Pia Valkonen

Suvun kissa

ma 21.12.2015

En kirjoittanut blogia moneen päivään, sillä psyykkasin itseäni siivoamaan. Siivoamisessa pahinta on aloittaminen, itse siivousprosessi ja lopetusvaihe. Toisin sanoen siivoamisessa on pahinta siivoaminen enkä ruoanlaitostakaan pidä. Pyykkiä pesisin, jos ei tarvitsisi koskaan itse tyhjentää pyykkionetta.

Siivoaminen olisi kivaa, jos voisi vain mopata. Joku voisi imuroida ensin. Inhoan epämukavaa imuria ja sen ääntä. Mopatessa voi sentään kuunnella radiota. Hm, pitää jalostaa tätä vähän. Imuroidessa kai voi kuunnella radiota puhelimesta nappikuulokkeilla. Miten en tätä eilen muistanut?

Jos joskus saan perheelleni aikaan jonkun aterian, olen ensin hikinen pelkästä suunnittelusta ja työn jälkeen on tosiaan olo kuin olisin ollut taistelussa. Juuri tästä Karl Ove Knausgårdin kuusiosainen Taisteluni on nimensä saanut. Knausgårdin omaelämäkerrallisen kirjasarjan nimi on vahvasti ironinen. Kirjojen pääviesti on, että olisihan sitä kirjailija helpostikin, ellei olisi perhettä ja käytännön asioiden huolehtimista.

Melko monet ovat kuulema joutuneet jättämään sarjan kolmanteen osaan. Alkuinnostuksen haihduttua etenin minäkin vähän epäilyksellä ja nyt jouduin nostamaan käteni pystyyn osassa neljä. On pakko sanoa, että nuoren miehen viinaa-seksiä -jeremiadi ei kiinnosta.

Kakkososa oli ehkä lukemistani paras. Siinä oli eniten kirjailijan lapsiperhepainetta. Kolmas osa kertoi kirjailijan omasta lapsuudesta. Jotenkin en jaksanut kiinnostua kirjasta, joka on kirjoitettu lapsen näkökulmasta. Tämä liittyy omaan elämäntilanteeseeni. Jos olisin nyt lukion päättänyt ja kiinnostunut etupäässä seksikokemusten saamisesta, lukisin neljännen osan ahmien.

Kolmas osakin kiinnostaisi ehkä, jos Maria ja Anna olisivat vielä pieniä. Kalle Päätalon Hyvästi Iijoki jäi vaiheeseen, jossa tuleva kirjailija kärvistelee avioeronsa ja uuden liiton välisessä känni-krapula-välitilassa. Ei jaksa innostaa. Aloitin Hyvästi Iijoen siinä luulossa, että kirjailija kuvaa siinä ensimmäisen kirjansa Ihmisiä telineillä syntyvaiheita. Kissan kuset.

Uusimmassa Imagessa oli aivan mahottoman hyvä juttu Aku Louhimiehen elokuvan Levottomat tekemisestä. Työryhmään kuuluneet näyttelijät saivat kukin omaäänisesti kertoa elokuvaamisprosessista, jota edelsi ja ympäröi työryhmän ryhmäyhtyminen. Mielestäni Matleena Kuuslahti kuvasi omaa "kasvuaan" parhaiten. Hän oppi itsestään ja tavallaan omasta ulkopuolisuudestaan paljon Levottomien tekemisen aikaan.

Itse leffa ei kiinnostua minua pätkääkään, mutta ymmärrän, mikä merkitys sillä on nuorille aikuisille, joilla ei vielä ole omia lapsia. Mielenkiintoista oli myös se, että Irina Björklund ei halunnut antaa haastattelua ollenkaan.

Meidän Miisu

Matti vei Miisun Muhokselle töihin sekä synnyttämään. Muhoksen taloa uhkaavat hiiret ja odottava äitikissa on ihan paras hiiripelotin. Miisu saa synnyttää pentunsa pohjoispohjalaisiksi ja Nooran perheeseen jätetään pennuista se, mikä tuntuu mieluisimmalta. Miisu ja loput jälkikasvusta, joita ei saa siellä suunnalla kaupaksi, voivat palata keväällä Lapinlahdelle.

Tämä oli hätätilanne. Osku on niin kiukkuinen, epäystävällinen ja laiska, että siitä ei olisi minkäänlaisten hiirien pelotteeksi.

Miisun stoori alkoi Runnilta, josta Matti haki sen pariksi päiväksi meille viedäkseen katin Helsinkiin tädilleen vanhuuspäivien ratoksi. Minä jo siinä vaiheessa teroitin, että se elukka ei sitten palaa meille ja jos palaa, en ainakaan minä koskaan siivoa yhtään miisunpaskaa laatikosta tai laatikon vierestä.

Eihän sitä mennyt kuin kuukausi uhkauksistani, kun matkustimme koko porukka Helsinkiin hakemaan Miisua takaisin. Meidän pikku Miisu oli kiipeillyt verhoissa, karannut rappukäytävään ja muutenkin pannut koko talon sekaisin. Tyylikkäät helsinkiläiset rollaattorirouvat huokaisivat helpotuksesta, kun Miisuliini lähti takaisin synnyinseudulleen.

Meidän piti leikkauttaa pikkunarttunen. Koska leikkauttaminen pitää tilata ja pitää sitten vielä huoli siitä, että joku vie kissan operaatioon ja huolehtii vielä jälkihoidostakin, ei Matti saanut koskaan sellaista aikaiseksi. Kissaan liittyy kaikenlaista huomaamatonta metatyötä, josta 1950-luvun puolella syntynyt mies on meidän kahden yhteiseen elämään asti voinut olla täysin huoletta.

Nyt koetan metatyötä pieninä annoksina hänelle tarjoilla. Jotta edes tulisi jonkinlainen tuntuma. Teen sitä ainakin näkyväksi ja kuuluvaksi, jos en saa mitään osallistamista aikaiseksi. Yritystä kuitenkin on ja kovaäänistä!

Tiedättehän kaikki, mitä on metatyö? Metatyö on esimerkiksi sitä, kun pyytää aviopuolisoa hoitamaan vaikkapa toisen lapsen harrastuksen. Aviopuoliso on sitä mieltä, että tottahan toki hän sen hoitaa - ja toinen aviopuoliso sitten tekee kaiken valmistelevan, näkymättömän työn ennen varsinaista harrastusta; yhteydet seuraan, ottaa selville harjoitusajat, miettii koulukuviot, hankkii välineet jne jne jne. Metatyöstä ei tule kiitosta, mutta jos tehtäviä ei hoida, käy niin kuin meillä; Kissat tulevat kantaviksi ja edessä on entistä enemmän metatyötä.

Klaani

Muhoksen kuviota olen seurannut mielenkiinnolla sivusta. Kehittymässä on todellinen klaani. Pitää olla rautainen organisaattori ja metatyöläisiä monta, jotta kuuden vanhemman ja arviolta noin kymmenen lapsen paletti toimisi - semminkin, kun klaanista siirtyi tuonilmaisiin hiljattain yksi tuikitarpeellinen nuori isä.

Muhoksen seudun klaani on erilaisissa yhdistelmissään täynnä suurperheitä. Ilman yhdistelmiäkin lapsia on melkein jokaisessa yksikössä kolme. Olen aina ihaillut suurperheitä ja jotenkin kaivannut suurta lämpöistä sukua ristiriitoineen päivineen. Jos ihmiset ovat läheisiä, he kestävät myös riitelyn ilman, että välirikot olisivat lopullisia.

Mehän Matin kanssa juutuimme hänen lapsiensa suhteen ristiriitavaiheeseen. Anna ja Maria solahtivat Matin lapsiksi luonnostaan.  Olivathan he uusperheen muodostuksen aikaan melko pieniä - Leonidilla oli hieman vaikeampaa, mutta jonkinlainen Matin murrosikäinen lapsi hänestäkin ennen kuolemaansa tuli. Ainakaan yilmääräisiä ruumiita ei syntynyt - no, tämä nyt oli makaaberia ja täysin mautonta huumoria.

Jos joku olisi minulle vain osannut selvittää, että ristiriitavaiheesta eteenpäin pääsy vaatii ulkopuolista sysäystä, ystävien tukea, tietoa uusperheen kehityksestä tai pari- ja perheterapiaa. Sekin olisi helpottanut, että olisin lukenut Kaisa Raittilan ja Päivi Sutisen kirjan Huonetta vai sukua. Elämää uusperheessä.

Kirjassa sanotaan, että uusperheen muodostuminen kestää neljästä seitsemään vuoteen ja että lapset itse määrittävät, kuinka monta uutta aikuista he ottavat vastaan, kun uusperheitä muodostetaan. Lapsuuden perheestään irtautumassa olevat lapset eivät useinkaan halua elämäänsä yhtään enempää aikuisia kuin heillä jo on - varsinkin kun haluavat irti samaan aikaan niistä entisistäkin.

Minä jäin Matin biologisiin lapsiin nähden ulkopuoliseksi ja olen tuntenut siitä huonoa omaatuntoa. En varmaankaan tehnyt itseäni tarpeeksi tykö, mutta kun antaa vuosien kulua, asiat vain lutviutuvat. Ihmiset tottuvat toisiinsa ja kypsyvät. Kaikki perheet, jotka tässä paletissa ovat osasena, ovat luoneet omat rituaalinsa ja tapansa toimia. Kaikille perheille on syntynyt oma identiteetti eikä kenenkään tarvitse enää kysyä oikeutusta olemassa ololleen.

Tällainen uusperhe-elo on riittävän hyvää. Ja tarvitaanhan sitä vähän etäistäkin äiti- ja mummopuolta.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi