Pia Valkonen

Ortodoksinen kaunosalailu

su 13.9.2015

Tietoa, kaipaan tietoa niin, että korvani turpoavat tai käpertyvät rullalle kuin enkelin siipien lehdet. Enkelin siipi on ruukkukasvi, josta en pidä, sillä lehdet ovat siinä on röyhkeät kuin tiedonhaluiset korvani. Kasvatan kasvia kuitenkin, sillä enhän minä raatsi mokomaa tappamaan ryhtyä. Sitä on minulla nyt kolmessa ruukussa. Varjossa kasvavista oksista tulee vihreitä ja valossa olevat muuttuvat kummallisen tiilen- tai ruosteenpunaisiksi.

Tänään sain taas tietää asioita, joita en tiennyt. Varpaisjärvellä on 12 ortodoksia. Heistä prosentuaalisesti hyvä joukko oli ortodoksisessa palveluksessa luterilaisella seurakuntatalolla. Joukko oli vanhaa, mutta missäpä pienellä paikkakunnalla ei olisi.

Minusta on tulossa taas superortodoksi, tapuliortodoksi, yli-innokas takaisinkäännynnäinen. Ei kai. No, olin viime maanantaina Sukevalla Apostolien Pietarin ja Paavalin tsasounassa Neitsyt Marian syntymän juhlassa. Itse tsasouna on jälleenrakennusajalta, valmistunut vuonna 1960 ja kirkkoarkkitehdin Ilmari Ahosen suunnittelema.

Tsasouna näyttää kasatun pystyasentoon nostetuista suorakaiteen muotoisista kenkälaatikoista.

Suomen jälleenrakennusaikana rakennushallitus antoi sekä rahat että suunnitelmat ortodoksisten pyhäkköjen rakentamiseen. Venäläisyys oli häivytettävä tai ainakin minimoitava. Jälleenrakennusajalla suosittiin bysanttilaisuutta. Kumma juttu kuitenkin, että kaikki rakennushallituksen rahoilla rakennetut ortodoksiset pyhäköt näyttävät lähinnä samalta kuin Siilinjärven luterilainen kirkko.

Sutjakoita, pelkistettyjä, melko yksinkertaisia, kalvakoita, vähän kylmähköjä, ketään ärsyttämättömiä. Tämän ajan silmillä katsottuna suorastaan liikuttavan vaatimattomia. Ylä-Savossa ne koettavat niin kovasti sopeutua kyläkuvaan. Tai Sukevalla lähinnä karuun Vankilatiehen.

Alapitkän karjalaiset rakensivat tsasounansa omin voimin. Se näkyy, sillä pikkuruinen puupyhäkkö nököttää täkäläisittäin oudon vehmaassa (neljännen ja viidennen kasvillisuusvyöhykkeen rajalla?) maisemassa kuin Venäjän Karjalassa ikään. Lapinlahden Kaikkien Pyhien ortodoksinen kirkko se vasta erikoinen onkin. Ollessani Aamun Koitto -lehden päätoimittajana rukoushuone sai torniinsa kupolin. Siitä tuli lisäyksen yhteydessä kirkko. Pitäähän se sipulikupoli ortodoksikirkossa olla.

Huomenna olisi Ristin ylentämisen juhla. Juhlapalvelus on jo tänään Iisalmessa Profeetta Eliaan kirkossa. Ärräpäät-sähköpostilistalla hienoista ihmetystä herättivät ortodoksisten juhlien omaperäiset nimet ja koukeroinen sanasto. Kirjoitin muutaman sanan ortodoksisesta kaunosanailusta ja alitajunta kirjoitti jatkuvasti kaunosalailu.

Risti

Ortodoksipiireissä hiimaillessani tuntui kuin joitain tiettyjä asioita ei olisi saanut lainkaan käsitellä tai sanoa. Joskus tuntui siltä kuin olisi väärin kysyä, mitä tämä tarkoittaa ja mistä tämä tulee ja mikä tulkinta tämä on. Oli niin hirveä pelko, että onkin liian luterilainen tai tuo kuvioon vääriä vaikutteita.

Kiinnostuin esimerkiksi rististä ilmiönä, kun julkisuudessa keskusteltiin siitä, että oikeastaan ortodoksiristi on mahdoton käsite. Ei ole sellaista kuin ortodoksiristi, sanottiin. En oikeastaan ymmärrä, miksei ristiä, jossa on vino poikkipuu, voi vain mutkattomasti sanoa ortodoksiristiksi erotuksena yksipoikkipuisesta rististiä.

Ainakin kulta- ja kellokauppiaat vailla sen kummempaa teologista kriisiä myyvät ortodoksiristejä.

Halusin selvittää asiaa Aamun Koiton jutulla, sillä luin omasta uskonnollisen kirjallisuuden kirjastostani ajatuksen ristin paradoksista. Sehän on sama kuin nykyihmiset pitäisivät kaulassa sähkötuolia. Eikä risti oikeastaan ole historiallinen asia, sillä rikolliset Kristuksen aikaan annettiin virua kuoliaaksi pylvääseen kiinnitettynä. (Teksti oli Jukka Nuorennolta, kävelin äsken yläkertaan.)

Juttu oli ortodoksien mielestä liian naiivi.

Se oli ehkä ensimmäinen, kolmas tai viidestoista naula ortodoksisen urani ruumisarkkuun. Lapsellinenhan juttu oli ja varmaankin jopa vähämielinen, mutta minä olin niin innostunut löydöksistäni.

Huomenna on Ristin ylentämisen juhla. Onhan se tietenkin mukavaa, että Rooman keisari sai voittoja vihollisista nimenomaan tässä merkissä. Valta on aina hyvin makiaa. Mutta miten nyt tuntuu siltä, että Venäjän ortodoksisen kirkon ja Putinin flirttailu ottaa päähän tai ... kupoliin. Sitä paitsi Putin on nimennyt Jehovan todistajat Venäjällä illegaaleiksi ekstremisteiksi.

Veljeilen aina mielelläni illegaalien ekstremistien kanssa ja voin heihin vaikka lukeutuakin. Olen jo kokeillut, minkälainen vaikutus on puhua helluntaiherätyksen taustasta pietarilaisessa illallispöydässä, jossa on ortodokseja. Osaan jäädyttää kivan tunnelman nanosekunnissa.

Menneinä ortodoksiaikoinani olin kummissani siitä, miksi pidin niin kovasti Aleksander Menin kirjoista Ihmisen poika ja Apostolit. Kääntäjän saatesanoissa sanottiin jotain, mikä avasi asiaa; kirjailija-pappia itseään oli piinannut pyhien ihmisten elämäkerran bysanttilainen ylisanailu. Aivan juuri niin. Eiväthän ne ylihenkisyydessään juuri elämää höngi.

Menin Ihmisen poika oli oikeasti ihmisen poika. Aleksander Men murhattiin kirveellä juuri niihin aikoihin, kun me Turusen Riitan ja Tornion Erkin kanssa saavuimme Neuvostoliiton pääkaupunkiin Moskovaan opiskelemaan. Menin murha jäi selvittämättä.

On minulla kaulassani edelleen risti, vaikka Kristinuskon perustaja sai kuolla tuskallisesti pylvääseen. Sain ristini rippilahjaksi vuonna 1993 tuon ilmaisiin siirtyneeltä luterilaiselta kummiltani Matti Johannes Tiusaselta, äidin puolen serkultani. On minulla ortodoksiristikin. Se on vain aika iso ja painava ja säästän sen lapsilleni, jotka ovat uskontokunnaltaan sitten joskus... ties mitä. Amen. Amen. Amen.

Pyhän Joosefin kirkko

Katolinen Pyhän Olavin seurakunta on vuokrannut Männistön vanhan kirkon käyttöönsä ja nimennyt sen Pyhän Joosefin kirkoksi. Männistön vanha kirkko on minulle merkittävä, sillä siellä minut kuulutettiin ensimmäisen kerran avioon kera aviomiehen, joka ehkä mieluusti unohtaisi koko episodin nimeltä avioliitto epäkypsän, Helsingistä tulleen puolihullun hourupään kanssa.

Uh, putosin juuri itsehäpeästä pöydän alle. Onneksi on kehitetty termi itsemyötätunto. Otan nyt itseäni niskasta kiinni ja nostan itseni takaisin tähän sohvalle keittiötietsikan ääreen.

Ensi sunnuntaina kello 17 Pyhän Joosefin kirkossa olisi katolinen messu. Ehdotin messukäyntiä Tikkisen Hannelelle ekumenian hengessä. Ei tyrmännyt ajatusta, sillä sanoi käyneensä usein katolisessa messussa Istanbulissa ollessaan.

Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, mitä luterilainen pappi Kai Sadinmaa kertoi Kymmenessä käskyssään kirkolle. Katolisen kirkon ja Suomen luterilaisen kirkon lähestymisneuvottelut tarkoittavat jossain määrin ankeita aikoja liberaaliteologeille ja naispappeudelle. Lisäksi katolisesta kirkosta on tulossa kaikkea kummallista, kuten kirkollista magiaa.

Sitä kaiketi kansa kaipaa tällä kirkosta ulosklikkailun hetkellä. Vähän niin kuin kirkollisia sirkusmenoja. Tätä joudun nyt kysymään myös itseltäni; miten asia on, sillä huomaan jälleen huokailevani ortodoksipyhäköissä kaiken kauneudesta siellä kirkkosalin takaseinustalla naisten puolella.

Ja vaikka kuinka koettaisin samaistua tapettiin tai tänään seurakuntasalin seinäpaneeliin, on se vain kömmittävä ristiä suutelemaan, jolloin jää välittömästi kiinni. Tuhlaajatyttö se siellä. Mutta kun oikeasti! Iisalmen ortodoksisessa seurakunnassa tunnelma on vapautunut. Siellä on mukavaa. Tänäänkin Varpaisjärven ortodoksit uskalsivat katsoa selkiensä taakse ja hymyillä.

Kai Sadinmaa kirjoittaa, että Suomen luterilaisen kirkon jumalanpalvelusuudistukset eivät ole peräisin luterilaisesta perinteestä, vaan katolisesta taikauskosta (Kai Sadinmaa 10 käskyä kirkolle s. 176). Rooman keisari Konstantinius Suuri sekä virallisti Kirkon että vapautti sen papiston veroista. Näin eliitti kiinnostui papin viroista. Varsinkin, kun pappina ei enää saattanut päästä hengestään.

Sadinmaa sanoo, että murtuvan maailman ja jäsenkadon hämmentämä luterilainen kirkko kääntyy nyt sisäänpäin, uudistaa kaavoja ja vahvistaa maagisia elementtejä.

Perhanan Aaro Heikkinen, minkä teki

Heikkisen Aaro pakotti lukemaan Kai Sadinmaan 10 käskyä kirkolle. Aaro aina kysyi, joko olen sen lukenut. Lopulta olin ja Karen Armstrongin Jumalan historiankin kahteen kertaan. Eilen lainasin Jumalan historian kolmanteen kertaan. Heti sen ensimmäisellä sivulla on lause, johon tässä merkinnässäni vetoan: "Uskominen joihinkin väittämiin tai käsitejärjestelmiin on eri asia kuin varma uskonnollinen vakaumus."

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi