Pia Valkonen

Ruskeat tytöt ja loukkaantumisia

ke 17.2.2016

Osuin kirjailija Laura Honkasalon Sinisestä kirjahyllystä äärimmäisen mielenkiintoiseen kirjallisuuskeskusteluun Laura Lindstedtin Oneironista. Enhän minä tietenkään ole Finlandia-voittajaa lukenut. Luen sen vasta sitten, kun voittaja on pehmeäkantinen markettiversio. Näin kohtelin Jussi Valtosen He eivät tiedä, mitä tekevät -voittajaa.

Jotenkin välttelen kirjoja, joista kaikki puhuvat. Esimerkiksi Kjell Westön Kangastus 38 innosti minua jo etukäteen, kun luin Eeva-lehden jutun kirjailijasta sitä suunnittelemassa. Mutta sitten kun kirja lopulta ilmestyi, tuntui siltä, että kaikki on jo kirjasta koettu, sanottu ja kirjoitettu. Että se ei voi enää yllättää. Lukematta mokoma on vieläkin.

Oma Kangastukseni kiertää jossain Kuusankosken elleissä ja alleissa. Ei sillä ole kiire takaisin. Sitä paitsi Puumalan S-marketissa loppukesästä sitä vielä myytiin pehmeäkantisena. Voisin solidaarisuudesta pienten paikkakuntien valopilkkuja kohtaan sen sieltä käydä ostamassa.

Leonidin hautakäynnillä ehkä. Ei käyty joululomalla.

Jussi Valtosen paksukaisen luki tunnollisesti läpi italialaistunut lapinlahtelaisrouva viime kesänä. Tai miksi minä häntä sanoisinkaan. Etniseltä taustaltaan hän on karjalaissiirtolainen - kait karjalainen niin kuin serkkunsa, kiltin ja pienen isosiskoni mies. Mutta vuosikymmenet Italiassa ovat hänet italialaistaneet. Ainakin puhettaan on hauska korostuksineen kuunnella. Hän tulee Lapinlahdelle melkein joka kesä pikku Puntollaan ja kissan kanssa.

Päätin, että luen Valtosen, kun kerta italialainen lapinlahtelaisrouvakin on. Tai siis niin. Italialais-lapinlahtelais-karjalaisrouva. Eikä tämä sitä paitsi siviilisäädyltään ole rouva. Neiti vain kuulostaa jotenkin niin. Teennäiseltä. Rouvalla tarkoitan tässä kohtaa tiettyä iän ja kokemuksen tuomaa luontaista arvovaltaa.

Luin Jussi Valtosen ja pidin siitä. Kirja tuo näkyväksi maapalloistumisen, maailman pienenemisen. Ja se oli uskottava. Jussi Valtonen on uskottava. Hän on opiskellut ja asunut Yhdysvalloissa. (Uh, illalla googlasin, että Jussi Valtosen isä olisi kokoomuspappi Olli Valtonen, voi räkäpalli. No, olkoon. Olli Valtonen, eikös se esiintynyt telkkarissakin joskus takavuosina, ei ole ihan niitä päällimmäisiä köyhien ystäviä tai vapautuksen teologeja, joita peukutan.)

Kulttuurin omiminen

Kirjailija Laura Honkasalolle jäi paskan maku suuhun osallistumisesta blogisti Ruskeat tytöt aloittamaan kirjallisuuskeskusteluun. Minusta Laura Honkasalon ongelma on, että hän on aivan liian kiltti ja monesti vaikuttaa siltä, että lannistuu blogissaan joutavasta. Vähän samaan tapaan kuin kirjailija Teppo Kulmala, jolle livenä sanoin Radio Tuupovaara nro 3 -tilaisuudessa viime keväänä, että suutu edes joskus.

Toivon - en ehkä ihan näin sanoin - että kirjailljia kerrankin sanoisi voi vittu, työntäkää odotuksenne jonnekin syvälle perserakoonne - minä kirjoitan, mitä kirjoitan ja sanon, mitä sanon, tehkää te, mitä tykkäätte. Lukekaa tai jättäkää lukematta. En tiedä, mikä olemassaolon anteeksipyytely Teppo Kulmalaa vaivaa. Ehkä kommunistinen menneisyys - toveri Vanhemman Huoneenrakentajan sanoin; pitää tehdä ainakin sata katumusharjoitusta, jotta entisenä kommarina saa sanoa mitään.

Sitä paitsi, miksi entinen kommari? Sen vuoksi, että on liian kiltti ja kuuliainen. Ja sitten sivuhuomautuksena tähän. Toivotavasti Radio Tuupovaara taas ilmestyy. Radiolähetykset ovat kuulaita, selkeitä, kirkkaita. Aivan toista maata kuin sumea tajunnanvirta Tupakoiva kala.

Radiolähetyksissään Kulmala kuvaa Tuupovaaran kirjailijaresidenssin tapahtumattomuutta ja pakkasta niin tenhoavasti, etten toista samanlaista tiedä. Hänen ansiostaan aloin itse haaveilla viettäväni joskus seuraavassa elämässä aikaa Utön saarella. Kulmalan kirjailijatovereista yksi osui siellä asumaan. Tuijotin lumoutuneena nettikameran kuvaa Utöltä.

Nettikamera näytti jos mahdollista vieläkin vähemmän tapahtumia kuin Puumala-lehden nettikamera Puumalan torilta.

Minulla on muuten vaikeuksia ymmärtää näitä henkeviä, ilmavia ja runollisia kirjailijamiehiä, kuten nyt vaikkapa Jouni Tossavaista. Tekisi niin useasti riipiä tukkaa päästä ja huutaa; sanokaa, saatanat, suoraan. Älkää olko niin arkoja. Tai sitten minä olen vain tonnien tankki, joka vyörytän päälle tekstiä kuin ripulikakkaa (näin luonnehdimme itsejämme uskon sisar Rusinan kanssa arroganteissa ärräpäissä, kun törmäsimme siihen, että uskonnosta ei saanutkaan puhua. Kaikesta muusta kyllä. Tuumasimme naama virneessä, että meiltähän tätä piisaa kuin ripulipaskaa, siitäs saatte ateistiherkkikset.)

No nyt minä lakkaan kiusaamasta kirosanoilla, kuten Jari Sarasvuo ainakin.

Matti piikkaa väylää sähköjohdoille enkä minä voi tehdä nyt mitään. Tai voisin kantaa tiilet kakkoskerroksesta tiilikasaan ja porat kolmanteen kerrokseen, mutta nyt on minun lakisääteinen bloginkirjoitustaukoni. Veto aina iltapäivällä tuppaa loppumaan.

Jemenin- ja suomenjuutalainen, hebreankielinen Koko Hubara oli pitänyt Laura Lindstedtin Oneironista, mutta sitten häntä oli alkanut häiritä se, että Finlandia-voittaja omi juutalaisen ja musliminaisentarinan. Hubara kysyi, miksi Lindstedt ei kirjoita tavallisen suomalaisen luterilaisen naisen tarinaa.

Mutta jospa Laura Lindstedtin identiteettiä ei määritä luterilaisuus. Jos sitä ei määritä mikään ja jospa se vaikka onkin ongelma. Hm. Mikä ylipäätänsä määrittää nykyään meidän identiteettiämme? Voi, miten ällöttävältä tuntuu possessiivisuffiksi edellisessä lausessa. Benjamin Kunkelin Jumissa-suomentaja oli sitaateista suhvelit jättänyt kokonaan pois. Alussa se ärsytti, mutta sitten totuin.

Tutkija Tero Toivanen sanoi jossain, että juuri identiteetti on ongelma. Mitään identiteettiä kun ei oikein saa pysymään kolmea viikkoa kauemmin. Laura Lindstedtin googlasin syntyneen Kajaanissa. Onko hän leimallisesti Kajaanin luterilainen? Minä olen syntynyt Imatralla - olenko leimallisesti Imatran ortodoksi? Ai niin, enhän minä enää kuulu Suomen ortodoksiseen kirkkoon.

Minut lasketaan maailman miljooniin Jehovan todistajiin, mikä on mukava asia. Että minut lasketaan johonkin. Tunnustan unitaariuniversalismia ja sitä, että Kirkko on yksi ja me olemme kaikki Kristuksen ruumis. Koko maailmankaikkeus on. Olemme yhtä. Voi sille antaa jonkun nimen, mutta ehkä leimaavaa tässä on identiteetittömyys. Joskus se häiritsee itseänikin. Nykyään useimmiten ei.

Mitään järjestelmää en kuitenkaan suostu palvomaan. Minusta seurakunnat ovat teknisiä välineitä, ihmisten muodostamia yhteisöjä. Kirkkokin on. Siis Isolla Alkukirjaimelle. Kirkkooni kuuluu koko luomakunta, kivet ja tähdet. Ja ihmiset pyrkivät vajavuuksissaan määrittämään yhtä sun toista. Hyvä niin. Amen, amen.

Kirjoitus lähtee nyt nettiin tällaisenaan keskeneräisenä kuin elämä ite. Tai niin kuin savoksi ité.

Erilaisia parveke- ja terassijumalia

Koko Hubara kirjoittaa blogissaan, että mamut ja ei-valkoiset suomalaiset haluavat kirjoittaa tarinansa itse ja itse itselleen. Siitä vain, sanon minä. Anja Snellman Parvekejumalineen ja Jari Tervo  Layloineen vain nyt ehtivät ensin, koska ovat alan ammattilaisia. Ja tässä kohtaa korostan ja alleviivaan sitä, että itse mieluummin luenkin vähän vähemmän ammattilaisten kirjoja. Nämä Snellmanit ja Tervot maneereineen lakkasivat kiinnostamasta jo kauan sitten. Heistä puuttuu särmä ja elo.

Laylassa kurditytön vaiheet pakollisine tervomaisine verine ja suolenpätkineen sivuutin hyppelehtien ja luin kirjasta rinnasteista tarinaa - tarinaa suomalaisesta köyhästä äidistä, joka koetti taistella takaisin huostaanotettua lastaan. Jari Tervo on mahdollisimman kaukana yhteiskunnasta syrjäytetystä marginaaliäidistä, mutta niin vain se paksu possuporvari, perkeleen parempiosainen, kirjoitti henkilön Laylaan lämmöllä ja myötätunnolla.

Jos Tervo olisi kirjoittanut kirjan suomalaisesta köyhästä naisesta, joka koettaa saada takaisin lastaan, ei se olisi myynyt. Kurditytön tarina myi. Ja kirjailija Simo Hämäläinen riipii tukkaansa. Kirja alkaa sanoin: "Minut kihlattiin jo kehdosta." Se on väärin. Lauseen olisi pitänyt kuulua "Minut kihlattiin jo kehdossa." Hämäläinen oli suomen kielen lehtorina Joensuun yliopistossa vuoteen 1995 asti, joten tyyppi tietänee, mistä puhuu. Minua alkulause ei kiusannut ollenkaan, mutta myönnän, että nuinhan, kuinka lehtori se sanoo, se varmaan on.

Totta on, että Anja Snellmanin Parvekejumalat herätti minussakin enemmän kuin ristiriitaisia tunteita jo ennen kirjan lukemista, sillä sattumoisin sattui silmään Hanna Kuuselan artikkeli Voimassa. Olin juuri menossa Kuopioon demarinaisten ja vassunaisten tapaamiseen paikkaamaan Maria Guzeninaa (sdp-mtv) Älkää nyt naurako, mutta sen siitä saa, kun tekee Savon demarinaisille oharit kolme kertaa. Guzeninaa ei kuulema tänne enää kutsuta.

Puhuin tilaisuudessa monikulttuurisesta avioliitosta, vaikkemme Leonidin kanssa avioon koskaan ehtineetkään. Maria syntyi pikavauhtia (viikoilla 26+5) ja se oli sillä sitten venäläinen sipulimaito. Kuusela kirjoitti Voiman artikkelissa, että Snellman juuttui Parvekejumalissa huiviin ja esitti somalitytön, sen parvekejumalan, stereotyyppisenä, ja islamiin kääntyneen suomalaistytön epämiellyttävänä, mielenterveydeltään vaurioituneena ja ahdistuneena. Kuuselan mielestä se olil tarpeetonta ja osoittelevaa.

Snellman käsitteli Parvekejumalassa aihetta, joka meitä kaikkia askarruttaa. Sitä paitsi Jari Tervo lausui marraskuisessa Hesarin Teemassa, että kirjailija joka tapauksessa varastaa kaiken, mikä ei ole pultattu seinään. Kuuluu ikään kuin kupletin juoneen. Minäkin taisin omassa monikult.avioliittostoorissani varastaa Kuuselalta ja kerroin, että pulpahtaessani kesällä 1993 Konevitsan luostariin Laatokalla, panin aika äkkiä irokeesini huivin alle.

En tosin tuntenut itseäni lainkaan alistetuksi, vaan tunsin kuuluvani joukkoon. Ja etenkään en pistänyt silmään. Olin vähän edes sinne päin.

Sitten kun luin Parvekejumalat, ajattelin, että eihän tämä niin paska kirja olekaan ja päätin, että siitä eteenpäin luen taas kaikki Snellmanit, jotka julki tulevat. Ennen Parvekejumalia minulla oli monen vuoden Snellman-tauko. Ihon ajan jälkeen kaikki hänen kirjoittamansa oli tuntunut niin teinokekoiselta.

Parvekejumalia koskettavampi ja aidompi oli Johanna Holmströmin Itämaa. Siinä oli erityisen tarkkaa kuvausta suomalaisesta islamiin kääntyneestä äidistä. Perheen isä koetti irti omasta kulttuuristaan ja perheen tyttäret kipuilivat kulttuurien välissä. Tunnistin muslimikäännynnäisäidissä käännynnäisortodoksinaiset, joista joku savolainen viäräleuka sanoi 1990-luvulla, että siinä on muijia, jotka todella tietävät, kummin päin ortodoksiristissä poikkipuu on.

Sitä paitsi koko ortodoksiristi on paradoksi. Ei sellaista olekaan. Ja jos ihan tarkkaavaisia ollaan, Jeesusta ei tapettu ristillä lainkaan, vaan teloituspaalussa. Kyllä minulla edelleen on risti kaulassa. Sain sen rippilahjaksi kummiltani Matti Johannes Tiusaselta. Kuinka kävikään. Olen naimisissa Matti Johanneksen kanssa.

On minulla poikkipuinen ortodoksiristikin. Sain sen ortodoksiselta kummiäidiltäni, isosiskoltani Paulalta, mutta se on jotenkin liian iso. Repii sekä tukkaa että ihoa. Valamossa ei kuulema vuonna 2002 ollut pienempää myytävänä. Kummiäitini asui silloin Villeineen Valamon Ksenia-taloissa.

Koska itse olen taipuvainen tietämään kaiken ja tasan tarkkaan, koetin kaihtaa ortodoksikäännynnäisenä kaikkitietävyyttä traditiosta ja sittenpähän minusta tuli melko pahansuopa päätoimittaja, joka kyseenalaisti kaikkea ympärillään. Antakee aneeksi, se oli opettavaista. Ja varmaan sietämätöntä systeemista.

Niin. Olen varmasti vielä paheksuttava orientalisti ja originalistikin. Työskennellessäni Lapin Kansassa olin innostunut saamelaiskulttuurista. Ja varmaan aika liikuttavalla tavalla. Onneksi tapasin Inarissa ymmärtäväisiä ja viisaita saamelaisnaisia. Varmasti olin monessa mielessä säälittävä "etelän pillu", mutta nuoruuden piikkiin menee kaikenlaista.

Äh. En ehdi vieläkään kirjoittaa tästä teemasta kaikkea, mitä mietin.

Jatkan joskus tästä:

Jonas Hassen Khemirin: Montecore: uniikki tiikeri

Koko Hubara kirjoittaa: "Te ette kuuna kullanvalkeana lähtisi kyseenalaistamaan Zadie Smithin ja Jonas Hassen Khemirin tapaa alleviivata valkoisuutta ja häivyttää ei-valkoisuutta." Mielenkiintoista. On voitava puhua siitä. että Smith ja Khemirin häivyttävät ei-vakoisuuttaan. Tosin Khemiristä en sitä huomannut ei-valkoisuuden häivyttämistä yhden romaanin perusteella.

Tyypillähän on ruotsalainen äiti. Hän on puoliverinen aivan kuin Maria ja Anna. Ja sitä paitsi, mitä venäläisiä he ovat. Tsuvasseja ovat, jotka ovat tataarien ja suomalais-ugrien risteytyksiä. Ihan ylimainostettua koko rodullisuus tai etnisyys, höh.

Sen sijaan Zadie Smith tympi. Koetin raahustaa Smithin Kauneudesta eteenpäin, mutta kirja vain jysähti jonnekin sivun sata tienoille. Jotain perhejuhlaa siinä suunniteltiin. Ei vain napannut enkä jäänyt kyselemään, miksi.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi