Vartiotornin varjossa

Päästä meidät pelosta

ke 9.9.2015

Tänään aloitin aamun tekstaroimalla klovni-runoilijalle, että olisi hyvä syntymäpäiväpäivämäärä. 9.9. Taisin tosin kirjoittaa, että syntymäpäivämääräpäivä. Huh. Ehkä kumminkin tavoin käöp. Klovni-runoilija aloitteli anivarhain suursiivousta mualla, omalla mualla, mutta lapsenlapsi ei ole vieläkään - kello 16.20 mennessä - syntynyt.

Tikkisen Hannelelta tuli aamupäivällä tekstari, jossa kertoi sekä Maikkarilla että Ylellä aamuohjelmissa olleen teologi Aila Ruohon. Aila Ruoho on kirjoittanut "paljastuskirjan" Jehovan todistajista. Totta hitolla aion Vartiotornin varjossa etsiä käsiini ja luen, sillä minut luetaan maailman yhdeksään miljoonaan Jehovan todistajaan.

Jos joku nyt kohauttelee kulmakarvojaan tällaiselle uskonnolliselle hybridille sekä synkretistille, sanon, että haistakaa vain itse vittu. Niin luitte aivan oikein. Mitäs minun menoni teidän napaanne kaivelee, jos sallitte minun kohteliaimmin kysyä? Jonkunhan se on aloite tehtävä uskontojen konkreettisen vuoropuhelun suhteen ja kohti universalismia. Ai, ette ole koskaan kuulletkaan sellaisesta kuin universalismi.

Lukekaa niin tiedätte. Googlatkaa vaikka. Sitä paitsi otan vakavasti ortodoksisen palveluksen Suuren Ektenian kohdan, jossa rukoillaan kaiken yhdistymistä. Älkäämme siis ainakaan synkretismiä peljätkö tai edes vieraiden uskontojen kohtaamista.

Mutta taas häpesin sitä, että olen ammatiltani toimittaja. Ylen uutisotsikossa oli pahaenteinen paljastuskirja. Kuka kirjoittikaan viime Journalisti-lehdessä toimittajien käyttämästä älykääpiökielestä. Sen mukaan poliitikot alituiseen suivaantuvat ja puhemies töräyttelee. Jouko Turkka sanoi jo ammoin 1990-luvulla, että poliitikoilta on arvostus mennyt. Seuraavaksi toimittajien ammattiryhmä kokee arvostusalennuksen.

Toimittajat tekevät sen itse. En sitten tiedä, kumpi on hirveämpi ilmaus: sydäntä lähellä, jos ilmausta ei käytetä jutussa camp-huumorihengessä tai jonain tsiljoonannen tason metaironiana, vai juuri suivaantua.

Kuulema Tuomas Enbuske ei Maikkarin juttua Aila Ruohosta tehdessään kiihkoillut, törissyt, kauhistellut tai edes piereskellyt. Uskon sen. Niin paljon kuin joskus ottaa päästä kyseinen julkkis- ja julkis- ja julkisuusuusliberalisti, arvostan häntä siitä, että useimmiten kuitenkin ottaa selvää, mistä puhuu.

Aila Ruoho on taustaltaan vanhoillislestadiolainen  ja tehnyt teologian gradunsa uskonnollisesta väkivallasta. Gradusta on ilmestynyt kirja Päästä meidät pelosta. Henkinen väkivalta uskonnollisissa piireissä on varmasti totisinta totta ja siitä pitää puhua.

Ikävistä asioista täytyy puhua julkisesti, mutta paisuttelematta ja kiitos, mieluusti myös ilman uskonnottomien kiihkeää ja kauhistelevaa moraalipaatosta.

Lestadiolaispiireissä ilmenneestä insestistä kuulin jo kesällä 1986, kun istuin Etelä-Saimaan kesätoimittajana työskennelleen itseäni vanhemman, kokeneemman ja viisaamman Hanna Koivukarin huoneessa. Minne lie joutunut Hanna - käsittääkseni tämä oli nykyisen kirjailija Tapio Koivukarin vaimo. Jehovan todistajien ahdistavasta ryhmädynamiikasta kuulin joensuulaiselta SKP-naiselta, kun taitoin Punaisia Sanomia ja kävin tämän kotonakin.

Jehovan todistajasisaret

Jehovan todistajasisareni ovat käyneet meillä useamman vuoden ajan. Ensin kävi hyväsydäminen Tuula-mummo, jonka kuulin sittemmin siirtyneen Iisalmeen hoitamaan äitiään. Henkilökohtainen todistajani on pirteä, punatukkainen ja laajasydäminen nainen, joka rakastaa viherkasvejaan samalla hellyydellä kuin minäkin omiani.

Yhdessä ihmettelimme pari syksyä sitten meillä eteisessä kasvavaa hädin tuskin hengissä olevaa chiliä. Chilikasvi pökkäsi kesän viime metreillä itsestään pontevan paprikan. Tuli yhä syksympi ja paprikapoloinen ei vain muuttunut punaiseksi. Meillä kävi erinäisiä ihmisiä ja ainoastaan omiakin kukkiaan rakkaudella vaaliva Jehovan todistaja ymmärsi, että enhän minä voi heivata kasvia pakkaseen, sillä lapsi ei ollut vielä valmis.

Chili pudotti lehtensä ja lopulta se oli aivan surkea ranka. Paprika punersi hiukan. Meillä kävi armoitettuja puutarhureita, jotka arvostavat vain tulosta ja tulosta ja tulosta. He hymähtivät surkean rangan kohdalla ja näin heidän ylimielisestä ilmeestään; kuinka te voitte elää tällaisen eteisen kanssa - ja tuollainen surkea piipakekin tuossa. Meillä on eteisessä talvella lämmöt ja sen vuoksi tilaan kasataan kaikkia työkaluja, työkoneita, teollisuusimureita sun muuta tarpeellista vekotinta, jota raksatyömaalla tarvitaan.

Sinä syksynä pidin eteisen erityisen lämpimänä, jotta sitkeä chiliäiti saa paprikansa kasvatettua valmiiksi. Ja saihan se. Arvatkaa, raatsimmeko syödä chiliäidin viimeisillä voimillaan kasvattaman paprikan. Emme raatsineet. Kuivasin paprikanpalkon ja se roikkui useita vuosia pyykkipojalla keittiön kaapin kahvaan kiinnitettynä.

En lopulta muista, minne paprika hävisi. Ehkä se vain hajosi maailmankaikkeuden hiukkasiksi. Tai sitten Leonidin ahne Osku-kissa söi sen varastamansa kinkunpalan kera.

En tunne yhteisöä

Tunnen muutamia muitakin Jehovan todistajasisaria ja arvostan heitä. Muuatta heistä olen luvannut varjella aivokuolemalta, jos joutuu muuttamaan Lapinlahdelle takaisin Helsingistä. Ymmärrän sisaren epäröinnin. Pienessä kylässä, jossa vaikkapa kansainvälisyyttä saa hakea kuin neulaa heinäsuovasta, saattaa suuren maailman henkeen päässeestä tuntua ahdistavalta.

Mutta kyllä täällä hengissä säilyy. Varsinkin kun Jehovan todistajat näyttävän liikuvan ympäri Suomea. Voi, että oli mukava tutustua kesälapinlahtelaiseen lappilaispariskuntaan, joista toinen puhui länsisuomea, ehkä lähinnä Loimaata. Ja onhan Kamputsea-Suomi 1918 -kirjan kirjoittanut Unto Kiiskinenkin Jehovan todistaja.

Jehovan todistajien yhteisöä en tunne. Tunnen vain yksilöitä. Ja uskon senkin, että yhteisöön mahtuu monenlaista hiihtäjää. Ehkä kaikilla ei ole kaikki muumit laaksossa. Moni varmasti on sitä mieltä, että minullakaan ei ole kaikki osat yläkerrassa kohdallaan.

Väliäkö hällä loppujen lopuksi, mitä muut ajattelevat. Ja etäisyyden otto politiikan puoliammattilaisuuteeni tuntuu tässä tilanteessa tervetulleelta. Aion kuitenkin äänestää vastakin vaaleissa, mutta ehdokkaaksi en ihan vähässä kummassa ryhdy. Koska en voi ryhtyä SKP:hen, mikä aviosovullisesti on aivan oikein ja oikeudenmukaista, en ryhdy mihinkään.

Itsepähän olen SKP-asiani tyrinyt. Maksan siitä nyt hintaa.

Ketä oikeasti kiinnostavat meikäläisen poliittiset ajatukset?! (Sepä se! Sepä se!)

Sen, että ajattelen edelleen läpipoliittisilla aivoilla, mutta minulla on neliraajahalvausta muistuttava SSS-hallitusahdistus, jossa voin vain haukkoa henkeäni kauhusta kankeana, on sovittava Jehovan todistajille sekä myös ortodokseille. Tämän on sovittava Lapinlahden helluntaiseurakunnalle ja luterilaisellekin, miksei myös täkäläisille lestadiolaisillekin. On täällä uusheräysporukkaakin pikkuisen. Heistä pidän jotenkin vaistomaisesti. Uusheräyksen ideana ovat luterilaisen seurakunnan yhteyspäivät, jotka vilpittömästi etsivät yhteyttä.

En oikein usko, että kellään näistä tahoista edes on mitään halua sanoa yhtään mitään siitä, olenko yhteiskunnallisesti aktiivinen ja missä puolueessa olen. Ei heitä voi varmaan vähempää kiinnostaa, mitä puuhailen tai ajattelen.

Tai jos kiinnostaa, sehän vain on mukavaa!

Tämä ei poista sitä, etteikö myös Lapinlahden Jehovan todistajien, Iisalmen ortodoksisen seurakunnan (no, ortodoksien paha jakso on jo ohi, amen, amen, amen), Ylä-Savon luterilaisen seurakuntayhtymän (vai mikä se ihmiselämää suurempi talousmammutti nyt onkaan), Lapinlahden rauhanyhdistyksen tai hell.srk:n piirissä voisi olla hengellistä väkivaltaa.

Hell.srk on Pielavesi-Keitele -lehmässä ei kun -lehdessä kehittynyt toimittajanaurahdus, kun taittava toimittaja huolehti maanantai-iltaisin lehteen myös hell.srk-tiedot. Naurahdus oli hyväntahtoinen ja rakastava.

144 000 valittua ja Pyhän hengen hevoset

Jehovan todistajien ajatus 144 000 valitusta perustuu Raamattuun, kuinkas muuten, kohtaan Johanneksen ilmestyksessä (7:1-8). Siellä puhutaan sinetillä merkittyjen luvusta: "Sata neljäkymmentä neljä tuhatta merkittyä kaikista Israelin lasten sukukunnista." Seuraavissa jakeissa tulevat luvut, kuinka monta tuhatta Juudan sukukunnasta, Asserin sukukunnasta, Simeonin, Leevin, Isaskarin ja Sebulonin, Benjamini sekä jäikö joku pois...? Hm. Joosefin sukukunnasta.

144 000 valittua saavat ainakin Jumalan sinetin otsaansa. Näin sanoo vihkiraamattuni, jonka sain ensimmäisen avioliittoni solmimisen yhteydessä. Miten se onkaan onnistunut hyppäämään posliinien jaossa minulle? Kumma juttu.

Katsotaanpas, mitä sanoo Uuden ajan käännös, Jehovan todistajien käytössä oleva Raamattu.

Uuden ajan käännös puhuu sinetillä merkityistä Jumalan orjista. Lisäksi samassa tilaisuudessa Jumalan valtaistuimen edessä on suuri joukko, jota ei kukaan voinut lukea, kaikista kansanheimoista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä.

Johanneksen ilmestyksen luvussa yhdeksän on sitten niitä kuuluisia Raamatun veri- ja suolenpätkät -kohtia. Eivät Jehovan todistajat ole ajatustaan Jumalan valituista mistään välikatosta vetäneet. Raamatusta asia on peräisin.

Minulle oli jotenkin helpottava tieto, kun muistaakseni Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta luin lestadiolaistenkin löytäneen oman oikeutuksensa Raamatusta. He eivät ole keksineet sitä itse. Vanhan Testamentin luvussa 6:6-8 puhutaan neljästä vaunusta, joiden edessä on erivärisiä hevosia. Hevoset vievät vaunuja eri puolille maailmaa:

"Ne, joitten edessä on mustat hevoset, lähtevät pohjoiseen maahan, ja valkeat lähtevät niiden jäljessä. Täplikkäät lähtevät eteläiseen maahan. Ne väkevät lähtevät, ja menevät halusta, kuljeksimaan maata.´ Ja hän sanoi: ´Menkää, kuljeksikaa maata. Ja ne kuljeksivat maata. Sitten hän huusi minut ja sanoi minulle näin: ´Katso, ne, jotka lähtivät pohjoiseen maahan, saattavat minun Henkeni lepäämään pohjoisessa maassa´."

Ryhmädynamiikka on joskus tyhmädynamiikkaa

Anteeksi seuraava banaali fraasi: joukossa tyhmyys joskus toden teolla tiivistyy.  Käyttäytymistieteessä puhutaan ryhmän kehitysvaiheista. Olen nämä asiat opiskellut 1990-luvulla, kun kävin jonkun ryhmätyönohjaajakoulutuksen.

(Voitteko kuvitella? Minä tekemässä ryhmätyötä? Tai minä ohjaamassa ryhmää tekemään ryhmätytötä? Minähän olen olemukseltani riidankylväjä. Rakastan jännitteitä, konflikteja, suurpiirteisyyksiä, yleistyksiä sen tähden, että tulisi jännitettä, jännitettä, siunattu jännite! Kipupisteitä tulee hieroa ja porvari tulee saattaa keskelle toria, riisua alasti ja ruoskia julkisesti (tätä en itse keksinyt, tämän keksi Helvi Hämäläinen))

Luulen tosin edelleenkin, että kipupisteiden hierominen tuo joskus tulosta. Sen vuoksi Vartiotornin varjossa on tärkeä kirja ja tärkeä on myös sen kirjoittajan Aila Ruohon gradu Päästä meidät pelosta. Vain puhumalla asiat puhki, voidaan niitä muuttaa.

Ilmeisesti osa Jehovan todistajien tai ortodoksisista seurakunnista tai vasemmistojärjestöistä on pudonnut  hedelmällisen yhteistyön vaiheesta takaisin ryhmän yhdenmukaisuuden vaiheeseen. Jos ryhmä ei jotenkin pääse tai uskalla uudistua eikä sitä lopeteta, se alkaa taantua.

Sairastavista ortodoksisista seurakunnista kirjoitin vuonna 2006 blogimerkinnän www.ortodoksi.nettiin. Kirjoitin seurakuntien ahdistuneiden mummojen hymyttömien selkien muurista, johon uusi Kirkkoon tulija törmää. Tarkoitin tällä Iisalmen ortodoksista seurakuntaa, koska olin juuri itse se uusi Kirkkoon tulija, joka törmäsi sisään kirkon ovesta viattomana ja tyhmänä kuin vasta munittu muna.

Mitä voi sanoa Suomen ortodoksisen kirkon kyvystä kestää kritiikkiä? Kaikki blogimerkintäni hävisivät kuin taikaiskusta www.ortodoksi.netistä, kun kerran onnistuin itse linkittämään omiin vanhoihin blogimerkintöihini.

Entäs poliittinen väkivalta ja yhtenäisyyden kaipuu?

Olen sen sata kertaa tuntenut itseni työväenliikkeen hajottajaksi tai ties miksi hereetikoksi, sillä olen hyvissä väleissä ns. äärivasemmistolaisten kanssa. Hui kauheaa, johan sen jokainen tietää, pikkulapsikin, että kommunistit, ne vasta kamalia ovat, syövät pieniä vihreitä Nerkoon miehiä.. anteeksi... tämä herja tuli tuli taas tähän... mistähän ydinjatkoksesta tämä aina kumpuaa... niin että kommunistit syövät Nerkoon pieniä viherpersuja aamiaisekseen. Eikä siinä vielä kaikki. Ne syövät myös lounaakseen, päivällisekseen, väli- ja iltapalakseenkin.

Nerkoon viherpersulta viimeistään opin, että kun sanotaan kommunisti, pitää oksentaa mieluummin lähimpään roskakoriin. Jos roskista ei ole, voi käyttää omaa hihaansa. Lisäksi täkäläinen "älykködemari", lieko edes lukutaitoinen, haukkui demareista Lapinlahden vasemmistoon loikanneen ihmisen läpikuluinein fraasein Pohjois-Koreasta - ja Neuvostoliittokin siinä taidettiin mainita.

Lapinlahden vasemmisto ry:n puheenjohtajana törmäsin omaan liian nopeaan uudistusvauhtiini. Olin tosiaan kuin siinä entisessä Specsaversin mainoksessa, jossa pullukka aerobic-ohjaaja tulee ilman silmälaseja vain jostain ryhmätilan ovesta, länttäisee mankan päälle ja alkaa ohjata aerobicia.

Bingoa pelaavat hieman arkistopölyn peittämät seniorit alkavat varovaisesti tehdä niitä kananpoikaliikkeitä käsivarsillaan. Joku jopa  nousi penkistä seisomaan aran aavistuksen omaisen innostuksen vallassa.

Lapinlahden vasemmistossahan ei sellainen käynyt. Koska järjestötoiminnan, etenkin poliittisen järjestötoiminnan, tulee olla hampaat irvessä jyystämistä (kiitos, Saila Ruuth, vasemmistonaiset sanonnasta), porukka saa liikahtaa vasta, kun seurakunnan... ei kun järjestön vanhimman, sen kokouksissa nurkasta järjestöä johtavan, ruoska viuhahtaa.

Nyt tuli jo niin pitkä blogimerkintä, että Tikkisen Hannele voihkii. Voi tietysti olla, että lakkasi lukemasta tätä jo ensimmäisen väliotsikon koittaessa. Kirjoitan kuitenkin hänen luvallaan loppukevennyksen. Aamupäivällä Jehovan todistajakirjasta tekstaroidessamme kirjoitin, että voisin puhua näistä asioista viikon, sillä menin yleistä teologiaa lukemaan nimenomaan uskontotieteen takia.

Olin vähällä pudota Iisalmessa sohvalta, kun Hannele tekstaroi lakonisesti takaisin: "Minä opiskelin uskontotiedettä Olli Alhon takia."

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi