Pia Valkonen

Luonto hoitaa

la 5.3.2016

Eilen pääsin päivällä hiihtämään. Laskin myös palkat. Verottajan ilmoituksia en ehtinyt tehdä. Toisaalta niillä ei ole kiire. Rokua tuntuu nyt niin pyhältä paikalta. Joku oli laapustanut hangessa lumikengillä. Me Pimun kanssa raahustimme jälkiä pitkin lammen toiselle puolelle. Vaikka emme jaksaneet pitkälle, reissu oli puhdistava. Lumimaisemilla elää taas pitkän aikaa.

Ylä-Savon subcomandante Marcos pakotti minut lainaamaan Mika Siiroisen kirjan Valkoiset, vapaussodan perintö. Siiroinen on kuulema eläkkeellä olevan kirkkoherran Aarno Toivasen vävy. Nämä ovat näitä iisalmelaisia juttuja, joista en ymmärrä mitään, ja mikäli olisin itse saanut päättää, en olisi koskenut Iisalmen valkoisia käsittelevään tutkimukseen kolmen metrin kepilläkään.

Mutta enhän minä näitä asioita itse päätä.

Onneksi subcomandante oli itsepintainen. Valkoisista voi opiskella Antonio Gramscia ja Émile Durkheimia. Kaikkein kummallisinta oli, että Siiroisen tutkimuksessa tuli vastaan V.K.Trast, Dostojevskin Karamazovin veljesten kääntäjä. Minulla on Trastin suomennos vuodelta 1927.

Trast oli pitänyt jonkun iisalmelaisen valkoisen sisällissotasankarin hautajaisissa tunteisiin vetoavan puheen (s. 57). Hän oli Iisalmessa saksan lehtorina vuosina 1915-1926. Karamazov-käännöksen hän on tehnyt Helsingin vuosinaan. Trast oli suutarimestarin poika ja syntynyt Pietarissa.

Tyyppi oli viehättynyt sankarimyyteistä ja herutteli rinta patetiasta turvoksissa: "Kiitos jaloille sankaripojillemme! Orjan jalka älköön koskaan polkeko vapaussankarin hautaa. Suomen kansa vaalii sitä pyhäkkönään." (Mika Siiroinen Valkoiset, vapaussodan perintö. s . 57)

Yöks.

No enpäs minä ole koskaan Iisalmesta pitänytkään. En sitten millään. Yhtä Koljonvirta-hurmetta koko kaupunki. Sekä typeriä pappamopoja. Iisalmelainen kulttuuri? Joopa joo. Salmetar oli kaupunkiporvareiden lehti ja Iisalmen Sanomat kommunistiallergisten maalaisliittolaisten äänenkannattaja. Molemmat samaa tahnaa.

On siellä ollut työväestöäkin ja jopa kymmenisen ammuttua punikkia. Se, että punaisia kuitenkin oli, kunniaksi iisalmelaisille myönnettäköön. Sisällissodan aikoihin Iisalmessa vaikutti myös apteekkari Yrjö IgIInatius, joka jakoi punaisille lääkkeitä sekä humanistina puhui kansan yhtenäisyyden puolesta. Hänen oli pakko häpeissään muuttaa Helsinkiin, sillä valkoiset napamiehet eivät moisen jälkeen enää hyväksyneet häntä joukkoonsa.

Siiroinen kuvaa mielenkiintoisesti valkoisen päällysrakenteen synnytystä ja eloa. Ideologinen kasvatustyö oli järjestelmällistä. Iisalmelaisten yhdistysten johdon miehittivät suojeluskuntalaiset ja lotat. Punikkinuoret erotettiin porvarien urheilujärjestöistä ja he urheilivat omissa työväen seuroissaan.

Iisalmelaiset

Toin Annan tänne Iisalmeen ripsihuoltoon. Tapanani on istua odottamalla ja kuunnella Pohjolankadun hurinaa ja kampaamoväen jutustelua sekä joskus kirjoittaa kirjettä käsin. Ainakin Kaukorannan Seijalle olen kahteen otteeseen kirjoittanut täältä - ja kummipojalleni Mikolle kerran.

Kun tulimme Annan kanssa liikenneympyrään mietimme, miksi kaupunki tuntuu niin tympeältä. Ihmiset ovat täällä ystävällisiä ja auttavaisia, vaikka näyttävätkin siltä, että kylpevät kermamaidossa aamuisin, käyvät lounaalla kauneushoitolassa ja iltaisin ostelevat Iisasta viimeisimman mallin mukaisia muotikuteita.

Ehkä esimerkiksi samankokoiseen Savonlinnaan verrattuna Iisalmi on niin lattea - kuin plätty. Mehän viime kesänä tyttöjen kanssa kävimme kahteen otteeseen Savonlinnassa turisteina ja kolusimme kaikki ihanat kahvilat ja minä istuin uudessa kirjastossa fiilistelemässä. Toke-veljen ja Maijansa täytyy olla onnellisia, kun asuvat niin kauniissa kaupungissa.

Saimaa vain nyt on niin eri asia kuin Onki- eli Sontivesi tai Porovesi.

Miika Siirosen väitöskirja Valkoiset, vapaussodan perintö, loppui vähän kesken. Identiteetin, ideologian ja hegemonian muodostumisesta ja murtumisesta olisi lukenut enemmänkin. Siirosen lainaama Anthony D. Smith oli kirjoittanut, että kansakuntaa ei voi rakentaa yht´äkkiä. Nationalismi rakennettiin rakentamalla osin vanhojen symbolien aikana.

Tätä Ylä-Savon subcomandante koetti sanoa. Mielenkiintoista on, että taide ei aina ainoastaan tyydy representaatioon, todelllisuuden kuvaamiseen, vaan taidetta voi käyttää uuden luomiseen tai vaikka ideologian luomiseen. Ehkä olisikin enemmän kuin tyydyttävää, jos nykytaide tyytyisi todellisuuden kuvaamiseen - eikä kaivelisi jotain taiteilijan sisäisiä maailmoita. No, kenenkäs se Kiasman Tottelemattomuuskoulu nyt olikaan?

Sehän oli kannanotto. Kuten nyt Pekka Jylhän pakolaislapsi rannalla. En tiedä. Kiasmassa oli jo pari vuotta sitten teos, jossa taiteililja oli kuvannut pakolaiskeskuksia, jollaisiksi voisi kuvitella jonkun tylyn Guantanamon, eri puolilta maailmaa. Pakolaiskeskuksissa taisi olla Mäntsälänkin vastaanottokeskus, mikäli oikein muistan. Punatiiltä ja piikkilankaa.

Miksi Pekka Jylhä ottaa kantaa vasta nyt? Miksi vasta kuolleen pikkupojan valokuva havahduttaa, kun Lambedusan saaren ja Kreikan tilanne on ollut tiedossa vuosia.

Eurooppalaisuus

En erityisesti saa kiksejä siitä, että olen suomalainen. En tosin identifioi itseäni eurooppalaiseksikaan. Eliitti kuuluu eurooppalaisiin. Tähtilippu saa aikaan vain epämääräistä kuvotusta. Oodista ilolle puhumattakaan. Eurooppalaista kansojen kuntaa ja yhteenkuuluvuutta on varmaan vain niin kovin vaikea rakentaa.

Kosmopoliittikin tuntuu ällöttävältä sanalta, joka ei koske ainakaan minua. Mieluummin internationalisti.

Siirosen kirja päättyi siihen, että lotat piilottelivat sodan jälkeen häpeissään lottapukuja ja tekivät niistä matonkuteita. Eihän sekään ole oikein. Ei historiaa pidä piilotella. Tästä oli puhe Ylä-Savon vammaisneuvostojen yhteisessä kokouksessa, koska kokous oli Vetreassa ja Vetrean pihalla on jotain toisen maailmansodan aikaisia tykkejä.

Lukijapossut vatukossa

Ärräpäihin tiedotin lukutilanteestani:

Hei, istun täällä Iisalmessa ja hylkeennylkijälapseni on ripsihuollossa. Minusta on kiva vain istua ja olla, kuunnella hiustenkuivaajien hurinaa ja kampaajien juttuja. Ympärilläni on röykkiö kirjoja. Neidonhiusta ja Blondia. Tekstaroin äsken Hannelelle, milloin meinaa aloittaa Murakamin. Luin 1Q84:stä muutaman sivun ja melkein tulin tempaistuksi tapahtumiin. Hannele ei vielä ehdi Murakamiin, sillä kahlaa hänelle toimittamissani Christieissä kuin sika vatukossa.

Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta alkaa raiskauksella. Tai oikeammin kuukautisten alkamisesta etuajassa. Ja sitten raiskaus. Kirjassa on kaksi sisarusta. Päähenkilö on Erika, joka on jonkinlainen autisti, matemaattisesti hirmuisen lahjakas. Erika asui lapsena samassa huoneessa, kun kehitysvammainen sisar Emilia.

Erikan sisäisen maailman kuvaus on jo tässä vaiheessa koukuttavaa! Olen vasta sivulla 45. Iida Rauma kuvaa, kuinka Erika koulussa laskee koko ajan mielessään erilaisia asioita: luokan tilavuutta tai keksii keinoa laskea säännöllisen kaksitoistatahokkaan tilavuutta. Opettajat pitävät Erikaa omituisena. Erikasta sanotaan, että hän on enemmän taskulaskin kuin tyttö.

Kiteen punikki tykkäis. Tämmösestä tytöstä.

Pia

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi