Pia Valkonen

"Rukoilkaamme Herralta koko maailmalle rauhaa,
Jumalan pyhille kirkoille kestävyyttä
ja kaikkien yhdistymistä."

Monesta kirjasta vähäsen

su 20.9.2015

Tänään Tikkisen Hannelen ja minun tekstarini menivät totaalisesti ristiin. Televisiossa oli alkamassa ortodoksisen liturgian televisiointi Vaasan Pyhän Nikolaoksen kirkosta. Kun olivat liturgian alkurukoukset, tekstaroin Hannelelle, että nyt alkaa telkkarissa ortodoksinen liturgia. Puhelimeeni oli samalla tullut Hannelelta tekstari, että ykkösellä ortodoksinen palvelus.

Palveluksen edetessä etsin lähetyksen Matin pikku läppäriltä ja vein läppärin kodinhoitohuoneeseen. Lajittelin pyykit ja tyhjensin eilisiltaiset lataukseni. Vaasan palveluksen jälkeen viritin läppärin radiolle ja yhdeltätoista alkoi liturgia Joensuusta pappisseminaarin kirkosta. Kuuntelin tarkkaan rukousten sanoja ja ihmeekseni huomasin, että rukousta tasavallan päämiehen sekä esivallan puolesta on muutettu!

Marraskuun 2009 piispain kokouksen jälkeen uusi sanamuoto on kuulunut näin: "Rukoilemme tasavallan presidentin, julkisen vallan ja kaikkien maamme vastuunkantajien puolesta." Miten minä vasta nyt tuon onnistuin tajuamaan?

Aloin käydä ortodoksisissa palveluksissa Kuopion Pyhän Nikolaoksen katedraalissa 1990-luvun alkupuolella ja muistan, kuinka piikkitukkani nousi pystyyn entisestäänkin rukoillessa esivallan puolesta. Tulin joskus kirkkoon suoraan jostain SAL:n, Suomen anarkistiliiton, jutusta ja ajattelin, että ihan kaikkea omasta elämästäni kaikille osapuolille en yksinkertaisesti voi kertoa.

Perjantaina oli hyvin aikataulutettu päivä, joka päättyi loistavasti synkronoituun Nälkäpäivä-keräyssessioon S-marketin edessä. Loistava aikataulutus tarkoitti sitä, että Marian invataksi olisi voinut kurvata ossuuskaupalle tuolle puolelle junarataa, mikäli Matti ei olisi ollut kotitöissä. Siinä vaiheessa, kun itse ehdotin itseäni nälkäpäiväkerääjäksi kello 11-13, en tiennyt, että Marian koulun henkilökunnalla on liikuntailtapäivä ja taksit lähtevät koululta tuntia aikaisemmin.

Mutta ei hätä ollut tämän näköinen. Se oli vain hetken pyöreä ja punainen, kuten yksitoista vuotta sitten tuonilmaisiin siirtyneellä ystävättärellämme Kaija Pennasella oli tapana sanoa. Joskus pitäisi käydä tsekkaamassa, mitä kuuluu kellonsoittaja Andrei Frolovin tekemälle Kaijan ristille Kuopion isolla hautausmaalla.

Perjantaina aamulla pääsin lenkille suoraan Annan kouluun viennin jälkeen. Sen jälkeen Jehovan todistajasisarten kanssa kävimme läpi uuden testamentin vuorisaarnan. Kun meillä kävi todistajasisar Tuula, jota Tuula-mummoksi sanoimme, ja tarkastelimme tekstejä, tajusin, että osaan pitkiä pätkiä vuorisaarnasta ulkoa ortodoksisen palveluksen autuuden lauseiden vuoksi.

Huudahdin siinä kohtaa opetusta varmasti jotain sellaista epäjumalista kuin, että perhana, vuorisaarnastako tämä onkin? Minut onkin ihanasti indoktrinoitu, ehkä suorastaan marinoitu ortodoksivuosinani. Sirkka Anttila-Markkanen Valamon päiväkirjassaan Hiljaisuus ja huuto kirjoitti jo kauan sitten, että ortodoksiksi tullaan kuin suolakurkku. Mennään palvelukseen ja marinoidutaan.

Tosin minä kaipasin joka hetki myös tiedollista puolta. Asioiden sanallistamista. Ja tunsin olevani väärässä porukassa. Olen joka porukassa väärässä porukassa - se vain on nyt niin. Olen aina jossain sivussa kyseenalaistamassa ja vaatimassa oikeutta sanoa sanottavani. Esimerkiksi olen vakaasti sitä mieltä, että minun ei tarvitse pitää suuresta ja erinomaisesta maallisesta taktikosta Rooman keisari Konstantinoksesta, joka maallisessa mielessä otti ristin omiin valtapoliittisiin tarkoitusperiinsä: "Tässä merkissä olet voittava!"

Minusta taktikot ovat aina epäilyttäviä.

Kaiken yhdistyminen

Muistan joskus Aamun Koiton päätoimittajana ollessani kysyneeni ortodoksisen palveluksen Suuren ektenian rukoussanoista, joissa rukoillaan kaikkien yhdistymistä - mitä se käytännössä tarkoittaa. Sain sellaisen vastauksen eräältä papilta, että no... ei se hullua yhtään hurskaammaksi tehnyt.

Vastaus tuli vuosia myöhemmin Karen Armstrongilta, antropologilta ja entiseltä katoliselta nunnalta Jumalan historiassa. Ihmiset ovat kautta historian olleet valmiit muuttamaan Jumala-käsitystään. Jos jokin käsitys ei tunnu hyvältä, se vähitellen hylätään. Karen Armstrong kysyykin, ovatko tämän ajan ateistit uusien/uuden jumalakäsityksen esiajattelijoita?

"Ateismi oli aina merkinnyt vallitsevan jumalakäsityksen kieltämistä. Niin juutalaisia kuin kristittyjäkin oli pilkattu 'ateisteiksi', vaikka uskoivatkin Jumalaan. Samalla tavalla myös 1800-luvun ateistit vastustivat tuolloin länsimaissa vallalla ollutta jumalakäsitystä eivätkä niinkään muita ideoita jumaluudesta." (Karen Armstrong Jumalan historia s. 529)

Karl Marx (1818-1883) kirjoitti, että uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus - kansan oopiumia, joka teki kärsimyksen siedettäväksi. Marxille Jumalalla tai minkäänlaisella jumalakäsityksellä ei ollut merkitystä. Sitä paitsi vakiintunut valta oli usein käyttänyt Jumalaa sellaisen yhteiskuntajärjestyksen oikeuttamiseksi, jossa rikkaat istuivat palatseissaan ja köyhät jäivät porttien ulkopuolelle.

C. G. Jungin (1875-1962) mukaan käsitys Jumalasta psykologisena totuutena muistutti mystikkojen Jumalaa, jonka jokainen koki omalla tavallaan. Jungin vakaa usko viittasi siihen, että subjektiivinen Jumala, joka samastetaan mystisellä tavalla minuuden uumenissa piilevään olemisen perustaan, voi elää rinta rinnan psykoanalyysin kanssa tavalla, johon ihmisen kaltainen henkilöitynyt jumaluus ei pysty varsinkin jos se suosii ikuista keskenkasvuisuutta. (Karen Armstrong Jumalan historia s. 533)

Sitä paitsi jo Sigmund Freud (1856-1939) huomasi, että uskonnon tukahduttaminen on väistämättä tuhoisaa. Se voi vauhdittaa fundamentalismin nousua.

Hm. En ole pitkään aikaan ajatellut itseäni kristittynä. Sanon aina, että olen uskovainen. Uskon Jumalaan. Piste. Ja minusta Raamattuun tutustuminen on paikallaan. Karen Armstrong kirjoittaa, että symbolinen kieli sopii uskontoon, sillä Jumala ylittää kaikki käsityksemme.

Me ihmiset kait haromme Jumala-käsityksissämme kasaan jostain käsittämättömästä, josta meillä on pieni aavistuksenomainen ajatuksenpoikanen jossain alitajunnan viimeisessä nurkassa tai liskoaivojemme pohjalla. Kuten Karen Armstrong kirjoittaa: "Rukous merkitsi aina ristiriitaa, koska se oli yritys puhua hahmolle, jolle puhuminen oli mahdotonta". Paul Tillich määritteli Jumalan mieluummin olemisen perustaksi.

Realistinen ja kirjaimellinen puhe on epätäsmällistä ja epätotta. Ehkä pitäisi vain hymistä jotain epämääräistä alkuääntä hiljaa itsekseen jossain universalistiryhmässä, jolla ei ole olemassakaan mitään vakiintuneita menoja tai rukouksia. En tiedä. Sekin tuntuisi jotenkin koomiselta.

Alkuun. Mutta kaikkeen tottuu. Ortodoksisten palvelusten pituuteenkin. Sitä paitsi ensi keskiviikosta lähtien Joensuussa on ortodoksisen papiston päivät, jossa puhuvat ortodoksisesta eksegetiikasta. Minä kun koko ajan olen luullut, että sellaista ei ole.

Kirjailija Matti Pulkkinen mukaeli filosofi Feuerbachin ajatusta romaanista kaikkiruokaisena sikana, jolle voi syöttää, mitä tahansa. Ilmeisesti Pulkkinen tunsi Feuerbachin: tämä oli esittänyt väitteen siitä, että Jumalaa oli mahdotonta erottaa ihmisen normaalista psykologiasta. Näin ateismi muuttui uudeksi teismin muodoksi.

(Tämähän on mielenkiintoista! Luen samalla Jumalan historian loppulukuja. Israelin perustajat olivat paljolti tulisieluisia sosialisteja, kuten David Ben-Gurion (1886-1973). Tätäkin kirjailija Matti Pulkkinen koetti kaiketi sanoa.)

Haha, Armstrong sanoo, että nykyiset liberaaliteologit eivät esitä mitään uutta. Kaiken saman ovat sanoneet jo Origenes ja Klemens Aleksandrialainen jo kolmannella vuosisadalla.

New age ja sielu, joka ei nuku

Vaikka Kaija Juurikkalan Sielu ei nuku oli loppuaan kohden yhä enemmän noloa new age, pidin kirjasta. Toki huusin kauhusta, kun luin Juurikkalan toteamuksen rahasta. Kuulema hänen tililleen aina kaikesta huolimatta ilmestyi niin paljon rahaa, että hienojen, laadukkaiden ja käsintehtyjen design-vaatteiden ostaminen oli mahdollista.

Minähän selostin ihmettelijöille kesällä, kun olin lähdössä Puumalaan katsomaan Juurikkalaa maalaamassa muotokuvia kahvila Soropissa, että nyt on taiteilijalta tainnut loppua käteinen. Samaan hengen vetoon sanoin, että mikäs sen ihanampi tapa ansaita rahaa. Mennä ja maalata ja myydä kuva, jos joku haluaa ostaa.

Jotain parantavaa Juurikkalan työskentelyssä varmasti on. Hän todella tuntuu näkevän ihmisen, jonka muotokuvaa tai parannuskuvaa tai voimaeläintä hän maalaa. Minä muuten ehdottomasti pidän voimaeläimenäni hevosta sen seksuaalisuuden ja voimakkaan eroottisuuden vuoksi.

En tiedä, mitä saisin new age -sessiossa voimaeläimekseni. Ehkä rotan tai käärmeen.

Rotta on älykäs, mutta ei kaihda olla vastenmielinen. Rotta kuitenkin menee halpaan, kun joku pillipiiparoi lumoavasti. Käärme nielee ihmiset kokonaisena ja siirtyy jonnekin syrjään sulattelemaan saaliin vatsapullistumassaan.

(Kirjoitin edellä, että käärme nielee ihmiset kokonaisena. Piti kirjoittamani, että elävän saaliin. Näin itseni jo voimaeläimenäni käärmeenä nielemässä miehiä kokonaisena ja elävältä sekä sulattelemassa niitä jossain lämpimässä paikassa kaikessa rauhassa.)

Ehkä kokoan itselleni sellaisen mielikuvajutun vuoden jokaiselle kuukaudelle, josta Juurikkalan kirjassa oli ohjeet. Enkä voi tyrmätä ajatusta sielunvaelluksesta vain sillä perusteella, että minä en tunne niin. Tai siksi, että minulla ei ole asiasta kokemusta. Jos joku uskoo sielunvaellukseen, on se minulle ihan ok.

Kaija Juurikkalan kirjaa lukiessa oli aivan samanlainen olo kuin Luovan Puun naisjumalatarsessioissa. Ihan kivaa, mutta siitä puuttuu jotain. Ja Aaro Heikkinen sen sanoi: Puuttuu kapitalismin analyysi!

Ketunmorsian

Viime tiistaina tunnelmoin lämpimän päivän illassa Pielaveden kirjastolla, kun Anna huhki lentisharkoissa liikuntahallilla. Kirjaston lahja- ja kierrätyshyllystä löysin Ivar Lo-Johanssonin Asfaltin. En minä sitä ehkä koskaan lue. Säilytän Lo-Johanssonin oudon Ketunmorsiamen vieressä.

Matti Larjavaaran Ketunmorsian jäi vaivaamaan. Kirjan limbolauseet saivat voihkimaan kauhusta, kuten Tuija näki heti tuossa naisessa uhkan ja heitti hänelle päin naamaa. Miksi määräinen artikkeli tuossa, miksi, oi, miksi? Tai seuraava esimerkki heti seuraavalla sivulla: Tuija miettii, miltä hänestä tuntuu, kun hän näkee tuon Annan.

Välillä teksti on aivan briljanttia. Sellaista, että tuntee sivistyvänsä, jopa ylevöityvänsä tai tulee sellainen olo, että pitäisi lukea Juhani Ahon Papin tytär, jossa Ahon alter ego Larjavaaran mukaan kuulema on Olavi Kalm tai Elli kuvasi Elisabeth Järnefeltiä.

Välillä Ketunmorsiamessa oli lauseita, jotka olisivat voineet olla jostain nykyajan Reginasta. Lässyä ja sössönsössöä, kuten tuot, määräiset artikkelit kesken kaiken. Tai lause: "Hän aavisti, että on pian murheellisen eron aika." Voi tauti, huusin, kun luin lauseen sivulta 142. Murheellisen eron aika. Laiva-aamiaisen jälkeen murheellisen eron aika. Siinä kohtaa tuli mieleen, että kirjan kirjoittaja, suomen kielen professori, tekee kiusaa.

Sitten oli muutamia yllättäviä kohtia, kuten ylivulgaarit ja superpupergroteskit tokaisut Ennen maa repee kuin huora häpee (s. 178) tai Ei auta runkku eikä punkku - tarttis tavata (s. 203). Taas ajattelin, että Larjavaara pilkkaa - sovinnaisia lukijoitaan? Kirjallisuusgenresurvojia? Tai muita keskiluokkaisia pierun pidättelijöitä.

Ristiriitaista. Ja äärimmäisen mielenkiintoista. Ketunmorsiamen erotiikan tai intohimon kuvaukset herättävät lukijassa lähinnä nolostusta. Niistä tulee tahattoman koominen vaikutelma. Ehkä se on tarkoituskin. Ehkä banaalit, lässähtävät kohdat on kirjoitettu täysin kieli poskessa tai kuten kustantaja luonnehtii: kujeillen.

Ruotsalainen Lena Andersson ratkaisee lihallisen himon kohtaukset lakonisesti. Koska rakkaus ja himo syntyvät etupäässä ei takapäässä, vaan aivoissa, Andersson kuvailee päähenkilön ja tämän epätoivoisen rakkauden kohteita seuraavasti: He antoivat ruumiidensa yhtyä tai jotain muuta yhtä kliinistä: He menivät sänkyyn. Ja sillä sipuli sekä siinä kaikki.

Kylmähköt erotiikkakuvaukset olivat Lena Andersson Vailla henkilökohtaista vastuuta ja Omavaltaista menettelyä. Kummassakin kirjassa on sama teema, nainen jahtaa miestä, jota ei saa. Jahtaa varmaankin vain ja ainoastaan sen takia, että saisi kirjoitettua aiheesta romaanikaupalla. Murhaavaa ja samalla ihanaakamalaa.

Ja syy siihen, miksi säilytän Lo-Johanssonin Ketunmorsiamen vieressä, oli siinä, että Ketunmorsiamen epäsuhtainen pariskunta: terävä ja älykäs kirjallisuuden opiskelija sekä vanheneva kirjallisuusprofessori, jonka aivojen tilalla oli tosiaan aika useasti mulkunderi, lähti ensimmäiselle yhteiselle matkalle Ivar Lo-Johansson -seminaariin Ruotsiin.

Nuori kirjallisuudenopiskelijatar saattoi lähteä aika vapaasti, sillä hänen insinööriopiskelijapoikaystävälleen oli aivan vitun sama, kenen Luu-Johanssonin semppaan avovaimo aikoi.

Työläiskirjailijat

Ketunmorsiamen kirjallisuusprofessori piti nuorikolleen pitkät puheet työläiskirjallisuudesta. Äärimmäisen mielenkiintoista! Ruotsissa kuulema on pitkä työläiskirjallisuuden perinne, sillä Ruotsi on ollut historiallisesti pidempään aito luokkayhteiskunta - toisin kuin tasaisesti köyhä Suomi.

Suomalaiset, Pekkaset,  Viidat, Linnat, Päätalot, Salamat sun muut ovat omasta mielestään ehdottomasti muuta kuin työläiskirjailijoita, sanoo Ketunmorsiamen päähenkilö, kirjallisuusprofessori, ja niinhän se taitaa olla. Suomalaiset kirjailijat haluavat olla universaaleja taiteilijoita, vaikka sattuisivat olemaan kuinka työläislähtöisiä, itseoppineita tai poliittisesti vasemmistolaisia.

Mälsää. Olemmepa aika tylsää väkeä, sanon minä ja äkkiä Ivar Lo-Johanssonin omaelämäkerrallinen Asfaltti alkaa kiinnostaa.

