Rahavallan jäljillä

Hyvä aviomies, Musiikkia ja politiikkaa

Kehuin neljä naista tänään

ti 22.12.2015

Sain taas naistenlehtihömppää Villen äiti-Reetalta postilaatikollisen. Meillä on tapana lähetellä toisillemme lukemiamme lehtiä ja panna joihinkin kohtiin kommentteja. Eilen ensimmäisenä hyökkäsin Me Naisten kimppuun. Siinä oli juttu Pirkka-Pekka Peteliuksesta ja kansiotsikko oli ”Ilman avioliittojani en tajuaisi elämää”.

En edes tiennyt, että Petelius on naimisissa. Haastattelun mielenkiintoisin kohta on, että Petelius pitääkin itseään etupäässä androgyynina. Niinpä. Petelius on jotenkin olento. Ja tämän sanon hyvällä, sillä julkisuuden kiintoisimpia hahmoja omassa lasteni biologisen isän etsintävaiheessa oli Yazka. Koetin näyttää samalta ja samalla halusin intohimoisesti lapsia. Outoa - eikö totta?

Sitten elämääni tuli mies (Kouvolan rautatieasemalla Pietarista mukanaan yksi muovikassi), joka sanoi, että ethän sinä ole edes nainen, kun etunimesi on niin lyhyt. Pia. Hellittelevä diminutiivi muodostetaan siitä venäjäksi pidentämällä sanaa, lisäämällä nimeeni tavuja.

Peteliuksesta ei kovin montaa henkilöhaastattelua ole mielestäni Suomen lehdistöhistoriassa tehty. Muistan, kuinka Arto Paasilinna -elämäkerturi, aivan loistava kirjoittaja, Jouni K. Kemppainen oli haastatellut Peteliusta Hesarin Kuukausiliitteeseen siinä vaiheessa, kun televisiossa pyöri Peteliuksen ohjaama paskalehdistösatiiri, mikäs se nyt olikaan?

Niin Moska, käsikirjoittajana oli Jari Tervo. Sarja oli kyllä osuva, mutta tuli muistaakseni aika myöhään ja kärsi liiasta ennakkorummutuksesta, kuten Arto Halosen Valkoinen raivokin. Peteliuksen ohjaama Kymenlaakson laulu oli niin härskin häikäilemätöntä Tommy Hellsten ja tyhjän psykokulttuuri -pilkkaa, että hädin tuskin sitä pystyi katsomaan.

Joka tapauksessa Moskan aikaan Petelius vain vittuili haastattelijalleen Jouni K. Kemppaiselle. Syytä ei mielestäni ollut, sillä Kemppainen on alallaan hyvä. Toimittajaa kyllä kävi sääliksi, mutta ehkä taustalla oli jotain sellaista, mikä ei tänne Ylä-Savoon koskaan kantaudu.

Gloriasta Reetta oli merkinnyt jutun blogisti Saara Särmästä. Saara Särmä on yhteiskuntatutkija, joka pöllyttää miesmiesmaailmaa yhdessä Rosa Meriläisen kanssa. Jutusta opin käyttökelpoisen ajatuksen: nykyajan feministit eivät ole tylsiä hiekkapilluja. Reetta on vinkannut lukemaan Saara Särmän blogia, mutten ole sitä netistä löytänyt. Sen sijaan löysin feministisen ajatushautomon Hatun. Ja voi, että nauroin, kun luin vitutusiltamista.

Ja tämä on eri hyvä: "Jokainen pissaliisa lorottaa sinunkin vapautesi puolesta!" Haluan näkyväksi katukuvassa. Omilla ehdoillani. Jos näytän köyhältä bensavarkaalta tai rekkakuskilesbolta, näytän. Vitut kaikille. Sitä paitsi minähän olen wanna be rekkakuskilesbo, mutten voi koskaan ajaa rekkaa ammatikseni, sillä olen hieman näkövammainen. Mulla oli 1990-luvun alussa Kelan rillit, mutta sitten tuli lama, Lipposen hallitus, jossa myös vussuliitto oli, ja sen jälkeen olen joutunut kustantamaan rillini itse. Ja kiitos ihanat hattulaiset.

Hattulaiset kuulema kehuvat naisen päivässä. Aloitan Mehtosen Reetasta. Ilman Reettaa ei olisi Lapinlahden vammaisneuvostoa. Reetta on lisäksi räväkämpi feministi kuin minä. Hänhän se minulle tarjoili Suomen Kuvalehdestä demarilääkäri Anneli Kivijärveä, joka puhui seksuaalisuudesta haastattelussaan niin suorasanaisesti, että piti ihan punastella, kun lausuntoja luin.

Reetta tuntee myös Leila Luukkaisen, sisareni Rusinan Kesälahdelta, joka sähköpostilista Ärräpäiden alussa puolusti minua tunnustuksellisia ja taistelevia ateisteja vastaan - uskovainen kun itsekin. Leila oli sisar Rusina ja minä Sisar Paskanmarja, pyöreä ja punakka.

No, nyt tuli kehuttua kaksi naista tänä päivänä. Otetaan kolmaskin. Pielaveden Vaaraslahdessa tänään täyttää vuosia kummipoikani äiti Kati Niskanen, joka on samanlainen suurperheen stahanovilainen työn sankari kuin Matin Noora Muhoksella. Jahah, siinä tuli neljä naista kehuttua, kun kirjoistahan minun piti.

Huomenna en ehdi, sillä survomme yhdessä Matin kanssa lanttuja ja porkkanoita laatikoihin. Koetin toissa viikolla ostaa valmiiksi jääkaappiin valmissurvosta ja Matti sanoi, että ei kannata ostaa vielä. Miksi meninkään häntä kuuntelemaan? Eilen pidin kamalan paapatuksen siitä, että survoksia ei enää kaupassa ole, olisi pitänyt kuunnella omaa sisäistä ääntä. Ja keksin, että Matti joutuu nyt survomistalkoisiin, vaikka vihaa joulua, kun hänen neuvoja tuli nyt kuunneltua.

Matti tosin sanoi, että valmissurvoksen kanssa tehdyt laatikot eivät tarkalleen ottaen ole itsetehtyjä.

Rahavallan jäljillä

Toimittaja Simo Sipola on kirjoittanut uusliberalismista kirjan, jonka voi ymmärtää toimittajakin - jopa minä tajusin joka sanan. Rahavallan jäljillä ei tuonut oikeastaan mitään uutta siihen, minkä me etujoukot (Meeri, Ulla, Aaro, Asko, kiitos joululahjasta, Viljo ja minä) tiesimme jo muutenkin, mutta se on äärimmäisen toimittajatajuinen - siinä missä Heikki Patomäen Uusliberalismia Suomessa vaivaa varmasti jonkinlainen akateeminen pelottavuus.

Jos vain olisi rahaa, ostaisin kirjaa useamman kappaleen ja jakaisin eteenpäin. Katsotaan, mitä tästä joulusta jää tilille. Sipolan kirjan lopussa on ujosti hahmoteltu degrowth-tyyppinen yhteisen hyvän talousjärjestelmä. Se perustuu aivan johonkin muuhun kuin saalistamiseen ja on kannatettava.

Sellaisen uuden poliittis-taloudellisen järjestelmän alkua olemme Matin kanssa odotelleetkin siitä lähtien, kun kävimme Helsingissä vanhan ylioppilastalon degrowth-seminaarissa syksyllä 2010. Silloin tosin Suomen pääkaupunkiseudun degrowth ei ollut valmis siihen, että tilaisuuteen tulee maalaisia.

Simo Sipolan kirjan lopussa oli myös siivu Kuppalehden natsitoimittaja Olli Herralaa. Herralahan on sellainen napoleonin kokoinen ja hieman kärvistyneen juopon oloinen uusliberaaliomnipotentti, joka kirjoittaa vasemmistovihamielistä tekstiä blogissaan. Valitettavasti olen joutunut vuonna 1986 kuuntelemaan, kuinka tämä pikku mies höylää toimittajatutkinnon tyttöjä Hämeenpuiston kommuunissa ohuen liukuoviseinän takana.

Pidin häntä iljettävänä ilmiönä jo silloin. Joka tapauksessa Herrala oli blogissaan ammoin sitä mieltä, että USA on ihana maa, kun siellä on köyhilläkin IPodit korvillaan. Ja nyt Herrala on päässyt Sipolan kirjaan tekstinäytteellä, jossa hän haluaa päättää verovarojensa käytöstä itse. (Simo Sipola Rahavallan jäljet s. 249)

Sehän tietysti on päivänselvää, että Herrala ei antaisi rahojaan söpöille syöpälapsille, sillä arvelen miekkosen olevan täysin empatiakyvytön. Hänen olisi kuitenkin syytä miettiä alkoholistiparantoloiden sponsoroimista jo ennakolta.

Sinänsä Herrala on oikeilla jäljillä. Amerikka on kyllä ratkaissut kansan ruokintaongelman. Ihmiset lihotetaan muodottomiksi maissitärkkelyksellä, jota löytyy joka ruoasta. Nälkään köyhät amerikkalaiset eivät todellakaan kuole. Liikalihavuuteen ja kakkostyypin diabetekseen kyllä, mutta paljon miellyttävämmin.

Vaikka piti vielä Hyvästä aviomiehestä jotain ja kirjan lempeydestä keskiluokkaa kohtaan - se oli aivan ihanata - menen nyt nostamaan Marian aamutöille. Antti Vihisen esseetkin jäivät nyt käsittelemättä. Tuvasta kuului jotain sellaista kuin vitunpaskahomovittusaatanamuna. Tarkoittanee sitä, että lapsi haluaa herätä.

Tämmöinen siivu vielä Rosa Meriläistä Hattu-sivuilla:

"Nuorempana yritin aina ajoittain muuttua ulkoisesti uskottavaksi, vaikka sisältöni ovat salonkikelvottomia. Tarkoitan: ne pyrkivät tuhoamaan sen, minkä varaan salongit on rakennettu. Siksi(kin) tuorein julkaisuni on yhdessä Saara Särmän kanssa kirjoitettu Pääoma, jota jaetaan vain vessoissa. Julkaisualusta on vessapaperi. Se tiivistää patriarkaattiteoriani keskeiset väitteet: Pääoma – patriarkaatin paskaiset lait. 1. Ei ole kapitalismia ilman patriarkaattia. 2. Patriarkaatissa kukaan ei ole vapaa – edes patriarkka."