Pia Valkonen

Tuonela

ke 30.3.2016

Toisen pääsiäispäivän antoisassa keskustelussa jäimme miettimään, mitä tarkoittaa uskontunnustuksen sanamuoto: "... astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista ja on siellä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita."

No niin. Tuonelaan astuminen olikin apostolisen uskontunnustuksen sanamuoto. Wikipedian mukaan vuoteen 1977 asti apostolinen uskontunnustus oli muodossaan: "... astui alas helvettiin." Olen rippileirillä opetellut sanamuodon "...astui alas tuonelaan...." enkä muistanut, että tosiaankin! Kärkölän seurakunnan rippileirillä vuonna 1980 oli käytössä nimenomaan apostolinen uskontunnustus ja sekin vasta muutama vuosi taaksepäin uudistettuna. Nikealainen tuli minua vastaan vasta ortodoksisissa palveluksissa ja nyt kaiketi nikealainen uskontunnustus lausutaan myös luterilaisissa palveluksissakin.

En tiedä, en muista, sillä korvani eivät ole olleet siinä kohtaa luterilaisissa menoissa auki eikä mieleni vastaanottavainen. Nikean uskontunnustuksessa asia ilmaistaan näin - tämähän on ihan evankeliumeista tämä:

"...kärsi kuoleman ja haudattiin, nousi kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu..."

Evankeliumeissa ei sanota, että Jeesus kuolemansa jälkeen olisi käynyt jossain. Hän vain kuoli ristillä ja nousi kolmantena päivänä kuolleista. Myöhemmin Uudessa Testamentissa, tarkemmin ainakin Pietarin kirjeen ensimmäisessä luvussa, ei mainita, että Jeesus olisi astunut mihinkään - ei sen enempää tuonelaan kuin helvettiinkään. Kirjaimellisesti. Mutta voihan sanamuodon "saarnasi vankeudessa oleville hengille" ottaa niinkin, että vankeudessa olevien henkien tulee olla joko tuonelassa, jonkinlaisessa välitilassa, tai peräti helvetissä.

”Kärsihän Kristuskin ainutkertaisen kuoleman syntien tähden, syytön syyllisten puolesta, johdattaakseen teidät Jumalan luo. Hänen ruumiinsa surmattiin, mutta hengessä hänet tehtiin eläväksi. Ja niin hän myös meni ja saarnasi vankeudessa oleville hengille.” 1. Piet. 3:18-19

Raamatussa paikka on ollut hepreaksi šeol ja kreikaksi hades. Olisi mukava tietää, missä kohtaa Raamatussa sanat esiintyvät. Tämä oli nimittäin juuri se, mitä kaipasin hallinnollisen ortodoksisen kirkon jäsenenä - olen omasta mielestäni edelleen universaalin (origenelaisen) ortodoksisen (oikeaoppisen:D) Kirkon (isolla alkukirjaimella) jäsen, sillä siitä ei voi erota. Ellei nyt sitten satu "raukenemaan tyhjiin". Tyhjiin raukeaminen on myös kiinnostava kuvio.

Oikeastaan aika lohdullinen ajatus. Jehovan todistajien opin mukaan, joka on ilmeisesti aika kirjaimellista tulkintaa Johanneksen ilmestyksestä, Kristuksen (käytän tätä sanaa tietoisesti, olen ollut taipuvainen ajattelmaan, että ylösnousemuksen jälkeen Jeesuksesta tuli Kristus, Messias, voideltu, hetkonen, Kristus onkin arvonimi, hm, voideltu, hm, hm, monimutkaista) toisen tulemisen jälkeen kuolleet herätetään ja jos siinä vaiheessa ei usko, raukenee tyhjiin.

Aika varma tulee olla epäuskossaan, jos ei herätyksen yhteydessä pitkän kuoleman hiljaisuuden jälkeen usko. Mutta voihan sellaisiakin olla. Lohdullista on, että heitä ei  kuitenkaan kiduteta. Heidän ikään kuin annetaan rauhassa olla, raueta tyhjiin. Kadotus ei tarkoittane helvetin tulta, vaan sitä, että ei enää ole.

Arvelen, että jos minut kuoleman jälkeen Kristus herättäisi, uskoisin kyllä välittömästi. Tai no, uskonhan minä muutenkin. Ihan ilman ajatusta Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä, Jeesuksen tekemistä ihmeteoista, kuolleista herättämisistä ja sen semmoisista.

Voiko uskoa tällä tavoin? Sitä olen koettanut kysyä koko elämäni ajan. Ja voiko hiimailla jossain uskonyhteisössä, jos uskontunnustus on näin epämääräinen: "Minä uskon Jumalaan. Jeesuskin mainitaan josisain historian kirjoituksissa. Hän on ilmeisesti historiallinen henkilö. Jokin henki meitä puistelee, voihan se olla Pyhäkin Henki. Olen kerran nähnyt yhden demonin, riivaajan, mutta en kerro siitä sen enempää. Se oli liikuttava, vähän niin kuin Muumien Haisuli. Kuoleman jälkeen minusta tulee toivottavasti juuri Puumalan uudemman hautausmaan ruohoa. Minusta on mukava ajatus, että pääsen samoihin multiin kuin Leonid, äiti, isä ja muut sukulaiseni, on siellä Matti Johannes -kummikin. Odotan kuolleista herättämistä ja vakuutan, että jos joku herättää, uskon siinäkin tapauksessa."

Marcus Minucius Felixin Octaviuksessa "vanhojen" jumalien kannattaja Caecilius on aivan pöyristynyt siitä, että kristityt nimittelevät toisiaan sisariksi ja veljiksi. Caecilius kertoili kaikenmoisia juoruja kristityistä ja tuumasi sitten, että voivathan juorut olla väärää tietoa, arvelua vain.

Aivan hykerryttävää tekstiä! En tosin eilen illalla jaksanut uutta lukukertaa kuin muutaman sivun. Silmä lupsasi kiinni ihan itsestään.

Voiko näin uskoa, kuten uskon? Tai voi varmaan, mutta saako olla jossain yhteisössä? Olen vakuuttunut siitä, että usko on hyvin henkilökohtainen asia, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö henkilökohtaisesta uskosta saisi puhua. Minusta siitä pitää puhua. Sillä tavoin, että aijaa, sinä uskot noin ja minä näin. Tämähän on mukavaa, uskomme joka tapauksessa jotenkin.

Ortodoksisen seurakunnan jäsenenä kaipasin suunnattomasti opetusta ja keskustelua. Isä Olavi Matsi tuntui olevan tässä suhteessa oikeilla jäljillä, sillä juuri ja nimenomaan opetus oli ongelmaisessa Iisalmen ortodoksisessa seurakunnassa laiminlyöty. Osuin viime syksynä Sukevan Pietarin ja Paavalin tsasounaan melkein kirkkovuoden alussa, Jumalanäidin syntymän juhlana.

Isä Olavi kertoi, mistä on kyse, miksi tehdään näin ja mitä kaikki tarkoittaa. Sitä olin juuri kaivannutkin!

Osuin ortodoksivuosinani myös aikakauteen, jolloin pappisvalta alkoi Suomen ortodoksisessa kirkossa murtua. Muistan, kuinka www.ortodoksi.netin perustaja olisi ripustanut nettiin ohjekirjoja ja muistaakseni jumalanpalveluskirjasia. Vanhat papit Sergein ja Hermanin veljeskunnassa vastustivat sitä ankarasti ja minusta tuntui siltä kuin pelkona olisi ollut kaiken meneminen niin sanotusti lapasesta.

Asenne tuntui olevan, että koska ortodoksinen kuvio on hierarkinen, ei tietoa saa maallikoille antaa ihan noin vain. Asialla oli sellainenkin ulottuvuus, että eräässä Solean toimituskunnan kokouksessa muudan kirkkoherra, jota toimituskunnan jäsenistä ehkä kunnioitin vähiten, valitti huulet itsetyytyväisyydestä kireänä, kuinka ortodoksisen kirkolliskokouksen jäseneksi oli joskus tullut valituksi edustaja, joka ei tiennyt, mitä on kanoninen lainsäädäntö.

Voitteko kuvitella, että niin oli päässyt käymään?

Minä voin kuvitella, sillä samainen toimituskunnan jäsen oli hiljaa kuin hiiri, kun muutama kokous myöhemmin ehdotin, että Soleassa alettaisiin käsitellä kysymystä kanonisesta lainsäädännöstä. Ajattelin naiivina päätoimittajana, että lehden velvollisuus on opettaa, kun kerta seurakuntalaiset ovat niin oppimattomia. Luulin, että oppimattomuuteen on olemassa lääke: opetus.

Muudan uusi ja nuori kirkkoherra ilmoitti iloisesti, että hän on asiaa opiskeluaikoina tutkinut (ei Suomessa) ja voi ryhtyä puuhaan. Kokouspöydällinen väkeä vajosi murhaavaan hiljaisuuteen ja minua alkoi huvittaa; ilmeisesti jo virassa olleet papit pelkäsivät, että uusi tulokas pitää heille teemasta pistarit.

Lääkkeestä oppimattomalle kirkkokansalle ei ollutkaan kyse, vaan oppimattoman kirkkokansan halveksimisesta. Että ovat niin huonoja. Ja huonoina, oppimattomina heidän tulikin pysyä. Se minua niin kovasti monessa muussakin kohtaa pimpeloitti (verbi on peräisin ystävältäni Alpo Ollilalta.)

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi