Hyvä aviomies

Vähän natsi se Sibelius taisi 1930-luvulla olla,
kunnes huomasi, että Saksan natsit ovat antisemitistejä

pe 25.12.2015

Paljonpuhut kotona tehdyt laatikot syömme vasta tänään. Eilen ei jaksettu kuin riisipuuro, rusinasoppa ja kinkkua. Matti keitti puuron, Anna rusinasopan ja minä katoin pöydän. Kinkun paistoi Matti, vaikka aatonaaton joulukiista purkautui hirmuiseksi jouluriidaksi iltamyöhällä.

Varoitin jo etukäteen Mattia pilaamasta lasten jouluiloa. Varoitin kovaäänisesti. Olkoon vaikka kuinka kyyninen jouluvimman suhteen ja jonkin verran pidän rankasta huumorista, mutta masentunut märinä silloin, kun muut ovat innoissaan, on mielestäni epäreilua. Eilen aamulla oli jo vähän parempi mieli, vaikka kinkkupussi kippasi kinkkurasvan keittiön lattialle. En tullut alakertaan ennen kuin sotku oli siivottu. Ihan perherauhan takia.

Jäi joulun alla Liane Moriatyn Hyvä aviomies käsittelemättä. En yleensä pidä taidokkaan ammattimaisesti rakennetuista kirjoista, joissa ihmiset liitetään toisiinsa monimutkaisten säikeiden avulla. Ja sitten on kliimaksi loppuratkaisu. Pidän tavallisesti kirjoista, jotka ovat yhtä epäloogisia ja kummallisia kuin elämä.

Esimerkiksi John Williamsin Stone oli sellainen. Se oli itse elämä. Suurin osa mielenkiintoisista jutuista tapahtui kirjan ulkopuolella, mutta tapahtumat olivat olemassa, vaikka niitä ei kuvattukaan.

Hyvän aviomiehen keskushenkilö oli jo kirjan alussa kuollut. Hän oli koulun kansliassa työskentelevän vanhenevan naisen, Rachelin, 17-vuotiaana tapettu tytär Janie. Vähä vähältä Lian Moriarty kuorii auki Janien kuolinpäivän. Päivän, jolloin hänet tapettiin, aamuna Janie valmistautui tärkeisiin tapaamisiin. Hän pesi hampaat, harjasi hiuksensa ja pukeutui huolellisesti. Kylmäsi, kun kirjoittaja vain tokaisi, että tämä on päivä, jolloin Janien elämä päättyy.

Hän ei tulisi koskaan elämään elämäänsä, jossa sairastuu vielä flunssaan noin kaksi kertaa vuodessa, joutuu pienempiin auto-onnettomuuksiin parisen kertaa ja oleskelee keskipitkän jakson ulkomailla ennen avioitumistaan, eroaa ja avioituu uudelleen kuollakseen pitkän, täyden ja tuikitavallisen elämänsä jälkeen kohtuullisen hyvin voivana vanhuksena rasitteenaan ainoastaan pari länsimaista elämäntapasairautta.

Janie olisi elämänsä aikana haudannut normaalisti vanhan äitinsä eikä toisin päin, kuten nyt tapahtui. (Liane Moriarty Hyvä aviomies s. 82, no, ei se noin mennyt, mutta ulkomuistista repäisin.)

Anna täyttää reilun kahden viikon päästä 16 vuotta. Olemme nyt kuukauden ajan useasti käyneet läpi Annan onnettomuuspäivää. Anna oli oikeastaan liian väsynyt silloin edes lähteäkseen Pielavedelle harkkoihin, mutta jossain määrin tunnollisena lapsena lähti kuitenkin. Kohtalo, судьба, sanoisi venäläinen.

Sivulliset

Janien äiti onnistui tyttärensä kuoleman jälkeen jotenkin sivuuttamaan Janien pikkuveljen - ja keskitti kaikki tarmonsa vasta poikansa poikaan Jacobiin, jonka äidin kanssa ei tule toimeen. Liane Moriarty ei erityisesti kuvaa sitä, miten Rachel poikansa sivuuttaa, mutta se tulee ilmi sillä tavalla, että hän ei juuri lainkaan kuvaa äidin ja pojan suhdetta. Poika on ikään kuin äitinsä surun sivussa ja sitten vain on Linda-vaimo ja poika-Jacob sekä nuori perhe jättämässä äitiään Melborneen Australiaan ja muuttamassa New Yorkiin.

Rachelin suru tyttärensä kuolemasta on niin läpitunkeva, että kouluyhteisössä hänen kanssaan tekemisissä olevat vanhemmat varovat puheitaan; he ovat Janien ikätovereita. En tiedä, sillä en koskaan ole ollut osa mitään yhteisöä niin pitkään, että tietäisin, mitä on, jos jokin kuolema tai tapahtuma leimaa ihmistä.

Ehkä se niin on. Ehkä Matleena Sonnisen vanhempia kohdellaan aina jollain erityisellä tavalla sen vuoksi, että ison ja vauraan maalaistalon rattijuoppo emäntä ajoi hänen lapsensa ylitse. En tiedä. Ehkä ihmiset varovat heidän kanssaan sanojaan eivätkä enää voi katsoa yliajajaa silmiin.

En tiedä, sillä en tunnista edes yliajoautoa.

Entäs hän, joka menetti autonsa hallinnan ja liukui Anna harkkoihin kuljettaneen auton päälle? Korostan tässä nyt sitä, että sellainen olisi voinut tapahtua kenelle tahansa.

Outoa kuitenkin on, että olemme asuneet niin kauan jossain, että tällaista ylipäätänsä voi tapahtua, ja onnettomuuden eri osapuolet ovat jotenkin pienin sitein meille tuttuja ja saattavat kävellä kylän raitilla vastaan. Olen jotenkin niin tottunut siihen, että emme oikein kunnolla tunne täältä ketään emmekä ole kehenkään sidoksissa täällä, emme ole kenellekään sukua eikä meillä ole sen enempää velvollisuuksia kuin oikeuksiakaan täällä.

Olemme ulkopuolisia. Vai olemmeko enää? Olemme oudolla tavalla sidoksissa nyt moneen täkäläiseen onnettomuuden kautta. Outoa. Koko elämähän on minulla ja tytöillä mennyt niin, että ajattelee - ja toivoo - kohta muuttavansa pois.

Ehkä auttaa, jos onnettomuudesta puhuu ja sitä käsittelee, kääntelee eri puolilta. Eikä jää vellomaan tunteessa, kuten Ajankohtaisen Kakkosen emo Helena Itkonen sanoi reportaasista vuodelta 1986, jossa toimittaja antoi rattijuopon runnoman isän puhua. Hän oli tetraplegi, neliraajahalvaantunut ja oli menettänyt onnettomuudessa pienen lapsensa. Reportaasinpätkä näytettiin nyt Ajankohtaisen Kakkosen lopettamisen yhteydessä vuosikymmenten saaton kertausohjelmassa.

Lempeästi keskiluokasta

Se, kuinka lempeästi ja lämmöllä Liane Moriarty kuvaa Hyvässä aviomiehessä keskiluokkaa, oli jotenkin sympaattista ja villasukan lämpöistä. Lukija suorastaan kiintyy hyväntahtoiseen Ceciliaan, jonka.... nyt tulee juonipaljastus, älkää lukeko eteenpäin tätä, jos ette voi sietää juonipaljastuksia....

(Hypätkää seuraavaan väliotsikkoon. Kirja ei minun mielestäni menettänyt kiehtovuuttaan, vaikka aika nopeasti arvasin, kuka oli Janien tappaja. Arvelin tosin ensin tekstarilla lukukaverilleni Tikkisen Hannelelle, että nyt Hyvästä aviomiehestä meni maku.)

.... aviomies oli nuoruudensa pikaistuksissa Janien kuristanut. Cecilia on mukava ja hyväntahtoinen nainen, yhteisön tukipilari, Tupperware-myyjä, joka välittää kaikista, mutta jolla on hieman etäiset suhteet omiin tyttäriinsä. Etäisiä suhteita kirjailija ei sen enempää selitä tai kuvaa, mutta asia tulee esille siitä, kun kaikkitietävä kertoja kertoo Cecilian miehen erityisestä kiintymyksestä tyttäriinsä.

Mies on kiintynyt tyttäriinsä jopa siinä määrin, että Cecilia on kauhun vallassa; onko hänen miehensä pedofiili. Nyt tulee taas juonipaljastus. Ei aviomies ollut pedofiili. Hän oli riittävän hyvä aviomies ja hyvä isä.

Sosiaalinen ahdistus

Mielenkiintoinen kiemura Hyvässä aviomiehessä oli Tess, joka palaa lapsuuden kotiinsa potemaan ryppyä avioliitossaan. Tessillä on alakouluikäinen Liam ja Tess kärsii sosiaalisesta ahdistuksesta. Se, että ei halua mennä lapsensa vanhempain iltoihin, on näköjään ihan diagnosoitu.

Siinä tapauksessa myös minä kärsin sosiaalisesta ahdistuksesta. Ahdistukseni koskee myös sukujuhlia. En halua puhua niitä näitä kissanpäitä, sitä sellaista etäisen kohteliasta small talkia, joka on niin Sorjosille tyypillistä. Ettei missään nimessä tilitetä. Että ollaan hienotunteisia eikä mennä iholle. Ei käyttäydytä sopimattomasti. Ei puhuta ikävistä asioista ja Roosa Smolander oli niin vieraanvarainen ja ihana Vyyhtilän mummo.

Miksi sitten meidän äiti halusi sukutilalta pois? Totta kai äidissäkin oli vikaa. Hänhän oli ollut kansahuollon varajohtaja, virkanainen siis. Ei hän ollut ajatellut itseään talon emännäksi, mutta arvelen, että köyhään (ja ehkä myös ylimieliseen, tätä en tiedä, mutta arvelen näin) miniään ei välttämättä suhtauduttu Vyyhtilässä lämpimästi.

Minä lakkasin käymästä koululaisten vanhemmille tarkoitetuissa tilaisuuksissa sen jälkeen, kun Annan tuleva ekan luokan opettaja sanoi eskarilaisten illassa, ettei elämä sentään ole sellaista kuin Salkkareissa. Huomautus oli aivan vilpitön ja saattoi jopa kätkeä sisälleen ärtymyksen toista opettajaa kohtaan, joka oli julistanut, että heillä kotona ei Salkkareita katsota.

Meillä katsottiin, vaikka tiedostin kyllä, että Salkkareissa välitetään täysin ohjelmallisesti uusliberaalia maailmankuvaa, jossa ihminen on ihmiselle paha ja koko ajan jossain selän takana on jokin intrigi menossa. Ja opettajalle, joka tokaisi, että ei se elämä sellaista ole kuin Salkkareissa, sanoi silloin mielessäni, mitä sinäkin pankinjohtajan pikku rouva meidän alemman yhteiskuntaluokan elämästä tiedät. Elämä saattaa olla Salkkarit potenssiin viisitoista.

Tästähän pääsen Hannu Simolan Koulutusihmeen paradokseihin, esseisiin suomalaisesta koulutuspolitiikasta. Britanniassa on käynyt jo niin, mikä on käymässä meilläkin, Pohjolan uusliberaaleimmassa valtiossa, että "vähemmän kyvykkäät, erityisopetuksen tarpeessa varsinkin tunne-elämän ja käyttäytymisen ongelmien takia olevat sekä työväenluokkaiset lapset ja pojat, jollei näillä ole joitain myönteisiä erityisominaisuuksia" eivät kelpaa edes peruskouluun.

Hyvän aviomiehen Tess ei halunnut toista lasta sen vuoksi, että vanhemman elämä on niin sosiaalista. Että joutuu ihan pakosti tekemisiin ihmisten kanssa, keskustelemaan kaikenmaailman hoitotätien, opettajien ja joskus jopa toisten lasten vanhempien kanssa. Haha, minulla on samanlainen sosiaalinen ahdistus. Ei minua kiinnosta joutua keskiluokan kanssa tekemisiin kuin sellaisissa tilanteissa, että pääsen seuraamaan keskiluokkaa ulkopuolelta, kuten vaikkapa kaunokirjallisuudessa.

PS. Lapset ja Matti rankuvat jo ruokaa. Sanoin, että tehkää ruokanne nyt ihan keskenänne, mulla on projekti kesken. Niinpä merkintäkin jäi kesken. En taaskaan päässyt Antti Vihisen Musiikkiin ja politiikkaan, esseisiin Sibeliuksesta, Wagnerista, Mahlerista ja Theodor Adornosta, vaikka jälkiotsikossa  niin itseäni muistutin. Ehkä huomenna, sillä keskiluokasta kirjoittaminen tuntui tärkeältä. Lupasin itselleni tänään myös kirjoittaa joulukirjeen tyttöjen Vera-tädille Düsseldorfiin.