Pia Valkonen

Tapan runoista runouden

ke 28.10.2015

Taas koetin tiistai-iltana kuunnella Tämän venäläisen runon haluaisin kuulla -lähetystä, mutta toisin kävi. Menin toveri Oiva Hevosen lähettämään linkkiin Helsinki litistä, jossa Sofi Oksanen haastattelee venäläistä kirjailija Mihail Šiškiniä (Михаил Павлович Шишкин).

Mihail Šiškin on kirjoittanut Neidonhiuksen, josta luin otteen Rosebudin venäläisen kirjallisuuden mainoslehtisestä. Kyllä minä vähän arvelin, että laulajan päiväkirja ei ole ainut asia Neidonhiuksessa. Nyt vain en lakkaa ihmettelemästä, minkä taotta mainoslehtiseen oli mokoma pätkä otettu.

Pätkän perusteella jäi sellainen kuva, että venäläisten suurin ongelma historiassa ovat jonkun laulajan kitapurjetulehdus.

No, minähän menin lankaan niin, että kirahti. Šiškinissä kirjan Kiiltomato-arvostelun mukaan on tasoja vaikka kuinka ja Helsinki lit-haastattelun perusteella mies on syvä. Mainoslehtisen päiväkirjanpätkä oli juuri sen vuoksi, että Šiškin halusi näyttää, kuinka ihminen koettaa säilyttää arvokkuutensa totalitarismissa.

Tärkeät asiat ovat loppujen lopuksi rakkaus, lapset, taide. Tosin päiväkirjanpätkästä, joka käsittääkseni oli 1900-lluvun alusta, jäi ärsyyntynyt olo. Päiväkirjankirjoittaja ei nähnyt muuta tärkeätä maailmassa kuin oman terveydentilansa. Tosin enhän minä tiedä mitään sellaisesta, jossa oma elinkeino on kiinni kitapurjeista ja niiden kunnosta.

Toinen ärsyyntymisen aihe Šiškinissä oli Sofi Oksasen haastattelun perusteella se, että venäläinen intelligentsija suhtautuu jotenkin alentuvasti Putinin hiljaiseen väkeen, niihin miljooniin ja miljooniin, jotka tekivät 1990-luvulla omat päätelmänsä "länsimaisesta" demokratiasta ja "vapaasta" markkinataloudesta.

Osa näki nälkää. Poliittista vapautta on vaikea syödä - varsinkin, kun kansainväliset kapitalistit panivat romahtaneen Neuvostoliiton matokuurille. Voi vittu, että inhoan sanaa matokuuri. Valtamediatoimittajat riekkuivat sanalla, kun Sipilän hallitus muodostettiin. Että jippii, nyt tuli hallitus, joka panee kansan matokuurille.

Neidonhius on kuitenkin pakko lukea. Ehkä jopa pakko ostaa itselle. Tätä kirjoittaessa on edelleen tiistai ja kopioin tähän (toisiksi) viimeisen viestini tänään Ärräpäihin. Keskiviikkona istun tarkastuslautakunnassa ja sen jälkeen on nostatettava jossain Honkaharjulla tai Väisälänmäellä vähän pulssia. Enpä ehdi tänne mitään kirjoitteleiksemaan.

Hei,
 
menin eilen illalla keittiön läppärin ääreen, sen vanhemman rupuskan, joka ei koko ajan pätki radiolähetystä niin kuin Matin punainen miniläppäri. Meinasin alkaa jatkokuunnella Tämän venäläisen runon haluaisin kuulla –lähetystä. Olisin jatkanut Pushkinin runosta, johon sunnuntai-iltana jäin.
 
Tajusin kuitenkin, että keittiössä on kahiseva elementti. Aviomieheni. Tämän venäläisen runon haluaisin kuulla –lähetys pitää kuunnella täydellisessä rauhassa, sulkea puhelimet eikä varmaan voi edes lihakeittoa keittää tai palsternakkaa raastaa. Kuuntelimme eilen Matin kanssa Jari Sarasvuon radio-ohjelman alaistaidoista. Sarasvuo on kääntänyt voitokseen 1990-luvun laman. Mutta ei lähetys huono ollut. Niitä samoja johtamisen juttuja, joita mekin, rakennusalan roistot, täällä päivät pääksytysten mietimme.
Vielä tulee ilta, jolloin istun keittiössä läppärin ääressä yksikseni enkä raasta palsternakkaa tai pilko artisokkaa. Kuuntelen vihdoin runo-ohjelmaa ja otan selon keskeislyriikoista ja monipovisista trikoista.
 
Mutta nyt oikeasti alkoi vituttaan. Ei Jari Sarasvuo, vaan sanoittaja Antero Byman, joka kait on väännellyt Mihail Lermontovin runon Kauko Käyhkön pliirumplaarumiskelmäksi. Tämä laulusta, jonka lausuntaohjeita mieskuorolaisisoveljeni minulta pyysi.
 
Kun Lermontov sanoo näin:
Уж не жду от жизни ничего я,
И не жаль мне прошлого ничуть;
Я ищу свободы и покоя!
Я б хотел забыться и заснуть!
 
... sanoo Antero Byman Kauko Käyhkön lauluäänellä näin:
 
Mitä toivon enää elämältä
Mua mennyt ei voi lohduttaa.
Etsin rauhaa että voisin täältä
Unhoituksen uneen uinahtaa
Unhoituksen uneen uinahtaa.
 
UNHOITUKSEN UNEEN UINAHTAA? Voi Jeesus, nyt taas muistan, miksi vihaan runoutta. En kestä tätä. Unhoituksen uni? Voi hyvä helevetti, sanoisi Hannulan Ulla.
 
Oma versioni säkeistöstä kuuluisi näin:
 
En odota elämältä mitään,
eikä mennyt lainkaan haittaa;
Etsin vapautta ja rauhaa!
Haluan vain unohtaa ja nukahtaa!
 
Taisi nyt se runous hävitä säkeistä. Nojoo.
 
Onko koko Lieksa meidät hyljännyt? Iljanniemen Kari mazdaliinikään ei kirjoita tänne mitään.
 
Pia

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi