Sana- ja kuvataiteen tulkinnasta

ti 28.3.2016

Olipa Helsinki. Siellä on mukava käydä, mutta vielä mukavampi on pysyä kotona. Tai palata kotiin, jos olisi monta päivää aikaa toipua reissusta. Helsingissä on liikaa kaikkea: taidetta, ihmisiä, etnisiä ravintoloita. Käytiin Kiasmassa ja Ateneumissa. Saatiin Matin kanssa keskustelunparsia moneksi viikoksi tästä eteenpäin.

Onneksi Kiasman kolmannessa kerroksessa ei ollut mitään. Siellä oli vasta seuraava näyttely rakenteilla. Viides kerros oli rauhoittava. Vietimme siellä Matin ja Annan kanssa - Maria oli omialla teillään - pitkään. Brasilialainen taiteilija Ernesto Neto oli virkannut räsymattokuteista viidennen kerroksen näyttelysaliin kaksi verkkotelttaa. Lattialla oli sellainen oli jättiläismäinen mummonmatto.

Oli pienempi teltta, jossa makoili pari teiniä ja iso teltta. Isossa teltassa oli penkki ja tyynyjä. Tyynyihin nojaili nuoria ihmisiä. Joku partaveikko soitti selällään kitaraa hiljaisesti. Maria tuumasi, että Neton viides kerros olisi saattanut olla ainoa taideteos, josta hän olisi pitänyt.

Kiasma mainostaa taiteiljaa seuraavin sanoin: "Neto tarjoaa taiteensa kautta hetken helpotuksen arkielämän kiireistä, rauhoittaa mieltä ja virittää eri aisteja." Neton ideana on myös tarjota kaupunkilaisille kohtaamisen paikkoja. Vaikka emme puhuneet kenenkään kanssa Kiasman viidennessä kerroksessa, rauhallinen yhteys ihmisten välissä oli käsin kosketeltava.

Helsinki on muuttunut paremmaksi, ystävällisemmäksi sen jälkeen, kun olen siellä 1990-luvun alun taitteessa asunut. Rautatientorilla luisteltiin nytkin ja kesällä kaikki pakkautuvat Musiikkitalon ja Kiasman väliselle aukiolle sekä Keskuspuistoon. Siitä huolimatta en haluaisi asua Helsingissä.

Eilen kävin vierailulla sellaisen pariskunnan luona, jonka kanssa puhuminen ikään kuin selkeyttää päätä ja surisevia ajatuksia. Vein tuliaisena Marcus Miucius Felixin Octaviuksen, kristinuskon puolustuksen. Siinä juristi Octavius Ianuarius, kristitty, käy dialogia Kristinuskon puolesta pakanaystävänsä Caeciliuksen kanssa. Kirjanen on apologetiikkaa, puolustuskirjallisuutta.

Luin sitä jo jonkin matkaa, mutta aloitan tänään kertaalleen vielä uudelleen. Nyt Helsingin-matkalla oli tajunta niin tiukoilla, etten kyennyt keskittymään lukemiseen edes autossa. Hyrähdin heti kirjan esipuheessa, jossa sanotaan, että kirjan kysymyksenasettelu tuntuu nykyaikaiselta: Onhan Raamattuun perustuva kristinusko myös aivan viime vuosikymmeninä joutunut antamaan vastausta niille, joiden mielestä uskonnon asioista ei voi sanoa mitään varmaa.

Minä olen juuri sitä mieltä. Kaikki uskonnot ovat yhtä hyviä ja yhtä huonoja. Me vain nyt satumme elämään tällaisessa kulttuurissa. Jos olisin syntynyt Kiinassa, ajattelisin ihan toisilla uskonnolliseksi muokkautuneilla aivoilla. Jotenkin sellainen kutina kuitenkin on, että ihminen ei ole Jumalaa ihan täydellisesti itse keksinyt, kun kerta kaikkina aikoina, kaikissa kulttuureissa on jonkinlainen jumal´kaipuu ollut.

Illalla etsimme Matin kanssa tämän Lastulta saamaansa 50-vuotissynttärilahjaa: Porvoon Runebergin talosta. Ei löytynyt hyllystä. Sen sijaan löysin Hilkka Mannermaan Lapinlahdelle muuttaessa kirjakierrätykseen hylkäämän Sirkka Heiskanen-Mäkelän tutkielman Sanataiteen tulkinnasta.

Vihkosesta ei käy ilmi, mikä opinnäytetyö tutkielma Jyväskylän yliopistoon on, mutta ei sillä ole väliä. Sanataiteen tulkinnasta selventää runoudetta kielen erikoistumana ja esittelee heti alkuun yleisimmät runouden virhetulkinnat. Jess, mahtavaa, että olin jemmannut tämän kierrossa itselleni.

Tosin luulin vihkosen takakäänteessä, että siinä nyt on somalian kielen opetusmonistenippu. Se pitää vielä etsiä ja Matti-paran Runebergin talo -kirja, josta minulla ei ole mitään muisti- tai mielikuvaa edes.

Tänään Matti on Kajaanissa. Minä hoidan yhden tarjouksen eteenpäin ja edustamienin järjestöjen asioita.