Pia Valkonen

Sostenuto, erittäin hitaasti, pidätellen

Ei siis sotenuto

pe 19.2.2106

Joskus tekisi mieleni kalauttaa pentuja. Toin kaupasta astianpesuainetta, Pirkkaa 1,30 €. Heti kassien purkuvaiheessa oli joku pissis roikkumassa pussin reunasta ja kysymässä: "Miksi ei Fairya?"

Koska en koko ajan jaksa Karamazovin veljeksiä, otin hyllystä juuri tällaisia tilanteita varten varatun pokkarin: Anne Tylerin Nooan kompassin. Dostojevski ei sovi nyt pikku kuumeeseen ollenkaan. Jäin tänään pois työmaalta. Eilen marisin koko päivän, että vilustaa, kurkku on kipeä eikä jalka nouse.

Mietin, korjaisinko tänä sairauslomapäivänäni verottajan ilmoituksia vai vainko huojuisin paikasta toiseen saamattomana. Olin pannut yhden inssin syntymään vuonna 2016 - ehkä verokortin numero oli tällä kertaa kuitenkin oikein. Sekin on syytä tsekata.

Närkästynyt Miksi ei Fairya? tuli mieleen, kun Nooan kompassissa on nuhruinen toisesta vaimostaan eronnut kuusikymppinen Liam, jota tyttäret hienokseltaan halveksivat. Liam, joka oli joskus ammoisina aikoina tehnyt lopputyönsä filosofiasta, joutui työpaikaltaan yksityiskoulusta saneeratuksi ja oli pakotettu muuttamaan pienempään kämppään jonnekin kehätien toiselle puolelle. Hänen oli luovuttava suurimmasta osasta tavaroitaan ja esimerkiksi sohva oli niin kulahtanut, että se ei käynyt edes hyväntekeväisyysjärjestölle - saati, että tyttäret olisivat sen huolineet.

Se piti viedä kaatopaikalle.

Elämä pelkistyi ja hyvä niin, tuumaa Liam. Hän esimerkiksi pienemmässä kämpässään pääsi eroon omalta äidiltään perimistään lasiovisista pähkinäpuurumiluksista, kirjakaapeista. Uuden kodin työsopessa oli seinään upotetut kirjahyllyt. Tosin Liam joutui luopumaan romaaneistaan, mutta säästi rakkaat filosofian perusteoksensa.

Liam muistelee nähneensä joko National Geographyssa tai Lifessa valokuvareportaasin ihmisistä eri puolilta maailmaa tavaroineen. Afrikkalaisella ei ollut kuin jokunen keittokulho, mutta amerikkalaisen perheen tavarat täyttivät jalkapallokentän kokoisen alueen: oli pyörällisiä vaatetelineitä, arkiastiastoja ja vierasastiastoja, stereolaitteita ja vaikka mitä turhaa sälää.

Tämä on lakonisen kuvauksen huippu: Nuorin tytär Kitty tulee vahtimaan isäänsä sen jälkeen, kun kotiin tunkeutuja - Liamin kämppään pääsi pation kautta, sillä se oli ykköskerroksessa - oli kalauttanut Liamia päähän ja tämä oli lähetetty sairaalasta kotihoitoon toipumaan aivotärähdyksestä. Liam käväisee huippuneurologinkin pakeilla kuullakseen, että yön tapahtumia on turha koettaa palauttaa mieleen ja joutui pulittamaan konsultaatiokäynnistä enemmän kuin käytti kuukaudessa ruokaan.

Amerikkalaisen yhteiskunnan kuva. Mainiota.

Kitty pyrähtää isän luokse ja alkaa suomia tätä oikeastaan aika rakastettavasti: "Kitty pudotti taas suolakeksin keittoonsa ja sanoi: `Et ole toden totta hankkinut (televisiota)´. Kun menin työsoppeesi, ajattelin: ´Hups! Voi kauhistus! Murtovaras vei telkkarin!´Sitten muistin, ettei sinulla edes ole telkkaria." (Anne Tyler Nooan kompassi s. 49)

Sitten Kitty sanoo, ettö murtomies varmaan katseli ympärilleen ja ajatteli: "Hieno homma, joku on jo ehtinyt ensin. Kaikki on pöllitty."

Pekka Saurin sostenutoon

Allegro, ma non troppo. Pekka Sauri oli jaotellut Ratkaisemattomien kysymysten kirjan musiikkitermein. Kiinnitin asiaan huomiota, sillä luin toisen osuuden nimeksi Sotenuto. Ihmettelin, että mikäs se soteuudistuksen latinalainen nimi tämä on. Se oli kylläkin sostenuto, mikä edelleen vaikutti aivan sosiaali- ja terveydeltä. Tarkoittaa kuitenkin erittäin hitaasti, pidätellen.

Luin kirjan liian allegro.

Pekka Sauri jotenkin muistuttaa Nooan kompassin Liamia, kuinka sattukaan. Saurikin on kuusikymppinen mies ja haluaisi etupäässä, että hänet jätettäisiin rauhaan. Hänellä vaikuttaisi olevan halua downsiftata ja dounslouvvata. Hän haluaisi itse määrittää, kenen kanssa keskustella.

Voi, miten ymmärränkään Sauria! Päätinpä minä jokunen aika sitten, että pieni etäisyys perinnepuolueisiin ei tee pahaa - semminkin, kun Jarmo Korhosen Maan tapa entisestäänkin avasivat silmäni. Ihmiset herran tähden ovat oikeassa, kun eivät äänestä. He eivät halua legitimoida läpimätää ja korruptoitunutta järjestelmää.

Nyt on eletty jo tarpeeksi Thomas Wallgrenin aikaa. Wallgrenhan määräsi vuonna 2006, että jokainen liittyköön puolueeseen, joka on mahdollisimman vähän huono. Wallgren antoi ymmärtää, että kaikki puolueet ovat huonoja jossain mielessä, mutta arveli, että niitä voi muuttaa sisältä päin.

Voi varmaan, jos on valmis jauhautumaan tuhannen tuusannuuskaksi järjestörakenteissa, jotka ovat tehdyt massaosallistumisen aikaan. Nykyään ihmiset haluavat projektikohtaista sitoutumista, jos sitäkään, mieluummin eivät minkäänlaista sitoutumista, äänestäjät käyttäytyvät arvaamattomasti ja taitavat vaihtaa puolueita kuin puolisoita ei kuin sukkia.

Vasemmistojärjestöissä on aivan liikaa jyystämistä, sanoi Saila Ruuth, kun Vasemmistoliiton puoluesihteeriksi halusi. Olisin puoluekokouksessa äänestänyt Ruuthia ihan tämän lausuman takia, mutta sitten havaitsin, että oikeistovasemmistolaisetkin äänestävät Saila Ruuthia. Jokin siinä tökki, ei Ruuthissa itsessään mikään.

Sitä paitsi. Puolue-elämä sisältää aivan liikaa kaikenlaista taktikointia ja teeskentelyä. Esimerkiksi Pohjois-Savon vasemmistonaistenkin keskustelulistalla tulee tietää, mitä sanoa ja millä sävyllä. Pitää olla niin ---tun korrekti. Niinpä listalla ei kukaan enää sano yhtään mitään.

Kun ei tee mitään, ei tule virkavirhettä, lauloi jo Jaakko Teppo aikoinaan.

Jumalaa ei ole

Ensimmäisen kerran tyrskähdin Ratkaisemattomien kysymysten kirjassa sivulla 17, kun Sauri sanoo happamasti: "Vavahduttavaa, pelottavaa on, että miljoonat yhä uskovat löytävänsä totuuden valaistumalla."

No entäs puita halailemalla, alkuääntä hymisten ja noitarumpua lyöden? Mikäs siinä, sanon minä, mutta kapitalismin analyysi puuttuu. (Kiitos Aaro terävästä huomiosta!) Mutta niin puuttuu kapitalismin analyysi Pekka Sauriltakin.

Hän on kyllä apulapsikaupunginjohtana (kirjaimet menivät väärään järjestykseen, hah, tuli hauska kirjoitusviher) pannut merkille, että osa hänen kaupunkilaisistaan ovat pahasti syrjäytettyjä, vihaisia, masentuneita ja käyttävät kaikenlaisia päihdyttäviä aineita selviytyäkseen siitä nöyryytyksestä, jota työttömyys ja ylipäätänsä marginaalissa olo teettää.

Saurin syrjäytetyt kaupunkilaiset sammuvat sänkyynsä ennen kuin tupakka sammuu ja heidän nelivuotiaat lapsensa kirkuvat kauhusta vuokrakerrostalon pihalla puristaen nallea sylissään ja purren paikalle tullutta sosiaalityöntekijää, kun eivät enää muuta voi.

Voi pikku Pekka, tähän se porvarien parhaan argumentin periaate johti. Uusliberalismi tuli ja raunoitti sillä aikaa, kun parempiosaiset keskustelivat sivistyneesti lattekahviloissaan siitä, kuinka maalaiset, nuo inhottavat landepaukut, käyttävät niin vähän metroa siellä pihtiputaaloissaan ja kuhmoissaan sekä ihailivat pakolaisparkoja, kun ne ovat niin söpöjä, kun tulevat Välimeren rantaan kuolemaan pieniä nelivuotiaina lapsina koskettavasti. Hukkunut pakolaislapsi ei pure sosiaalityöntekijää toisin kuin suomalaisen narkkariäidin lapsi.

Tätä minä tarkoitan, että kaikesta huolimatta, lukekaa Susanna Kaukisen Väärinajattelun lempeää syleilyä. Kahelisoitunut, mikä kahelisoitunut. Kaukinen on löytänyt oman puutteellisen itsetuntonsa, joka kolahti Suvi Auvisen ja Antti Ronkaisen A-ryhmän akateemiseen ja kaupunkilaiseen arroganssiin, valkeasta ihostaan ja etnisestä separaatiosta, mutta hän on myös hyvin vaistonnut sen, mitä ihmiset uusliberalismissa ajattelevat, miltä heistä tuntuu.

Heistä tuntuu aivan vitun pahalta. Ja se heijastuu täysin epäkorrektiin nettioksentamiseen.

Slavoj Žižek sanoi kirjassaan Politiikkaa idiootti ranskalaisista, ei-valkoisista lähiönuorista ja heidän epäanalyyttisista autonpolttamisistaan, että valkoisten parempiosaisten on aivan turha väittää enää, että lähiöitä asukkaineen ei ole olemassa. Niinhän meillä köyhillekin on tehty. Pitkään. Pekka Saurikin on voinut pyöriä omassa establishmentissaan sillä aikaa, kun demokraattinen sosialismi on murrettu.

Ei se ole murtunut. Se on murrettu. Olisi kannattanut katsella hieman ympärilleen sillä aikaa, kun hakee porvarien piireistä parhaimman argumentin periaatetta.

Kaikesta huolimatta pidin kovasti Ratkaisemattomien kysymysten kirjasta. Pekka Sauria ahdistaa. Siksi hän ehkä oli niin kireän oloinen Arto Nyberghin haastattelussa telkkarissa. Hän toistaa kirjassaan monta kertaa sen, että ihmiselon päämääränä on kärsimyksen poistaminen. Ikään kuin jonkinlainen valaistuminen olisi käynnissä.

Aivan. Mutta rakenteisiin on puututtava ja kapitalismia analysoitava; minkä helvetin takia suuryritykset saavat samaan aikaan jakaa osinkoja, kun SSS-jeppulit leikkaavat, ja eri pankkien ekonomistit narisevat nenäänsä, että Suomeen ei kannata nyt tällä hetkellä investoida. Eikö täällä ole vieläkään tarpeeksi halpatyövoimaa pesemään rikkauden rappuja ja heidän mummojensa peppuja pilkkahintaan?

Pekka, Pekka ei riitä, että ainoastaan kohtaa bussissa niitä (meitä barrikadin tällä puolen) vähempiosaisia, entisiä asiakkaitaan - oliko se nyt Reino vai Raimo, jota Pekka Sauri jossain somessa tuntui kuvaavan. Kohtaamisista ja rakenteiden muuttamisista on tullut monimutkaisempaa, kun fasistit ja uusnatsit korjaavat parhaillaan satoa köyhien piirissä.

Ai niin! Ainakin kaksi kertaa Sauri toteaa kirjassaan, että Jumalaa ei ole. Se on mulle kyl ihan okei, jos siltä kerta tuntuu.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi