Pia Valkonen

Outo päivä

Vuoden viimeinen päivä

to 31.12.2015

Olen joululoman takia aivan viikkopöllö. Päiväpöllö myös. Maanantaina oli Annan Kysit, tiistaina Iisalmessa samaisen venäläisen suuriruhtinattaren ripsihuolto (sekä sen päälle tavallinen pieleen meni, ei tullu luonnolliset -apinaraivari) ja eilen Paula-siskon 70-vuotispäivät Juuassa.

Joulunpyhinä en mennyt roskista kauemmaksi ja vaivoin muutamana päivänä puin päälle. Pääosin olin yökkärissä ja aamutakissa.

Nukuin tänään ihan liian pitkään. Anna soitti alakerrasta kello kymmenen flunssaisella äänellä, jotta missä on äiti - ethän sinä yleensä näin pitkään nuku. Nukuin kuin joulukinkku. Sen jälkeen vetelehdin Tokmannin uudessa leveäraitaisessa oloasussa lukien Richard Powersin Suopeutta siihen asti, kunnes Marian pissarakko oli haljeta.

Sain kirjan loppuun. Marian aamutöillä (kello 13.30!) täytin pesukoneen. Sen jälkeen tarjoilin tytölle aamiaisen ja nuudeleita lounaaksi saman tien. Menin vessaan pesemään hampaani. Ja nyt jotain kello 19 kävin katsomassa, että jahas, hampaitakaan en sitten pessyt. Muki oli kyllä täynnä vettä ja harja keikkui siinä reunoilla.

Matti lähti kunnantalolle järkkäriksi. Pani päälle tulenkestävän hitsaushaalarin ja pipon otsalle vielä suojalasit. Kysyin, terrorismiltako mies aikoo suojata kuntalaisia. Ei kun pikku pojat olivat jo kello 16 alkaneet paukutella raketteja.

Kirjailija Markku Soikkeli oli vähän aikaa sitten rekonstruoinut Bitten saari -blogiin päiväkirjaansa vuodelta 1985. Muistan Soikkelin alakuppilasta pitkine koipineen. Yliopiston intelligentsijatähti aina loikosi toisella puolella alakuppilaa, kun me amisviiksiä pukkaavat toimittajatutkintolaiset haisimme tyylittömästi vanhalle viinalle, Tillikalle ja valkosipulille alakuppilan toisella seinustalla.

No höh, Soikkeli kärsi etupäässä skolioosista, kun näytti aina niin ah, romanttisen kärsivältä ja traagiselta hahmolta. Hän ei nimittäin muistikuvieni mukaan istunut, vaan jotenkin lojui kaksimetrisenä kuppilapöydän ääressä jalat ja selkä suorana.

Kirjallisuusopiskelija Markku Soikkeli ja toimittajaälykkö Asta Leppä viininpunaisine villakangastakkeineen, jonka hihansuissa oli mustat turkispäärmeet, olivat jotain niin ylimaallisen hienoa, etten vastaavaa keksinyt. Niinpä Soikkelin päiväkirjamerkintöjen innoittamana etsiskentelin isän tekemästä kapioarkusta omia 1980-luvun loppupuolen päiväkirjojani. Ei olisi pitänyt. Siinä jäivät hampaat pesemättä ja vierähti koko ilta. Matti joutui tekemään lihapullat, perunamuusin ja lopulta salaatinkin. Sain itsestäni yhtä kamalan kuvan päiväkirjojeni perusteella kuin olin muistellutkin.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi