Pia Valkonen

Kipujen päivä

ma 14.3.2016

Eilen sain siivottua. Senpä takia tänään ovat taas vuorossa kivut. Kohta juoksen kela-pankki-ympyrää. Maria lähtee koulun kanssa Rukalle. Mattikaan ei ole tänään kerrostalotyömaalla.

Eilen toinen alaotsikkoni oli, että puolueilta ei kannata odottaa liikaa. Kaitpa kaikki puolueet ovat enemmän tai vähemmän vaaliorganisaatioita eikä aitoja kansanliikkeitä. Vaaliorganisaatioiden luonteeseen kuulunee vallan sentralisointi. Heikki Patomäen mukaan Vasemmistoliitto on kuitenkin huonoista vaihtoehdoista vähiten huono.

Odotellaan kansanliikettä, joka olisi aidosti ruohonjuuritasoinen. Ei vielä näy.

Perjantaina invataksissa matkalla Järvenpäähän soittelin ja kuulostelin. Olisin vielä kello 16:een mennessä ehtinyt ilmoittautua puoluekokousedustajakisaan. En ehtinyt ja ajatuskin oli vain ohimenevä ajatus. Kaikki puoluejohtajaehdokkaat ovat mielestäni hyviä ja puoluesihteeriksi ei ainakaan nykyistä huonompaa voida valita.

Menkööt sopuisat lullukat puoluekokoukseen nauttimaan hotelliviikonlopun leppoisasta tunnelmasta ja siunaamaan, mitä etujoukot ovat meidän edestämme päättäneet.

Tai ehkä lausumani nykyisestä puoluesihteeristä oli ajattelemattomasti ilmaistu. Nykyisen puoluesihteerin kädet olivat sidotut (ja pää täynnä lisääntymishormonia. Kuherrusvuodet aviossa lienevät häneltä tosin ohi ja suhde on muuttunut kolminapaiseksi; eikös siellä esikoinen ole puoluesihteerinkin perheessä?)

Viimeisimmässä Kusarissa oli puoluesihteeristä juttu, jossa tämä nosti puntteja. Luin jutun ja koetin kurkkia rivien väliin. Ehkä se juuri on paljonsanovaa, että jutussa ei ollut politiikasta puolta sanaa. Vain siitä, miten puoluesihteeri odottaa, että punttitulokset nousevat vielä hänen 50:een ikävuoteensa asti.

Jep, jep, olen jo ehtinyt arvostella Kusarissa Piia Rantalan alituisia epäpoliittisia ruokareseptejä. Mikä on Kusarin malli poliittiselle liikkeelle: puoluesihteerimies punttisalilla ja nainen keittiössä. Eikä kumpikaan puhu politiikkaa. Se on niin mälsää se politiikka. Uudistuneen Demokraatin ja minun yhteinen taival loppui siihen, kun päätoimittajapapperoinen lausui Hesarissa Demokraatin saaneen kiitosta uudistuksessaan siitä, ettei lehti ole tunkkaisen punainen. Jep, jep, tulipahan sitä Demokraattia luettua jokunen kuukausi etukäteen lehtiuudistusta odotellessa. Demarit ovat demareita, vaikka voissa paistaisi.

Onneksi Kusarin kolumnistina on Saara Särmä, tosin aika yliteoreettinenhan tämä toistaiseksi kirjoituksissaan on ollut.

Miina Supisen Säde ja Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta tavallaan molemmat - vähän vaivihkaa tosin - käsittelivät samaa teemaa: uskontoa. Iida Raumalla Jehovan todistajat vilkkuivat romaanin sivuilla pariin tai kolmeen otteeseen. Kolmatta kohtaa en nyt enää sitten löytänyt. Pitää etsiä sitä Säteesta.

Pidin Seksistä ja matematiikasta, mutta arvostelen vielä kirjan oikeaoppista draaman kaarta. Ikään kuin kaikki kirjailijat olisivat käyneet samat kaunokirjallisen kirjoittamisen kurssit ja opiskelleet, että kaunokirjan draama pitää nousta kaarenomaisesti lähelle loppua, jossa on tultava karmea verta ja suolenpätkiä -kohtaus sekä sen jälkeen sovittava suvanto ja kirjan loppu.

Höpsis. Olin pettynyt kuin Salattuja eläimiä katsoessa takavuosina. Salkkarithan loppui ennen kesätaukoa 2009 ravintola Kentaurin räjähdykseen. Typerää ja tarpeetonta. Myös Seksin ja matematiikan itsensäräjäyttäjä oli typerä ja tarpeeton kohta. Vähän sama kuin joskus olen ajatellut Raamatusta ja Jeesuksen ihmeteoista. En ole niiden kohderyhmää, sillä uskon muutenkin. Ne ovat minulle tarpeettomia stooreja. Sillä erotuksella, että Jeesuksen ihmeteoista on mukava lukea.

Tarpeettomasta, liioittelevasta ja teennäisestä väkivallasta sen sijaan ei ole.

Miina Supisen Säteen romaanihenkilöt jäivät oudon ohuiksi ja minulle etäisiksi. Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta henkilöt sen sijaan olivat kiinnostavia kaikki. Outoa.

Iida Raumalla on hienoja esseentapaisia jaksoja, jossa kirjailija käsittelee esimerkiksi evoluutiota teoreettisesti ja etäältä. Hienoa, hienoa, viisastavaa. Hän kirjoittaa, että evoluutiota kuvataan usein kumaraselkäisellä apinalla, joka nousee yhä suoraselkäisemmäksi ja käy karvattomammaksi, edistyksen kärjessä on homo sapiens.

Iida Rauma on sitä mieltä, että ihmisellä ei ole erityisasemaa: "... Eikä evoluutio edisty. Elämä kompuroi sumussa vailla suuntaa, jahtaa omaa alati pakenevaa häntäänsä. Joskus syntyy monimutkaisia organismeja, joskus yksinkertaisempia. Jotkut lisääntymisetua tarjoavat ominaisuudet, jotka ennen pitkää johtavat lajin häviämiseen. Joskus syntyy laji, joka tuhoaa muita lajeja ja lopulta itsensä." (Iida Rauma Seksistä ja matematiikasta s. 443)

Hienoa tekstiä. Samantyyppisiä ajatuksia on Miina Supisella, mutta jotenkin ajatusten kehys, romaanin ihmissuhteet, eivät jätä minuun minkäänlaista jälkeä. Iida Rauma sen sijaan on tavoittanut hyvin kehitysvammaisen Emilia-siskon suhteen matematiikkanero Erikaan.

Lapsena Erika välillä häpeää, välillä inhoaa kehitysvammaista sisartaan. Etupäässä hän on Emilialle kateellinen, sillä vanhemmat tuntuvat arvostavan enemmän Emilian vaatimattomia saavutuksia kuin Erikan huippusuorituksia luonnontieteiden alalta. Niin se varmaan on, kun sisarussarjassa on erityislapsi. Muut sisarukset jäävät erityislapsen varjoon.

En oikein tiedä, mitä sille tekisi.

Erikalla on kuitenkin perhepiirissä vankkumaton tukijansa. Äidin isä, rehtori, jonka kanssa Erika voi ihan pienenä tyttönäkin käydä matemaattis-luonnontieteellisiä keskusteluja. Kirjan loppua kohti rehtorista tulee lahkeestaan ulos pissaava väkivaltainen dementikko. Sekin on uskallettava kohdata. Vanhuus. Älyn ja kehon rappeutuminen.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi