuliasena keltanokkana olin kirjoittanut sanasta sanaan, mitä oli käsketty kirjoittaa. Varmaankin vielä ihastelevasti, että aijai, miten ihanata tämmöinen metsänhakkuu. Asiasta taisi olla tosiaan tiedotustilaisuus. Mutta reaktion perusteella havaitsin Savonlinnassa olevan ainakin jonkin asteisia vihreitä. Ajattelin, että se Päivi se taitaa olla niitä vihreitä. Ympäristötiedostaminen oli siinä elämänvaiheessa minulta hieman kesken.

Joka tapauksessa Savonlinnassa oli vasemmisto, SKDL, joka onnistui kuulema jakautumaan ainakin neljään sisäiseen fraktioon. Matti Pulkkisen muistoseuran nykyinen puheenjohtaja perheineen tuli Savonlinnan SKDL-piireihin ulkopuolisena ja alkoi poloinen intoilla vanhasta Ilolasta.

Ilola on vuonna 1926 Miekkoniemen kaupunginosaan rakennettu työväentalo, joka oli 1930-luvun kommunistilakien perusteella pakkolunastettu ja annettu rukoushuoneeksi. 1970-luvun lopulla talo oli palautettu SKDL-järjestölle ja nämä ulkopuoliset uudet järjestöaktiivit pistivät näppinsä johonkin, joka ei ulkopuolisille kuulu.

He alkoivat innolla elvyttää talon henkeä ja hankkivat sille suojelupäätöksen. Mokomat julkeat! Eihän niin saa tehdä. Lopputulos oli se, että haparoivaa tukea Ilolan kulttuurihankkeelle tuli ainoastaan harvoilta Savonlinnan taistolaisilta, tämä heidän kunniakseen ja plussakseen luettakoon.

Kulttuurilautakunnan puheenjohtajuus oli annettu SKDL:lle, sillä sitä ei arvostettu. Jos kulttuuria olisi oikeasti Savonlinnassa arvostettu laajasti käsittäen oopperan ulkopuolella, puheenjohtajuus ei taatusti olisi ollut vasemmalla.

Tämä on edelleen niin tuttua, niin tuttua. Vasemmistojärjestöt kituvat kuoliaaksi, koska niistä ei kiinnostu kukaan täyspäinen ulkopuolinen. Ja jos joku ulkopuolinen jotain yrittää, alkuperäisväestö loukkaantuu ja kokee varpailleen astutuksi. Vasemmistojärjestöelämän tulee olla ankeaa ja ilotonta. Todellista jyystämistä, kuten Saila Ruuth sanoi. Ei happi virtaa eikä nauru rai´u.

Arvelen, että sama koskee kaikkea vanhamuotoista poliittista toimintaa. Pitää nyt äkkiä saada se uusi poikkipoliittinen liike. Hophop, ennen kuin me kuollaan tylsyyteen!

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi