He eivät tiedä, mitä tekevät

la 9.1.2015

Tänään seitsemäntoista vuotta sitten oli merkittävä päivä. Taisi kyllä olla koko merkittävän päivän selkäydinpuudutteessa tai jopa narkoosissa - en enää ole ihan varma. Vuoden ja kahden päivän päästä tuli elämäni toinen merkittävä päivä ja sama homma taas. En ihan tietoisuus kirkkaana ollut.

En oikeastaan ole synnyttänyt, sillä lapseni ovat minusta leikatut. Esikoinen oli alussa pienenä keskosena tosiaan kuin rotanraato, karvainenkin hän oli, näin oli kylän kätilö sanonut muinoin ilomantsilaisesta keskosesta. Muistan, että tämän kertoi minulle muudan itselleni tärkeä ilomantsilainen, en nyt ole varma, mutta joka tapauksessa, muistaakseni, rotanraadon tytär.

Matin äitikin oli pieni keskonen ja hänen ruumiinsa oli jo nostettu uunin päälle kuivumaan, kun ruumiista alkoi kuulua yhkettä. Matin äiti jäi vauvana eloon.

Myöhemmin saman vuoden tammikuussa, 27. päivänä, 17 vuotta sitten Kittilän Pokassa mitattiin kaikkien aikojen pakkasennätys -51,5 C. Me Leonidin kanssa pakkasimme voileivät mukaan ja kävelimme Kysin lasten teholle Linnanpellolta. Meillä ei ollut varaa Kysin kahviossa edes kahvikupillista juoda.

Heräsin jo kello seitsemältä aamulla. Vähän pakotetusti kylläkin, mutta luulin, että rannekelloni oli karannut vähän vaille kuudesta kaksi tuntia yhden tunnin aikana. Tihrustelin likinäköisillä silmilläni kelloa ja kuvittelin, että olin nukkunut kahdeksaan. Ehkä aikaisella heräämisellä sain aikaan sen, että rytmi ei ihan sekaisin mene.

Ja joulukuusi on nyt pihalla. Neulaset tosin edelleen eteisessä ämpärissä. Jussi Valtosen He eivät tiedä, mitä tekevät luettuna ja tukka pestynä. Kello on jo kolme iltapäivällä. Pitäisiköhän pestä hampaat? Aika venyy kuin purukumi ja äkkiä oli ilta.

Ohoh, se olikin Salvatore Quasimodo.

Runo, ei näytelmä, kuten luulin. Ja äkkiä oli ilta on yhtä hieno nimi runolla kuin neuvostoliittolainen elokuva Завтра была война. Sen katsoimme Moskovassa koulunäytäntönä.

Löysin tässä välissä Kaarina Davisin blogin. Davis perustelee sitä, miksi ei ole facebookissa ja miksi hänellä on mummopuhelin. Minä olen facessa ja en ole. Tavallisimmin en ja jos väripallukka siellä paistaa, facebook-sihteerinäni siellä on seitsemäntoista vuotta täyttävä rotanruato, tuleva sometoimittaja, joka verkottaa vaikka koko maailman, jos niin haluaa.

http://www.kaarinadavis.com/2016/01/taman-vuoksi-yritan-kontrolloida.html

Kaarina Davis lainaa evoluutiobiologeja ja antropologeja:

”Ihminen kehittyi tuntemaan syvästi vain harvoja ihmisiä kohtaan, lyhyille etäisyyksille ja suhteellisen lyhyitä ajanjaksoja varten; ja nämä ovat yhä ne elämän mittasuhteet, jotka ovat hänelle tärkeitä.” (evoluutiobiologi S.L. Washburn)

”Jos kuuluu viiden ihmisen ryhmään, pitää pysyä kärryillä kymmenestä erillisestä suhteesta: omasta suhteesta neljään muuhun ryhmässä ja kuudesta muusta kahdenvälisestä suhteesta muiden välillä. Jos kuuluu 20 hengen ryhmään, onkin 190 kahdenvälistä suhdetta, joista pitää pysyä perillä. Kyseessä on nelinkertainen kasvu ryhmän koossa, mutta 20-kertainen kasvu sen tiedonkäsittelyn määrässä. Toisin sanoen jopa suhteellisen pieni kasvu ryhmän koossa aiheuttaa merkittävän sosiaalisen ja älyllisen lisätaakan.” (antropologi Robin Dunbar)

Näitä pitää miettiä, mutta ei nyt.

Jussi Valtonen

Kirjoitan mielessäni koko ajan ensi perjantain Tiedonantaja-kolumnia. Siksi tekstini on täksähtelevää. Lisäksi keittiön iso pöytä on hyrskyn myrskyn. En osaa keskittyä, jos ruokapöytä on pyyhkimättä enkä osaa tehdä ruokaa, jos tiskipöytä on täynnä likaisia astioita.

Kirjoitan jollain aivolohkolla ja kuuntelen nyt taustalla Youtubesta Завтра была война -leffaa kuin kuunnelmana.

Lupasin tänään synttärin kunniaksi seitsentoistavuotiaalle herkku- ja kermapepulle toiveruokaa. Arvatkaapa, mistä taion juhlaruoan. Nuudelista ja kanasuikaleista. Maanantain sankarilta, jos kysytään, teen varmaankin perinteistä makaronilaatikkoa.

Jussi Valtosella on Finlandia-voittajassaan He eivät tiedä, mitä tekevät monimutkaisia lauseita: "Suomessa hän kertoi juuristaan ja suvustaan mielellään, kun joku kysyi, mutta maassa, jossa jokaisen vanhemmat ja vanhempien vanhempien vanhempien vanhempien vanhemmat olivat Suomesta, olisi tuntunut hassulta toitottaa erilaisuuttaan." (Jussi Valtonen He eivät tiedä, mitä tekevät s. 125)

Merkinnän alussa kokeilin taas matuškalauseita, sellaisia, jossa lauseen sisältä löytyy lause ja senkin lauseen sisältä löytyy lause, ja päälause jatkuu sivulauseiden jälkeen loppuun. Tampereella toimittajakoulussa opimme ottamaan yhden ajatuksen kerrallaan ja nyt opettelen kirjoittamaan toisin. Niin, että kesken kaiken, vaikka lauseen, voi hypätä ihan uusiin sfääreihin ja takaisin. Vaikka edestakaisin. Ja väliäkö hällä, onnistuinko, olen harrastelijakirjoittelija.

Olen innoissani Valtosen yhteiskunta- ja globaalikapitalismin kritiikistä. Esimerkki sivulta 196:

"(amerikkalaisessa) Koulussa oli vieraillut mies ja nainen suuresta yrityksestä, siitä, joka oli rahoittanut koulun liikuntasalin lisäsiiven rakentamisen. Siipi olikin nimetty yrityksen mukaan. Tällaisina hetkinä Joe huomasi kaipaavansa Suomeen, jossa yhteiskuntaa ei ollut myyty markkinavoimille. Ei Helsingissä voisi olla virvoitusjuomatehtaan mukaan nimettyä jalkapallokenttää tai puhelinoperaattorille omistettua jääkiekkoareenaa. Suomalaiset ymmärtäisivät, mihin sellainen kehtitys johtaisi. Suomessa monet suurista yrityksistä omisti edelleen valtio, edes osittain. Suomessa valtion sähköyhtiö ei ikinä voisi romahduttaa yhteiskuntarauhaa jakamalla kymmenen miljoonan optioita toimitusjohtajalleen... Tai valtion omistama metsäyhtiö maksaa miljoonia toimitusjohtajalleen, irtisanoa tuhansia ja sen jälkeen antaa upporikkaan pankkiirin rehennellä sanomalehdessä, että oli yhteiskunnalle hyväksi, että tehottomimmat likvidoitiin. (Jussi Valtonen He eivät tiedä, mitä tekevät s. 196)

Mikäs se nyt on se Helsingin kokoomushalli nimeltään? Har... Harkimo-halli? Vai oliko se Hartwall? Hyi, että inhoan tämän päivän Suomea. Uhhh. Yrjöttää. Olemme niin syvällä stagnaatiossa, että vain kuvottaa, oksettaa, vatsaa vääntää.

Amerikkalainen Joe toivoo myös, että sosialisti lakkaisi olemasta haukkumasana. Niin minäkin toivon.

Vaikka Jussi Valtonen on syntynyt vasta vuonna 1974, hän tavoittaa hyvin meidän 1960-luvulla syntyneiden katastrofaalisen aikuisuuden alun 1990-luvulla. Uusimmassa Eevassa kolumnisti Jukka-Pekka Björklund sanoo kirjailija David Foster Wallacea petettyyn sukupolveen kuuluvaksi. Wallace oli syntynyt vuonna 1962 ja hän tappoi itsensä vuonna 2008.

Valtonen kuvaa Joen Suomeen jättämää suomalaista vaimoa, joka poikansa Samuelin yksinhuoltajana koettaa puhaltaa eloa helsinkiläisen vuokrakasarmin muihin yksinhuoltajiin. Eloa ei tule. Naapuriyksinhuoltaja kantaa kämppäänsä kasseissa kaljaa kaksin käsin:

"Pääoman liikkeet oli vapautettu, koska se oli ollut kaikkien etu, ja koko maa oli romahtanut." (Jussi Valtonen He eivät tiedä, mitä tekevät s. 196)

Jatkaisin vielä, mutta Matti tuli lenkiltä ja alkoi höpistä työasioita. Kohta on Ylen Teemalla Ville Haapasalo ja Volga. Pakko kattoo, sillä näiden päivien sankareiden mummo on Vurnarysta, Volgalta. Komennan esikoisen keittiön television ääreen, itselleni seuraksi, ja alan valmistaa kananuudelia kermasitruunakanasuikaleiden kera niin kuin toive kävi.

Tältä näyttää lasten mummon Vurnary laittomasti kopioituna: http://www.viewphotos.org/rusia/images-of-Vurnary-159.html