Pia Valkonen

Stockhausen

pe 18.3.2016

Jos sen kaiken, minkä opin eilen Annalta ysiluokan valinnaisen musiikin koetta kuulustellessa, olisin tiennyt 1990-luvulla, kun tein Iisalmen Sanomien kulttuurisivuille Kuopion kaupunginorkesterin vierailijoiden haastatteluja, olisipa ollut paljon parempaa kulttuurijournalisia silloin Iisalmen Sanomissa!

Nyt vasta erotan klassisen musiikin eri tyylisuunnat barokista alkaen. Sama koskee myös Suomen kirjallisuutta. Kiitos sen, että lopetettuaan lentopallon aktiivipelaamisen alkoikin yht´äkkiä kiinnostua koulukäynnistä.

Eilen oli yksi parhaimmista kuormittuneen tytär ja äiti -suhteen illoista tähän mennessä tyttäreni elämää. Totta kai riitelimme tulisesti ainakin alun sata kertaa ja lopuksi paiskasin minä Annan selkärasvanpurkin raivoissani lattiaan. Ensinnäkin se helkkarin somenero oli nostanut Youtubesta musiikkinäytteet läppärin ruudulle siinä järjestyksessä, kun säveltäjiä mainittiin muistiinpanoissa.

Minä en osaa käyttää läppäriä, jossa ei ole irtohiirtä. Niinpä aina musiikkinäytettä kuulustellessani poistin sen rivistä. Ai perhana, miten tyttö kimpaantui. Lisäksi me Matin kanssa taas maiskutimme ja mussutimme ällöttävästi. Matti ei saanut olla lähelläkään keittiötä. Minä sain armon istua siinä ja käyttää konetta, vaikka olin yhtä hermostuttava tuhisija kuin Mattikin.

Mutta ihme tapahtui! Kuunneltuamme noin viisi kertaa läpi noin parinkymmentä säveltäjää barokista 1900-luvun avant gardeen, minuun kolahtivat sellaiset säveltäjät kuin John Cage ja Karlheinz Stockhausen. John Cage on se heppu, joka sävelsi kappaleen 4,33. Kappaleesta oli puhetta Antti Vihisen musiikillisessa esseekirjassa, jonka luin syksyllä isä Markku Suokonaution kirjallisuuspiiriä varten, kun oli käsittelyssä Sibelius.

Minua ja Heikkisen Aaroa niin vaivasi se, mikä suhde Sibeliuksella oli natseihin. Mutta nyt Matti tuhisee ärtyisästi. Pitää kait keskittyä töihin. Antti Vihisen esseekirja Politiikkaa ja musiikkia lähti kysymyksestä, mitä ylipäätänsä on musiikki. Se oli lumoavaa ja ihanata! John Cagen 4,33 vatsojen kurina ja konserttisalin penkkien narina tuli siinä yhteydessä. Aivan huippua!

Oikeastaan jo ajattelin, että en pidä musiikista ja vielä vähemmän elokuvataiteesta, mikä alkoi vaikuttaa aivan liian manipulatiiviselta taiteen lajilta. Eilen kun soitin Annalle Sibeliuksen Finlandiaa, purskahdin itkuun. Anna katsoi minua kuin vähämielistä, mutta en minä yht´äkkiä ollut sairastunut kansallismielisyyden vastenmieliseen tautiin, vaan itkin Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan loppukohtaukselle, jossa koko Kannas on pommitettu tuhannen pillun päreiksi ja pölyiset sotamiehet nousevat juoksuhaudoista hiljaisuuden vallitessa.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi