Pia Valkonen

Oli pakko ajaa joukkohaudan ylitse

ke 19.8.2015

Tänä aamuna Matti ajoi FFN-pakun ruumiiden ylitse. Läksimme heti seitsemän jälkeen kohti Pielaveden Kirkkosaarta. Matti jäi Kirkkosaaren kellotapulin juurelle keittelemään pon... ei kun punamultaa.

Maalit piti saada lähelle tapulia, jottei kirkkomaalari joudu niitä raahaamaan pitkin tannerta. Tapulille johtava ajoura kulki nälkäänkuolleiden joukkohaudan päältä. Näin kertoi tapulin kunnostaja ja maalari Väinö Väänänen.

Nälkävuosina 1867-68 Pielaveden kirkko on sijainnut Kirkkosaaressa siellä missä vuodelta 1748 peräisin oleva tapulikin. Nykyinen kirkko on rakennettu vuonna 1878 eri kohtaan pitäjää. Muistan Pielavesi-Keiteleessä ollessani selvittäneeni ainakin itselleni, miksi uuden kirkon paikaksi valittiin juuri tämä paikka Kirkkosaaren sijaan, mutten enää muista syytä.

Senkin muistan Pielaveden pitäjän historiasta lukeneeni, että nälkävuodet koettelivat Pielavettä erityisesti. Kansaa lienee kävellyt kuolemaan Kirkkosaareen muualtakin - mikäli kuulin äsken oikein Väinö Väänäseltä, että joukkohaudassa olisi kaksi tuhatta ruumista. Varpaisjärven Koiramäellä nälkään kuolleiden hautausmaalla ei ole kuin kymmeniä kuolleita. Heidän henkilöllisyyttään ei tiedetä. Lienevät tulleet Rautavaaralta.

Tarkoituksenani on pyhittää tänään alkuiltapäivä mustaherukoille. Pääsen niitä poimimaan kummipojan kotipihaan. Ensin kuitenkin naputtelen vähän täällä Pielaveden kirjastolla ja haen kohta hyllystä lainaan Linda Boström-Knausgårdin Helioskatastrofin. Kirjassa kirjailijan kirjailijavaimo kertoo masennuksestaan. Vaimon masennukseen on Karl Ove Knausgård viitannut jokuseen otteeseen Taisteluni-sarjassaan.

Varasin äsken Rutakosta myös Anja Snellmanin Antautumisen ja Timo Korpin muistelmat Lihaa säästämättä. Pahus, Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä jäi tsekkaamatta, missä olisi. Taisi olla Suomen Kuvalehti, jonka kulttuurisivustolla kerrottiin Jörn Donnerin haastatelleen Lena Anderssonia. Kirja alkoi kiinnostaa, vaikka toisaalta tuli mieleen, eikö meillä todellakaan ole muita murheita kuin miettiä typerän naisen mielipuolista rakastumista johonkin kylmään kusipäähän.

Mielestäni meillä olisi, mutta yläluokkaiset kulttuurin kermaperseet eivät yhteiskunnallisia ongelmia näe.

Hävisimme tarjouskilpailun Kirkkosaaren kellotapulin korjauksesta Väänäs-Väinölle ja tämän vaimolle Marja Oksaselle. Ei se mitään. Hyvillä mielin hävittiin. Katselin vähän aikaa, miten pielavetinen monitoimipariskunta työskenteli. Kumpikin tiesi, mitä tekee.

Meillä Matin kanssa ei ole niin hioutunut suhde. Meillä vielä taistellaan vallasta.

Näin, kuinka Mattia otti päästä, kun riipi pakun takaosasta punamullankeittotynnyriä ja muita saaveja. Seisoin sillä aikaa kädet taskussa haastattelemassa Väinöä ja vaimoaan. Mutta minähän se toimitusjohtaja tässä firmassa olen. Nyt on vain aika vähän johdettavaa, joten pääosissa on edustaminen.

Tiedän. Meillä on käynnissä avioliitossa molemminpuolisen vallankäytön italialainen lakko. Matti seisoo keittiössä kädet taskussa ja minä työmaalla. Ihan silkkaa vittuilua ja korostan: molemminpuolista. Kumpikin katsoo, kuinka pitkään voi venyttää toisen pinnaa. Minä yleensä ärjäisen kotona nopeammin. Oikeastaan välittömästi, kun tulen keittiön ovesta sisään: "Mikron ovi kiinni, lusikkalaatikko kiinni, tyhjennä astianpesukone, pane astianpesukone päälle!"

Kyllä minä äsken jouduin vispilöimään ruisjauhot seokseen. Punamultamaalin keittämiseen tarvitaan pigmentin lisäksi vettä, ruisjauhoa ja suolaa, jos maalia säilytetään ennen maalaamista parisen päivää. Jos maalia säilytetään enemmän, pitää mukaan lisätä jotain kemikaalia.

Punamultamaalin voi keittää myös rasvattomaan maitoon, jolloin maaliin tulee suojaava kelatiinipinta. Pontikka tuli tuohon alkuun siitä, että ruispuuro punamultamaalissa toimii eräänlaisena kosteuspumppuna ja puun suojana. Kostealla ilmalla ruissuurimo tai pienimö turpoaa ja tukkii puun syyt. Samaa ilmiötä pontikankeittäjät käyttävät kuulema pontikkapilleissä. Matti on käyttänyt joskus nuorena ruispuurontapaista töhnää jonkin moottoristaan lahon Saabin moottorireikien tukkimiseen.

Renessanssimies minulla on, olenhan sanonut. Vaikka näin tunnustankin, ei se tarkoita sitä, ettemmekö edelleen kilvoittelisi keskenämme siitä aviovallasta.

Näytän muuten taas lähinnä bensavarkaalta tai jouksukaljaryöstäjältä. Maalin ruisseos roiskui polvihousuilleni ja kädet tahriintuivat vanhaan punamultaan, sillä hämmensin vähän aikaa melalla lämmitystynnyriä. Se muuten on tehty Mellanon rautaisesta tinneritynnyristä, eristeesta ja kanaverkosta. Renessanssimies taas asialla.

Leonidin jäämistöstä säästämäni erätakki, joka taitaa olla Teboilin Kärkkäisen Leonidille antama, on tahriintunut mustikkaan.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi