Luokkavallan vahtikoirat!

Pitkää perjantaita

pe 25.3.2016

Sain eilen ihastuttavan pääsiäisen toivotustekstarin: "Perinteinen kiirastorstain ostosmatka Alapitkän kyläkauppaan mehtäsuksilla hankiaisia pitkin Koskensillan yli, Saanikosken autiotalon pihan kautta, kuusentaimikkoaukon halki, Leppäsuon ja Rokuan peltojen yli, Alapitkänjärven yli, evakkomuseotalon sivuitse, Räsälän peltoja pitkin, nuorisoseurantalon ohi, kyläraittia pitkin. Eväskonttiin maitoa, mämmiä, pussiluumuja, rusinoita, Flooraa, 2 wiineriä kahville äetin kanssa, limpparia ja takaisin. Rauhaisaa pääsiäisaikaa teille!"

Siinä samassa olin Alapitkällä Heikkilän Irjan ja Teuvon pellolla kaksostenrattaiden kanssa keväällä 2002. Hanget kantoivat, aurinko paistoi ja maailma oli auki. Tytöt pieniä ja punaposkisia toppahaalareissaan. Leonid hyvin elossa. Varmaankin lomittajaharjoittelussaan. Vierellä juoksi - ilman talutinta tottakai - suomen pystykorva-Miro, elossa sekin. Vasili ei sillä kertaa ollut mukana. Vasili oli meidän kissa silloin. Joutui varmasti alapitkäläisen ilveksen lounaaksi myöhemmin.

Vielä kun Maria nukkuu, naputan pois asiat mielen päältä. Tekisi mieleni käsitellä Jehovan todistajien Muiston vietossa kuulemaani puhetta, mutta jotenkin sellainen taipuu huonosti raporttitekstiin. Puhuja Timo Filpus oli kouliintunut ja äärimmäisen luonteva. Muistan tyypin Savon Sanomien kuvatoimituksesta. Mies oli vakava, hymytön ja sellaisenaan minusta vähän pelottava.

Päätin kuitenkin niellä pelkoni, sillä panin merkille, että häntä lahjaakkaana työntekijänä kunnioittivat kunnioitettavat (otan oikeasti tässä kohtaa lakin pois päästäni) esinaiseni Mirja Kukkonen, jota myös hieman, tai ei vain hieman, vaan aika paljon, pelkäsin, ja Hilkka Mannermaa, joka aina oli jotenkin tasoitteleva autoritaarisen Mirja Kukkosen ja minun, vapisevan ja tärisevän, yliherkän friikun, välillä.

Filpus teki graafin esimerkiksi juttuuni, joka käsitteli sitä, mitä ihmisen elimistössä tapahtuu, kun tulee allerginen reaktio. Friikkuna ei niin usein saanut graafeja tilailla ja muistan, kuinka täpinöissäni olin.

Assosiaatioita

Muiston vieton puheessaan Filpus käsitteli ihmisen vapaata tahtoa ja viittasi Raamatun kohtaan profeetta Jesajan kirjasta, jossa Jumala luo uudet taivaat ja uuden maan ja entisiä ei enää palauteta mieleen:

"... Ja he totisesti rakentavat taloja ja asuvat niissä ja istuttavat viinitarhoja ja syövät niiden hedelmän. He eivät rakenna toisen asuttavaksi, he eivät istuta toisen syötäväksi. Sillä niin kuin puun päivät, niin ovat silloin kansani päivät ja minun valittuni käyttävät täysin hyväkseen omien kättensä työn." (Jes. 65:20-22)

Timo Filpus sanoi jotain sellaista, että nykyään talonrakentajat eivät useinkaan asu yhtä hienoissa taloissa kuin mitä rakentavat. Minulla heti kävivät mielessä virolaiset siirtotyöläiset Helsingissä. Filpus sanoi, että rakentajat asuvat jossain tapauksessa jopa slummeissa.

Tuota, profeetta Jesajan kirjan kohta kolahti minuun jo silloin, kun asiaa Jehovan todistajien sisarpiirissä käsittelimme. Tietenkin. Kuulostaahan kohta ihan kapitalistisen riiston lopettamiselta. Tietenkään riistoa vastaan taistelua ei pidä heittää tässä ajassa sikseen ja olla höllötellä vain tulevan odotuksessa.

No niin, löysinpä nyt Kai Sadinmaan kirjoituksen Poliittinen Jeesus Revalvaatio.orgista: "Jeesuksen julistama Jumalan valtakunta oli hyvin tämänpuoleinen, maallinen ja poliittinen. Jeesusta kiinnostivat proosalliset, arkiset ja materialistiset, yksinkertaiset ihmisen elämään liittyvät perusasiat, että jokainen saa leipää syödäkseen, katon päänsä päälle, vaatteet ylleen, yhteyden toisiin. Jeesuksen poliittinen agenda on tässä: 'Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.' (Luuk 4:18,19)"

http://www.revalvaatio.org/wp/poliittinen-jeesus/

Sadinmaata me Ylä-Savon subcomandanten kanssa ihailemme. En olisikaan ehkä lukenut hänen Kymmentä käskyään kirkolle, ellei minua olisi taas lempeästi siihen pakotettu. Nyt kahlaan Joyce Carol Oatesin Blondia. Se on hidasta luettavaa ja hitaasti se on luettavakin. Ihan oikein minulle kärsimättömälle liitelijälle.

Sadinmaa jatkaa: "Tunnettu temppeliepisodi, jossa hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät, oli provokaatio korruptoituneen temppelin ja sen johdon, köyhiä syrjäyttävää toimintaa vastaan. Meillä on nyt ikioma Jerusalemin temppeli, kansainväliset investointipankit, joiden aiheuttama tuho on mittakaavaltaan aivan toinen. Olemme todistamassa järjettömän suurta taloudellista vallankaappausta jossa suuret kansainväliset pankit raunioittavat Euroopan kansakunnat, koko maailman. Kyse on pyhitetystä väkivallasta, kristillisestä näkökulmasta katsottuna epäjumalanpalveluksesta jossa yksi mahti on nostettu hegemoniseen asemaan ja jota kaikkien on kumarrettava."

Jospa Lapinlahden Jehovan todistajien valtakunnan salin takarivissä menisi yksi kommarikin. Ai niin. Filpus käytti kielikuvanaan - asiayhteyttä en nyt muista, koska en tehnyt muistinipanoja - että mehän kaikki tiedämme, olemmeko miehiä vai naisia. Alkoi naurattaa, sillä tavalla hyväntahtoisesti. En minä aina tiedä, mutta haittaako se jotakuta? Ei minua itseäni ainakaan.

Pitäisiköhän joskus kokeilla sitä persulippistä, jossa lukee poika?

Luokkavallan vahtikoirat

Enpä ole pitkään aikaan lukenut mitään näin antoisaa, terävää ja just niin kuin olen ajatellut, mutta ytimekkäämmin ja analyyttisemmin kuin koskaan olisin kyennyt ilmaisemaan. Juankosken lahja Suomelle, Emilia Kukkala, ja kollegansa Pontus Purokuru kirjoittivat kirjan Luokkavallan vahtikoirat - miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä.

Makasin eilen keittiön sohvalla enkä oikeastaan edes malttanut torkkua. Luin kirjan alusta loppuun asti käymättä pissalla.

Kukkala ja Purokuru kirjoittavat, että ehkä koko tämänhetkinen journalismi pitää romuttaa. Romuttumassahan se on itse asiassa itsekseen, kuten nykyisen kaltainen edustuksellinen demokratiakin - ihmiset vain jättävät äänestämättä ja kohauttavat harteitaan, mitä välii, sillä ketä on hallituksessa, sillä todellakin! todellakin, mitä välii!!!!

Eivätkä ihmiset enää lue sanomalehtiä. Tyhjän saa pyytämättäkin (maksamattakin, tilaamattakin). Meille tuotetaan Ylen televisiouutisissa jo samaa kokoomustuubaa Bilderberg-pissapäiden, Atte Jääskeläisen ja mikä-helvetin-Lauri-Kivinen-se-nyt-oli, johtamana joka päivä ja aamuisin puolen tunnin välein. Miksi vielä tilaisi lehdistä samaa?

Hellyin tässä vähän aikaa sitten kuivan ja asiallisen keski-ikäisen puhelinmyyjän täkyyn ja tilasin määräaikaisena Hesarin kuukaudeksi. Minuun, kuten varmaan moneen muuhunkin vetosi se, että myytävä tilaus oli oikeasti määräaikainen. Aluksi raahustin postilaatikolle Hesaria hakemaan joka aamu ennen kuutta yökkärissä, mutta sitten en enää jaksanut.

Vein myös ensimmäisen tilausviikon Hesarit kerrostalotyömaan kahvipöydälle ja mainostin, että lehden voi viedä joka päivä vaikka kotiin. Kukaan ei halunnut. Lehdet kasautuivat ja eilen toin ne kotiin paperinkeräykseen pantavaksi. Ainoa juttu, josta ilahduin, koski espoolaista asuinaluetta, Suurpeltoa, josta toimittaja oli löytänyt asukastoimintaa ja yhteishenkeä. Nyt en enää löydä juttua netistä.

Kirjasta selkisi, miksi Emilia Kukkala on ollut niin ynseä perinnevasemmistollekin. Hän ja Purokuru ovat tinkimättömiä siinä, että nykyinen tiedotusvälineistö on kehittynyt samaa tahtia puoluepoliittisen edustuksellisen järjestelmän kanssa ja kummatkin tuottavat vain toinen toistaan sovinnaisempia kuvioita, jotka eivät vastaa enää väestön suuren osan kokemusta. Siksi ihmiset eivät äänestä eivätkä tilaa lehtiä, jossa kerrotaan, että heidän pitää äänestää.

Taisin vähän aikaa sitten kirjoittaa Tiedonantajan kolumnissani, että keskiluokkaiset naiset kokoontukoot omissa kaunopiireissään, kun me Irstaat istukkamuijat juttelemme kahvila Emiliassa Lapinlahdella suureen ääneen ihan, mistä meitä huvittaa ja sanomme suoraan vittu (eikä mikään helevetin teoreettinen hattu), jos siltä tuntuu.

Voi Kröger-poloista, mahtaako itsekään
tietää olevansa meiläisten kirjoissa?

Kukkala ja Purokuru kirjoittavat julkisessa keskustelussa vallitsevasta porvarillisesta oletuksesta. Ikään kuin kaikilla olisi ollut samanlainen keskiluokkainen lapsuus, keskiluokkainen nuoruus ja jatkumo keskiluokkaisessa aikuisuudessa. Niin varmaan olikin jollain lailla 1990-luvun alkuun asti.

Silloin erilaiset elämäntodellisuudet Suomessa alkoivat eriytyä. Vasemmistolle alettiin nauraa jo 1980-luvulla ja lopulta se kiellettiin kokonaan. Kukkala ja Purokurun kirjasta käy ilmi, että Atte Jääskeläinen, se Ylen Bilderberg-shit, suorastaan vainoaa vasemmistotaustaisia tutkijoita. Esimerkiksi valtiotieteiden tohtori Markus Kröger ei kuulema käy Etelä-Amerikan asiantuntijaksi, vaikka on väitellyt Brasilian maattomista ja sellutehtaista, koska on "vasemmistotaustainen".

TTIP-sopimuksesta, Monsantosta ja Kolumbian patenttioikeuksista kirjoittanut Ylen toimittaja Jaana Kivi joutui Atte Jääskeläisen painostuksen kohteeksi. Kiveltä tiedusteltiin hyvin tarkkaan, mitä hän tietää lähteensä taustoista ja mahdollisista vasemmistolaisista kytköksistä. (Luokkavallan vahtikoirat s.34)

Markus Krögerin vasemmistolaisista kytköksistä? Mielenkiintoista, sillä koko Krögeriä ei ole näkynyt yhtään missään meidän vasemmistolaisten järjestämissä jutuissa. Krögerin muistan erinomaisesta Hesarin alioartikkelista joskus Mikael Pentikäisen päätoimittajuuden aikaan, mutta lienee ollut Pentikäiseltä lapsus, että moinen "vasemmistolainen" on päässyt Hesarin sivuille.

Joko Kröger on todella, todella salavasemmistolainen niin, ettemme edes me vassut häntä vasemmistolaiseksi tunnista, tai sitten Atte-Blderberg-ääliö Jääskeläisen vasemmistofobia lähentelee vainoharhaa. Lopputulos oli kuulema se, että Kröger oli vaihdettava.

Keskiluokkaista paskaa

1990-luvulla meidät jaettiin uudelleen yhteiskuntaluokkiin. Esimerkiksi minä ainoana toimittajaopiskelukavereistani jäin prekariaattiin. Ei minulla sinänsä ollut mitään sitä vastaan, jos olisi luokassa olisi ollut jokunen muukin. Ainoa, mikä minulle tulevaisuudestani Tampereen yliopistossa opiskellessani oli kristallinkirkasta, että keskiluokan lähellekään en halua. Puhumattakaan siitä, että samaan sänkyyn sen kanssa. Voi Luoja varjelkoon.

Jos joku muu jäikin prekariaattiin tai koki jonkinlaista työmarkkinaepävarmuutta, ei halua siitä puhua. Kukaan ei halua puhua siitä. Pelkkä puhuminenkin siitä koetaan vaaralliseksi uran takia. Työttömyys tai työmarkkinaepävarmuus varmasti jotenkin haisee tai se saattaa tarttua. Tämän vuoksi minulla ei ole mitään sanomista valtamediatoimittajille. Ei edes nyt, kun tiedän joidenkuiden saaneen potkut.

Kirjailija Katariina Romppainen myös jäi prekariaattiin ja kirjoitti siitä esikoisromaaninsa. Kustantajat sanoivat, että meidän sukupolvikokemuksemme, loosereiden kertomat, eivät kiinnosta ketään. Hänen esikoisromaaninsa on vieläkin julkaisematta. Muita romaaneja Katariina on kyllä saanut julki.

Osa Katariinan ja minunkin tarinaani on Pitkissä päiväunissa, mutta tunnistamattomaksi etäännytettynä ja tendenssiromaaniksi muunneltuna. Pitkien päiväunien tendenssiromaanius on siinä, että sen pääkertomus on vanhustenhoitoa. 

(Tosin on sanottava, että Jumalalle kiitos jäin prekariaattiin ja vietin 1990-luvulla niin paljon aikaa Venäjällä kuin mahdollista. Ilman prekarisaatiokokemusta minulla ei olisi lainkaan elämää, ei venäläistä sukua eikä Annaa eikä Mariaa. Olisin jäänyt Helsinkiin kärkkymään Sanoma Magazinesistä tippuvia armopaloja ja ehkä nyt olisin yhtä surullinen tapaus kuin muuan läheiseni huikean uran tehnyt toimittaja, joka pyhitti elämänsä journalismille, eli ainoastaan työlleen, alkoholisoitui ja sekosi. Koetin tälle ihmiselle joskus puhua hänen työpaikalla kokemansa painostuksen poliittisuudesta ja siitä, että samaa tapahtuu eri puolilla Suomen toimituksia - ei ainoastaan hienossa Helsingissä eikä hän suinkaan ole ainoa, mutta sain luurin korvaani: Älä politisoi minun henkilökohtaista tragediaani!)

Ainahan yhteiskuntaluokat olivat olleet olemassa, niistä ei vain puhuttu ja lopulta itsekin uskoimme, että luokat ovat hävinneet.

Kylläpä elämäni on ankeaa ja epäaistikasta, khihihii!

Kukkala ja Purokuru kysyvät ja vastaavat, miksi erottaa työväenluokan keskiluokasta, jos molemmat myyvät työvoimaansa. Jokaisessa yhteiskunnassa on aina jäänyt ihmisiä hallitsevan ja hallitun luokan väliin, kuten joskus ammoin porvaristo ja joskus virkamieseliitti.

Työväenluokan ja hallitsevan luokan välissä on nyt niin sanottu keskiluokka, joka itse asiassa on pikemminkin mielentila. Siksi siitä voi kieltäytyä, jos haluaa. Minä ainakin haluan.

Yläluokka on aina tarvinnut lakeijoitaan hallitsemaan työväenluokkaa ja nyt keskiluokka kertoo meille valtamedian toimittajien suulla normit. Esimerkiksi Anna-Stiina Nykänen sanoo tutkija Anna Kortelaisen suulla jutussa, onko mitään ankeampaa kuin automarketin autohallissa kärryjä työntävä ihminen. Kuulema kaikki aistikkuus puuttuu. (Luokkavallan vahtikoirat s. 128-129 ja HS su 5.10.2014)

http://www.hs.fi/sunnuntai/a1412309287114

Kiintoisaa tosiaan on, miksi työväenluokkainen nainen pitää häpäistä puhumalla nuhjuisesta nettikaupan sormeilusta tai karusta kauppareissusta, joka kielii laitostumisesta. Kukkala ja Purokuru lainaavat Beverley Skeggsin Elävää luokkaa. Siinä Skeggs sanoo, että luokkataistelu ei ole hävinnyt mihinkään ja se on läsnä myös symboleissa.

Tätä on vaikea selittää esimerkiksi Annalle, joka kärsii siitä, etten ollut tekemisissä muiden lentopallovanhempien kanssa. Mitä sanomista minulla on keskiluokkaiselle ihmiselle? Ei mitään. Yhtä vähän kuin hallitsevan luokan lakeijoille, entisille opiskelukavereilleni Tampereelta, jotka valtamediassa säätelevät, millainen tulee olla, miten käyttäytyä poliittisesti ja miten oikealla, säädyllisellä ja kohtuullisella tavalla otetaan osaa asioihin. Sillä tavalla, että pysytään aina esityslistassa.

Yritykset kuulua joukkoon

Pielavesi on eri juttu. Siellä asuvat kaikki kivat. Esimerkiksi Pielaveden S-marketin inventoinnissa Pielaveden Sammon hyväksi oli supermukavaa, mutta jostain syystä en usko, että yhtä supermukavaa olisi ollut vastaavissa Lapinlahden talkoissa Lapinlahden Vedon hyväksi.

Lisäksi olen eräästä pielavetisestä ystävästäni lukenut, että tämä on aivan yhtä ymmällään keskiluokassa kuin minäkin. Kerran tämä epäsupermartta kauhoi minulle jäätelöä rasiasta ja minä mölisin vesi kielellä innosta jätskiä odottaessani, onko sulla ihan tosi jäätelökauha!? Ystävättäreni mutisi, että äiti hänelle aina näitä emäntäjuttuja kantaa.

Sain päähäni, että ihan sosiologisen kiinnostusmielessä tahdon tekemisiin keskiluokkaisten perheen äitien kanssa ja pyysin päästä johonkin tuoksukynttiläostopiiriin, jossa pielavetinen ystävättäreni käy. Vaikka oikeasti en ole ollenkaan kynttiläihmisiä ja varsinkin tuoksukynttilöistä saan päänsärkyä ja saatan jopa oksentaa.

Johonkin se sitten sotkeutui enkä mennytkään ostelemaan tuoksukynttilöitä, vaikka tiedän, että ne ostettavat kamat ovat vain tekosyy siihen, että naiset kokoontuvat keskenään. Iisalmen naisyrittäjien lounaalla kävin pari kertaa enkä siihenkään kompastunut, että jollain lounaalla puhuttiin tyynesti kynsistä ja foolihaposta.

Mihin minä kompastuin? Taisin kompastua erääseen kaiken kokeneeseen yrittäjänaiseen, joka vei kovasti ilmatilaa muilta. Tämä esitteli kaikki talkoot, joissa supermarttana on mukana, ja minulle tuli sellainen olo, että pitää ihan selvästi lähteä mukaan samoihin talkoisiin, tuo nainenhan repeää kohta maanisen taakkansa alle.

Jotenkin vain surkastuin työteliään, ehkä hän oli jopa hyvää tarkoittava, ihmisen vaikutuspiirissä enkä enää sen jälkeen ole uskaltanut mennä Iisalmeen naisyrittäjien lounaalle. Toinen vieroittava asia on, että Naisyrittäjä-lehdessä kaikki jutuissa haastateltavat naiset hymyilevät kuvissa niin kireästi ja pakonomaisesti, että lehden jälkeen tosiaan päässä vihloo tuleva migreenikohtaus ja on sellainen olo, että voisi oksentaa.

Kansan Uutisissa - se oli uraitsemurha

Kukkala ja Purkokuru kyseenalaistavat sen, mitä toimittajapolot olettavat lukijoistaan: että kaikilla on ollut keskiluokkainen lapsuus, keskiluokkainen nuoruus ja jatkumo keskiluokkaisessa aikuisuudessa. Kun mietin omia opiskelukavereitani Tampereen yliopistossa 1980-luvun lopulla... hm meillä oli erilaisia taustoja.

Aika moni kuitenkin oli samantyyppisestä oravanpesästä kuin minäkin. (Myllykosken Heikkinen oli sanonut Rythin Pentille, kun tämä oli joutunut käymään Helsingissä joissain herrojen kuvioissa, että muista, mistä oravanpesästä olet.) Minä olin ehkä taustaltani kaikkein oudoin: maataloustyöväestöstä, työväenluokan alaluokasta. Maalaisuudesta ei saanut puhua. Keskustapuolue sylkäistiin suusta.

Lapsuuteni oli outo, nuoruus vielä oudompi, sillä asuin lukiovuodet kortteerissa. Sellaista kokemusta ei ollut muilla. Yliopistovuosien päätteeksi opiskelin Neuvostoliitossa. Samanlainen kokemus on vain kahdella Ylä-Savossa: Viljo Heikkisellä ja Asko Julkusella. He sentään opiskelivat puoluekoulussa, minä en.

Venäjän opiskelujeni ja Neuvostoliitto-vuoteni jälkeen olin ajautunut urakehityksestä niin sivuraiteille, että sen saattoi viimeistellä vain muuttamalla Kuopioon ja muuttumalla free lancer -nobodyksi Kansan Uutisissa. Sehän ei ole mikään meriitti, kirkaisi minulle Taloussanomien toimittaja, entinen ortodoksitoimittaja, jonka nimeä armollisesti en muista, kun luin Diabetes-lehteen tekemääni haastatteluaan tarkistettavaksi kirjailija Elina Karjalaiselle, joka ei diabeteksensa vuoksi pystynyt oikolukemaan sitä itse.

Olisi edes ollut Tiedonantaja lussukka-Kusarin sijaan. Toimittaja olisi varmaan siinä tapauksessa pissannut housuunsa vasemmistofobiasta ja vavistuksesta.