Aurinkokissan vuosi

Olen lukenut viime aikoina myös Anja Snellmanin Antautumisen. Se oli aika hyvä, mutta jostain syystä siitä ei ole oikein muuta sanottavaa. Kirja kertoi erityisherkästä ihmisestä, kirjailija Snellmanista itsestään. Niin. Mutta. Mutta.

Yhteiskunta puuttuu Snellmanilta kokonaan. Aina ja jokaisesta kirjasta. Jopa Pääomasta.

Merete Mazzarella hermostuu kirjassaan Aurinkokissan vuosi Tommy Hellsteniin. Hellsten edustaa Mazzarellan mielestä piinallista individualismia. Hellsten se vasta ei kirjoituksissaan yhteiskuntaa näekään. Sitä paitsi olen aina miettinyt, miksi Virtahepo olohuoneessa ei kolahtanut.

Ajattelin aina, että raivoraittiit vanhempani eivät olleet tarpeeksi raivoraittiita ja uskonnollisuudessaan eivät olleet tarpeeksi uskonnollisia, jotta heistä olisi voinut tulla virtahepoja lapsuuteni olohuoneeseen. Olivathan äiti ja isä noloja, mutta niin ajattelivat kaikki omista vanhemmistaan.

Myöhemmin tajusin ja alkoi ärsyttää, että Hellsten auttoi meitä työntämään kapitalismin tai oikeastaan sen ällöuusliberaalissa muodossaan yhä syvemmälle korviemme väliin. Hellsten kirjoitti kirjansa itseään häpeävälle ja peittelevälle keskiluokalle. Ilmankos hänestä tuli jonkinlainen guru, mitä en ole osannut ymmärtää.

Itsestään pihille keskiluokalle, joka pitää virtaheponsa tiilitalojensa sisällä, mutta kuksii kylmän viileästi naapurin isäntää uudessa vesisängyssä ja pääasiaa, ettei jää kiinni. Tai vetää yöaikaan punaviintä ja lähtee aamulla naama violettina töihin.

Me lähtökohtaisesti alaluokasta tulleet emme oikeastaan älynneet edes hävetä. Äitini oli ääriuskovainen ja isäni maataloustyöläiseksi pudonnut. Nii, mitä vittuu....? Hellsten on aina jättänyt minut täysin kylmäksi. Teennäinen, sievistelevä kaveri, yök. Niinpä ensimmäisessä suuressa kirja-arkiston puhdistuksessa annoin kaikille Hellstenin kirjoille kylmästi lähdön tästä talosta.

Aurinkokissan vuodessa pidin kaikesta. Mazzarellan ajatuksen kirkkaudesta ja lauseiden kristallisuudesta. Lisäksi Mazzarella näkee yhteiskunnan ympärillään lähestulkoon koko ajan kirjoittaessaan, vaikka tuleekin yläluokkaisesta piiristä ja on kaiken lisäksi ruotsinkielinen bättre folket -kosmopoliittirouva, jonka kanssa voisi tuntua siltä, että tällaisella maalaisella, lihavalla rahvaannaisella ei ole mitään yhteistä.

Merete Mazzarella kirjoittaa naisen moniavioisuudesta. Matti Larjavaara Ketunmorsiamessa kirjoittaa miehen moniavioisuudessa ja Auvo Rouvinen joskus - yhä harvemmin tosin - jokohan se Sari on hänet kesyttänyt - omastaan. Sekä mies että nainen ovat oikeasti moniavioisia.

Se ei ole mukavaa, mutta valitettavan totta. Mazzarella irrottautuu liki seitsenkymppisenä epätyydyttävästä avioliitostaan miehen kanssa, joka ei oikein koskaan ole ottanut Mazzarellaa kokonaisuutena. Jo edellisessä kirjassa Ainoat todelliset asiat - vuosi elämästä Mazzarella panee merkille, että Uppsalan mies ei pidä hänestä.

Kuitenkaan Mazzarella ei hylkää kauka-aviomiestään. Kirjailija käy tämän luona edelleen kerran vuodessa ja iloitsee miehen rollaattorista tämän kanssa, joka tosin enemmänkin on hämmentynyt ja surullinen konkreettisesta vanhuuden merkistään.

On muuten karu hetki, kun kaiken sen lisääntymishormonierityksen jälkeen huomaa, ettei puoliso itse asiassa oikein tykkää mistään, mitä itse edustaa. Että alkaa sellainen kamppailu: naimisissa on oltava, koska naimisissa on oltava. Jo Kantelettaresta löytyy runo, jossa nuori nainen ennen avioon astumistaan suurin piirtein suutelee hiekkaa rakastettunsa jalkojen alla ja loppurunossa kiroaa aviomiehen hikipisarankin.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi