Vilistä vielä
Ongelmakoiria ja koiraongelmia
to 7.1.2016
Teen vielä joitain raksaliikkeen liikkeitä tänä iltana tietokoneella. Tähän kopioin osan Ärräpää-viestiäni. Kirjahaasteesta juttelen sähköpostilistalle, mutta haaveilen tänne blogiini vielä joskus kirjoittavani jonkun ehjän kokonaisuuden. Nyt vain näitä koirajuttuja tähän (kun en saa kissavideoita blogiini):
Heips, kyllä piti nostaa Vilin kanssa kädet pystyyn. Emme uskaltaneet ottaa sitä tänne. Jos meillä olisi ollut talviasuttava koirankoppi pihalla, oltaisiin edes voitu yrittää Vilin opettamista – ei me oltaisi siitä kyläkävelykoiraa tehty tai edes yritetty, sillä eihän meidän Pimukaan osaa kävellä kylällä.
Haha, älkää nyt naurako mulle, mutta vien aina Pimun noin kymmenen kilometrin päähän lenkille ... autolla ... sen jälkeen, kun syksyllä 2009 kaaduin Pimun kanssa pyörällä tässä omassa pihassa (!) ja multa meni oikea kyynärvarsi sijoiltaan. Teki muuten kipeätä. Pimua ei jotenkin osattu totuttaa kylällä narussa kävelemiseen silloin herkkyyskautena, joten jos koiraparan kytkee fleksiin, se menee ihan noloksi ja sitten, kun tulee auto, koira nolaa taluttajansa; Pimu menee asfaltille maate ja ryömii sekä vaanii autoa. Voi Jeesus, se on noloa.
Niinpä ajan tuonne salolle ja päästän koiran irti. Talvikautena saatan kytkeä Pimun vyötäisille ja hiihtää ja kesällä koirien kiinnipitoaikana koira on välittömästi kytkettävissä tai fleksissa kiinni. Metsätiellä Pimulla ei ole mitään vaanittavaa, joten se kulkee taluttimessa ihan nätisti.
Vili olisi ensin saanut sosiaalistamisopetusta hiihtämisessä. Kolmen koiran kanssa kytkettynä hiihtämistäkin olen kokeillut. Se päätyi oikean polven nivelsiteiden venähtämiseen. Tosin siinä kyllä taisin jutella Koskelan Jussin kanssa vielä puhelimessakin. Puhelu ei muuten päättynyt, vaikka puhelinkone lensi pakkaslumipenkkaan. Kun haroin puhelimeni siinä tuskissani esille, kuului luurista: “Haloo, haloo?” Ja sitten tyyni koskelamainen ääni: “Ei sulla mikään mennyt poikki, kun sä vielä puhut siinä.”
No, ei kyllä mennyt, mutta lopun kevättä kävelin sellainen tekojalka jalassa. Se piti polvinivelen oikeassa asennossa eikä vihlonut yhtään.
Mutta kun Vili-pojalla on myös ainakin epilepsia. Mietin pääni puhki, mitä eilen tapahtui meidän autossa. Vili meni paniikkiin, kun joutui vieraaseen autoon, ympärillä oli hössötystä, kiimainen narttu haisi auton penkissä (Pimulla oli just kiima) ja vielä etupenkkiläiset haisivat Victoria Secretiltä. Se kaikki laukaisi epilepsiakohtauksen, sillä Vilin silmät pyörivät päässä samalla tavalla kuin meidän vanhalla, jo nyt edesmenneellä Mirolla. Vili yritti sillä pystykorvamaisella tavalla laulaen kertoa, että nyt pysykää hänen henkilökohtaiselta reviiriltään poissa, sillä päästä viskoo ihan kunnolla ja sitten, kun koetimme kytkeä poikaa taluttimeen, se näykkäisi kädestä hampaillaan.
Kävin tänään hakemassa jäykkäkouristusrokotteen. Hyvä, että tuli se uusittua, sillä mihinkään muistipoimuun tai Lapinlahden terveyskeskukseen ei ole jäänyt merkintää siitä, että minulla sellainen olisi voimassa. Ainoa merkintä ja muistijälki on edellisestä koiranpuremasta, joka olikin oman koiran. Miro selvitti välejään Alapitkällä sikala-Heikkilän valtavan jämtlannin pystykorvan kanssa ja minä ajattelin pelastaa oman riidanhaastajakoirani paljain käsin.
Tulipa taas opetus. Koiratappeluun ei kannata mennä väliin ilman suojavarusteita. Lapinlahden rokotustäti on kuitenkin niin kiva, että piikillä käy ihan mielellään.
Vili ei jätä minua rauhaan. Mietin sitä koko viime yön.
Pia
PS. Tulkoon tähän nyt kirjahaasteviestikin Ärräpäihin. Jotenkin en saata kirjoittaa kahteen somepaikkaan eri tekstejä ennen kuin raksafirman vuodenvaihteen toiminnot, jotka tietysti ovat ihan jälkijunassa, ovat puretut.:
Kirjahaasteesta vielä, että niinpä on mullakin useampi kirja kesken. En vain kehdannut sitä tunnustaa ensimmäisessä vastauksessani kirjahaasteeseen. Luen just nyt Jussi Valtosen He eivät tiedä, mitä tekevät, Finlandia-voittajaa vuodelta 2014, jota toimittajat eivät tainneetkaan lukea kovin tarkkaan, sillä esimerkiksi HS:n kriitikko Jukka Petäjä höpisee jotain tällaista: “He eivät tiedä mitä tekevät on tärkeä kirja. Se on syvällinen ja viisas.” http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1415771183613
No onhan se viisas, juu.
LÖPÖLÖPÖLÖÖ, esimerkiksi sivulla 196 on niin suoraa suomalaisen yhteiskunnan tämänhetkisen tilan kritiikkiä, ettei toisin voisi olla. Nyt saan Tikkisen Hannelelta tekstaripyyhkeitä, että metsästän joka kirjasta punikkeja tai tulkitsen kirjallisuutta vasemmistolaisesta näkökulmasta. Hannelen reaktiot ovat kiintoisia, sillä miten onkaan, että yhteiskuntakriittisyyden pitäisi aina leimallisesti olla vasemmistolaista. Sitähän se tietysti onkin – en kiellä – sillä hegemonia on oikeistolla.
Mutta se, että sanotaan jonkun asian olevan vaikkapa vasemmistolainen, käy hyvin leimakirveenä. Sen jälkeen ei sitten enää keskustella eikä kukaan lue vaikka sitä poloista tämänvuotista Finlandia-voittajaa, Laura Lindstedtiä, kun tämä meni mutisemaan, että kaitpa hän sitten on pikemminkin vasemmistolainen kuin jotain muuta. Sama ilmiö oli Simo Sipolan mainiossa, mutta äärimiedossa televisiodokumentissa, Kallis elämä (minä muistin, että Hyvinvointivaltio ja pakotin vielä Mariankin, huippukalliin ihmelapsen, tosiaan ihme on siinä, että niin pienistä aineksista Kysin neonataali teho-osasto kursi kasaan kokonaisen tytön) katsomaan leffaa. Simo Sipola oli paljon selkeämpi ja analyyttisempi kirjassaan Rahavallan jäljet. Kalliissa elämässä tyydyttiin pelkkään vihjailuun. Lisäksi Hesarin televisio-osaston toimittaja oli haastatellut Sipolaa ja jotta tämä olisi tuntenut itsensä uskottavaksi ja säilyttänyt työpaikkansa, piti hänen Hesarin haastattelussa moneen otteeseen vakuuttaa, ETTEI KUULU MIHINKÄÄN PUOLUEESEEN EIKÄ OLE MIHINKÄÄN SUUNTAAN KALLELLAAN.
Nyt alkoi muuten vituttaa ihan olan takaa. Lapin lahja Suomen tiedotusilmastolle, Erkki Kylmänen, Hesarista teki jutun Slavoj Žižekin Suomen vierailusta joskus anno domini 2009 mainitsematta kertaakaan jutussa sanaa kommunismi tai sitä, että Žižek olisi edes vasemmstolainen.
Jussi Valtosen He eivät tiedä, mitä tekevät –romaanissa amerikkalais-juutalainen neurotutkija Joe törmää Suomessa yliopistolla kummallisimman lajin antisemitismiin, mitä voi olla: kuvitelmaan siitä, että koko juutalaista kansaa ei ole ollut. Sama koskee Suomen tiedotusvälineissä vasemmistolaisuutta, kommunismia tai sosialismia. Toimittajat teeskentelevät, että vasemmistoa ei ole ollenkaan ja sitten joka käänteessä pitää kuitenkin vakuuttaa, että ei ole vasemmistolainen, mikäli haluaa säilyä varteenotettavana kansalaisena tai jonkin mielipiteen lausujana.
Äh, aloin paasata. No, Valtosen lisäksi tai oikeastaan hänen vuokseen minulla on edelleen kesken Naomi Kleinin Kapitalismi vs. ilmasto sekä Hannu Simolan Koulutusihmeen paradoksit : Esseitä suomalaisesta koulutuspolitiikasta.
Aika monet lukevat Ärräpäät mainitsivat lapsuudessaan rakastamakseen kirjaksi Viisikot. Kyllähän minäkin Viisikkoja luin ja Aarresaari-sarjaa, mutten minä niitä ehkä kuitenkaan rakastanut. Rakastin enemmän sellaisia kirjoja, joissa oli kauniita kuvia tai ihanoita kuvituksia. Lisäksi rakastin kaikkia hevoskirjoja. Esimerkiksi ruotsalainen Bess-hevoskirjasarja oli ihan ylitse muiden. Tai ainakin minä sarjan ruotsalaiseksi mielsin: Maj Rehbinder oli kirjailija.
terveisin
heppatyttö (nyt kai näin uskaltaa sanua, kun meillä ei enää ole ministerinä Henna Heppatyttö – on vain Sanni Grahn-Lapsonen.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]
