Kumma alakulotus

Leonidin kuolinpäivä

Kasvatan lapsiani hautausmaalla

pe 7.8.2015

On kumma alakulotteinen vire. Tai oikeastaan ei minkäänlaista virettä. Syynä ehkä tämä päivä. On tasan kolme vuotta Leonidin kuolemasta.

On tässä ollut mukavaakin. Eilen kävi Lapinlahden rovaniemeläisiä kylässä. Se oli kivaa. Toissapäivänä kävimme rakkaassa Etelä-Savossa, Savonlinnassa ja Puumalassa. Tosin viime tippaan asti oli epäselvää, tuleeko reissusta mitään. Olin vähällä poistaa kuopuksen autosta heti reissun ensimmäisen puolen kilometrin matkalla kaksi kertaa.

Sitten vedettiin mykkäkoulua lähes Varkauden portille asti. Varkauden portilla lankesin Siina Tiuraniemen esikoiseen ja ainokaiseen Kukkia Birgitalle. Tykkään hirmuisesti Siina Tiuraniemen kirjallisuus-, perhe- ja elokuva-aiheisesta blogista Ihminen välissä, mutten ole varma hänen kirjastaan, jossa henkilönimet ovat tyyliä Kurttu. Kuulostaa lässytykseltä.

Lupaan kertoa, miksi luin Amos Ozia, kunhan valitsen pohjan ensi viikon Tiedonantajan-kolumnilleni. Voi olla, että sivuan Ozia, voi olla, että Chad Harabachia. Tikkisen Hannele on jo pitkällä Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaanista. Hannele lienee saanut tarpeeksi naisdekkaristeista Liza Marklundista ja Patricia Cornwellista tältä erää.

Minä vasta Kodinhoitajattaren romaania aamulla aloittelin ja olin kompastua päähenkilön alleviivatun kurjaan lapsuuteen.

Riitamme aihe kuopuksen kanssa oli se, että reissun päälähtijänä tämä oli valmis jo ennen aikojaan, kello yhdeksän, ja sai raivarin, kun minä vasta heräilin. Kun lähdön aika koitti, en minä ollut valmis. Kun perheen liikuntavammainen istui pestynä, pissitettynä ja puettuna autossa, alkoi kuopus vaihtaa vaatteita. Käsityöläisaukiolta käännyimme ensimmäisen kerran takaisin hakemaan unohtunutta kännykkää.

Ja koko ajan uhkasi puhelinten akkujen ökähtäminen.

Savonlinnaan ajoimme tukka putkella. Odottamaan. Seistiin satamatorin parkissa ja Maria narisi takapenkiltä, että tämä on tylsin kesälomapäivä ikinä. Aurinko paistoi ja hän olisi voinut olla ratakelaamassa Lapinlahden mondoareenalla. Teki mieli jättää lapset siihen paikkaan - molemmat - ja vain häipyä.

Jossain vaiheessa katsoin kelloa, että Puumalan kirjasto menee kiinni. Viikko takaperin olin tsekannut kirjaston aukioloajat. Kesätorstaisin Puumalan kirjasto olisi kello 19:ään asti auki. Oli keskiviikkoa. Puumalan kirjaston koneelta olisimme katsoneet, missä savonlinnalainen lentopallojoukkue harjoittelee.

Kyllä vitutti. Matti oli nimittäin kääräissyt oman läppärinsä mukaan. Matin läppärissä on nettikortti ja siitä voi katsoa karttaa. Inhoan kartan katsomista tyttöjen puhelimista. Lopulta pääsimme Marian kanssa kohti Puumalaa. Anna kertoi armollisesti puhelimitse, että voimme hakea hänet HKL-hallilta. Maria sanoi takapenkiltä, että hänen puhelimensa karttaohjelma ei tunne koko hallia.

Minulle nousi kylmä hiki ja soitin Matille Kaavin kaivoksen rikastamolle suurin piirtein raivosta tukehtumaisillani, että menee nyt läppärilleen ja kertoo meille, missä kohtaa Savonlinnaa on HKL-halli. Matti sanoi, että sellaista ei ole, mutta osoitteessa Heikinpohjantie 33 on OKL-halli. Helpotti hieman, sillä olen siinä lähistössä joskus ammoin vuonna 1984 käynyt hakemassa venäjän kielenkääntäjäoppilaitokseen.

Pääsimme Puumalaan juuri kymmenen minuuttia ennen kuin paikallinen hautausmaakukkakauppa pani ovensa kiinni. Ostin Leonidille upean violetin ketunhännän. Tai en minä tiedä, oliko kukka ketunhäntä, mutta jostain sellainen tuli mieleeni. Sitten vietimme monta hetkeä etsimässä Puumalasta parkkipaikkaa. Jopa Salen edusta oli täynnään satamasta puhumattakaan.

Siltakemmakat olivat alkaneet ja kun olimme saaneet Sitikan tökättyä Veikko Valtosserkun entisvaimon kangaskaupan, joka lienee kaupan, vieressä olevalle parkkitontille, kääräsin Marian taas Soroppiin, vaikka viikko sitä ennen kahvilassa oli niin tihentynyt tunnelma, ettemme oikein tienneet, olivatko asiakkaat tervetulleita kahvilaan vai eivät.

Otimme riskin. Maria nimittäin rakastui Soropin valkosuklaakakkuun. Minä söin kookos-raparperimuffinsin, jossa ei kookos onneksi maistunut. Katselin tarkkaan läpi Matti Vainikan Puumala-valokuvakirjan ja eniten pidin pakkaskuvasta Kaipaalan mutkaisella tiellä, jossa oli yksi lohduttavan lihava sauvakävelijä.

S-marketista haimme Suur-Savon leipomon hyvää pullaa seuraavan päivän rovaniemeläisille. Rusinaton normipulla oli loppunut hyllystä valitettavasti. Sitten oli jo niin kiire, että olin vähällä peruuttaa jonkun kulturellin naisautoilijan nokkaan parkkitontilla.

Hautausmaalle varustauduimme Sitikan lumilapiolla. Niin pihalla olemme hautausmaakulttuurista. Jos jotain meinaa haudalle istuttaa, voi käyttää seurakunnan pistolapioita, joita on yllin kyllin tarjolla - kastelukannuja myös. Sitikan lumilapiolla sain aikaan vain sen, että Marian kengille ja pyörätuolin astinlaudalle roiskahti kuivaa multaa.

Loput ketunhännän kolosta kaivoin jääraapalla. Hauta-asetelmasta tuli oikein sievä. Lisäsin siihen siankärsämön, jonka joku oli noin viikko sitten jättänyt Leonidin haudalle. Sekä vähän kulahtaneen lokin sulan. Leonidhan keräsi aina kävelylenkiltä mukaan kaikki linnunsulat.

Seuraavalla rivillä oli Hämäläisiä käymässä. Tai ainakin kävivät kahden puolen olleiden Hämäläisten haudalla. Pariskunta vastasi meidän hieman surumieliseen vilkutukseen, mutta heistä keksin, että istutetut kukat oli syytä kastella - varsinkin, kun oli kesän ainoa poutaviikko ja maa-aines rutikuivaa. Hämäläiset ottivat veden hanasta ja seurakunnan kastelukannulla. Siinä vaiheessa aavistin, että jossain saattaa olla pistolapiokin.

Pistolapion pongasimme, kun olimme kierrelleet uuden hautausmaan vanhassa osassa etsimässä enojani. Edellisellä viikolla löytyi yksi, vanhin Yrjö V. Tiusanen (s. 26.5.1906, k. perääntymisvaihe 14.7.1944) sankarihautuumaalta kirkon kupeesta ja nyt Veikko-eno Hiljansa kanssa aika läheltä Roosa-mummoa (os. Smolander)  ja Kalle-ukkoa, Sorjosia.

Hilja Tiusasen muistan känttyröimässä pitkin Puumalan kylänraittia. Hän näkyy kuolleen vasta vuonna 2001. Vielä puuttuu Veikko-eno, jonka käynnistä meillä Imatralla äiti on säilyttänyt pienen kumisen nallen, muistolahjan minulle. Kerran olen löytänyt hautausmaalta äidin siskon Viinun, josta kauhukseni havaitsin, että oikea nimi oli Josefiina. Viime vuosina koko Viinu on piiloutunut harmaiden kivien armeijaan.

Hautausmaalla oli nuori pariskunta ilmeisesti samoissa kadonneiden sukulaisten etsintäpuuhissa kuin mekin Marian kanssa. Mariaa hautojen välissä lykkiessä tuli puhuttua isänsä vaiheista Kirovskista Leningradiin ja Omskin kautta Pietariin, Konevitsaan ja Suomeen. Veli Ljovan asumisesta Siestarjoellakin puhuttiin.

Silmänurkasta havaitsin, että nuoren pariskunnan naisosapuoli tuskastui hautausmaaharhailuun ja mies jäi joksikin aikaan etsintäjeremiadille.

Olen iloinen, että meillä ei ollut varaa ostaa Leonidille tuotteistettua haudanhoito-ohjelmaa. Näin on pakko käydä haudalla keksimässä, miten jätämme sinne persoonallisia jälkiä. Jonkun nuorehkona kuolleen perheen isän hautakiven päällä oli kolmion muotoinen kristallikivi sekä rannekoru. Keväällä havaitsimme samassa lohkossa haudalta voileivän. Ruoan ja juoman tuominen vainajille on venäläinen tapa.

Minusta kaikki sellaiset merkit kertovat siitä, että hautausmaalla on elämää.