Pia Valkonen

Mestarin jälki

su 4.10.2015

Herättiin sika-aikaisin, mutta metsuri-Seppo oli herännyt Meijerillä vieläkin aikaisemmin. Lähti maasturillaan pihasta, kun minä vahdin Pimua. Ollaan lähdössä Valamoon UKI-paku täynnä kyseenalaistavia, pohtivia ortodokseja. Tai no, jos saadaan Anna ylös. Lasterista kuului äsken kiukkuinen: "HERÄÄN KOHTA ITEEEEEEE!"

Ihme, että heräsin ilman vaikeuksia tai kyljen kääntelyä, sillä illalla otin unikaveriksi pari Reetan postilaatikkoon tuomaa Gloriaa. Minähän olen kategorisesti tukkinut jokaisen lehtimyyjän panssariini koettamat murtumat sanomalla heti alkuun, että ei ole rahaa, ei ole rahaa ja tappiota tuli. Joku poloinen taisi koettaa tarjota minulle männä viikolla Glorian kotia. Se nyt on viimeinen lehti maailmankaikkeudessa, jota tällä hetkellä haluaisin lukea.

Tartuin Reetan välittämiin Glorioihin epäilevällä pinsettiotteella. Ja mitä havaitsinkaan. Me Naisten kirjailijaksi ryhtynyt päätoimittaja Ulla-Maija Paavilainen, joka kirjoitti tenhoavan inhoavasti esikoisteoksessaan Sinulle luotu, lihavan naisen niskapoimusta, oli kirjoittanut hyvän haastattelun Vihreiden varapuheenjohtajasta Maria Ohisalosta.

Maria Ohisalo on köyhyystutkija ja kertoo jutussa omasta köyhästä lapsuudestaan. Ei tällaisesta olisi voinut 1980-lopun Mimmeissä mitään kirjoittaa. Niin. Ette varmaan ole kuulleetkaan. Olen ollut Mimmeihin työhaastattelussa, joka päättyi huonosti jo heti, kun oli edes ehtinyt alkaa.

Hoikankauniin päätoimittajan eteen hymmersi pyöreä punkkari, joka sekä hikoili että vapisi kauhusta. Hän piipitti lehdet, joita tilaa: Akkaväki, Suomi-lehti, Kulttuurivihkot. Eikä ollut yhtään kiinnostunut kosmetiikasta, muodista tai muusta joutavasta.

Ruteeni idän katolinen

Valamossa on näyttely Mestarin jäljillä. Luvassa Schjerfbeckiä, Dalia, Picassoa ja jopa uskonnollisia aiheita Andy Warholilta.

Andy Warholkin oli käsittääkseni ortodoksi, toisin sanoen idän katolinen. Kansallisuudeltaan ruteeni, perhe on Slovakian rajalta Mikován kylästä. Idän katoliset ovat paavin alaisia, mutta heidän jumalanpalvelusjärjestyksensä ja teologinen kielensä muistuttavat ortodokseista.

Sika-aikaisin herääminen hiipi merkinnän alkuun Torsti Lehtisen esseekokoelmasta Sika vai Sokrates. Otan sen mukaan matkakeskustelun tueksi. Tunnustan, että luin sen ensimmäisen kerran raivosta värittyneenä. Nyt tajusin, miksi Lehtinen Sian vai Sokrateen jälkeen tuntui naisvihamieliseltä ja siltä, että lipoo ortodokseja kieli ruskeana.

Esseekokoelman loppupuolella oli hänen matkapäiväkirjansa Athos-vuorilta. Heti matkan alkuun filosofi-kirjailija huokaa helpottuneena: täällä ei ole yhtään naista eikä lasta. Mikä helevetin miesmiesmiestyyppi tämä oikein on, ajattelin. Ajattelin itse asiassa vieläkin ilkeimmin sanakääntein, mutten kerro sitä tähän.

Nyt en ajattele enää, sillä luin laajemmalla ajatuksella esseekirjan alkupuolenkin.

Nunna Kristoduli näkyi aloittavan Maaseudun Tulevaisuuden kolumnistina.

Hänen viimeisin kirjansa on vuodelta 2012 ja kuulema myyty loppuun. Sitä on turha etsiä Valamon kirjakaupasta tänäänkään. Nunna Kristodulin kanssa ortodoksisia asioita pohdiskeli uusliberaalivassu Suvi-Anne Siimes. Minusta kirjeenvaihto oli jotenkin hyytävän kylmää. Lämpöä kirjeistä sai etsiä suurennuslasilla tai mikroskoopilla.

Sen kuitenkin muistan, että Suvi-Anne Siimes kirjoitti uskon asioista olevan mahdollista kirjoittaa tai puhua vain runon kielellä. Osin aloin heti mielessäni huutaa ääneen, että niinpä niin, runon kielelläpä hyvinkin. Miksei vallan hyvin kirkkoslaaviksi tai ortodoksisuomeksi tai ylisanaillen bysantiksi?

Niin, että ihmiset huokailisivat "kaanista, niin kaanista on" eikä kukaan ymmärtäisi tuon taivaallista. Torsti Lehtinen sanoi Siassa ja Sokrateessaan suurin piirtein samaa kuin Siimes. Mietin sitäkin, mihin tarpeeseen tulivat erilaiset 1800-luvun lahkot. Katolinen kirkko ainakin vapisi 1800-luvulla pelosta. Sen rinnalle oli tullut kilpailevia ajanviettotapoja työväenliikkeestä alkaen.

Muistan kirkkohistorian luennolta, että katoliset keksivät kauhuissaan 1800-luvulla mitä mielikuvituksellisimpia temppuja valtansa legitimoimiseksi. Mielestäni Vatikaanikokousten päätökset kielivät lähinnä epätoivosta. Koko homma tuntui menevän ihan lapasesta. Yhtäältä joku Marx sanoi uskontoa kansan oopiumiksi ja toisaalta tuli kaikenmaailman karismaattisia hörhöjä, jotka korostivat ihmispolon jumalasuhdetta vailla välikäsiä.

Siassa ja Sokrateessa vilahti juutalainen Ruben Stiller. Lehtiselle ja Stillerille oli joku ystävällinen lukija toivottanut helvetin kattilassa käristymistä. Lehtinen oli sitä mieltä, että ihan mieluusti hän voisi juutalaisen kanssa vertailla uskon käsityksiä.

Perjantainen Pressiklubi ei ollut ihan paska. Tosin MTV:n possukka, toimittajatutkintolainen, Timo Haapala koetti virittää sellaista vanhaa, vanhaa vitsiä, joka ei enää naurata korkeintaan kuin Ylen kokoomusdinosauruksia. Haapalan mielestä meidän olisi jälleen pitänyt nauraa yhdessä Paavo Väyryselle.

Emme nauraneet, sillä minäkin olen allekirjoittanut Väyrysen vetoomuksen Suomen euroerosta. Olen toki samaa mieltä kuin Pressiklubin studiossa ollut Arja Alho, että EU:ssa pitäisi alkaa tutkia EU:n rakenneongelmia, tukkia veroparatiisit ja siirtyä kohti sosialistista Eurooppaa - tai no edes sosiaalidemokraattista, mutta kun näyttää huonolta.

EU on edelleen uusliberalistien märkä uni. Timo Haapala sanoi sen toisin ja hyvin oivalsikin, kunhan oli vähän aikaa oksennellut väyrynenväyrynenväyrynen-oksennustaan, kuten lapinlahtelainen viherpersu stalinstalinstalin-yrjöä. Haapala sanoi, että on ihan sama, kuka hallituksessa on, sillä heti, kun kuka tahansa asetetaan valtionvarainministeriksi, hän alkaa papukaijamaisesti toistella valtionvarainministeriön virkamiesten mantroja.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi