Miksi meillä ei ole silitysrautaa?

la 29.8.2015

Tekstaroin äsken Tikkisen Hannelelle, että koetan nyt varovaisesti imuroida keittiön. Ilman, että pää räjähtää. Luin illalla liian myöhälle Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä, josta kirjailija Laura Honkasalo oli kirjoittanut valitettavan löysän ja väsyneen artikkelin Image-lehteen. Nyt on silmäluomien alla hiekkaa ja otsaa ympäröi vanne. Silmämunat hädin tuskin kääntyvät ja on sellainen olo, että avioaneurysmani pollottaa jossain oikeassa aivolohkossa.

Kirjoitin muuten eilen, että mitäs jos me vajaatyölliset ja -kuntoiset vain menisimme töihin. Tarkoitin itseäni, kuten tarkoitus olikin. Minä olen nyt sekä vajaatyöllinen että vajaakuntoinen. Odotan Kelan kuntoutukseen pääsyä. En kykene palaamaan toimittajaksi, sillä juuri tällaisena aivosumupäivänä se typerä verisuonipussukka tukkii joitain tiehyeitä päässäni ja jos haluan kirjoittaa sanan tiehyeitä, joudun kirjoittamaan sen kirjain kirjaimelta ja sitten melkein sormilla kokeilemaan, menivätkö kirjaimet oikeaan järjestykseen. Tai muistinko kirjoittaa lauseeseen kaikki sanat.

Tosin en minä toimittajaksi haluaisikaan enää. Haluan, että minulla on elämä. Enkä etenkään halua kirjoittaa siitä, mitä muut ovat tehneet tai mitä muut ajattelevat. Haluan tehdä itse - ja ajatella itse enkä millään markkinointipaska-avioilla, kuten nykyään toimittajienkin tulee tehdä.

Eilen oli muuten älyn hyvä lehtimyyjä A-lehdillä. Aloitti sillä tavalla, että hm, sinunhan firmasi nimi on Lehtipiika - meillähän on vähän niin kuin sama ammatti. Olin vähällä sanoa, että olen pudottamassa firmani nimestä sitä lehteä pois ja ryhtymässä piiaksi, mutta sitten aloinkin kertoa, että olen ammatiltani toimittaja enkä meinaa tilata enää yhtään mitään.

Poika ei lannistunut, vaan jatkoi juttua Eevasta ja Imagesta, jotka jo tilaan. Olin lukenut osan uusimmasta Image-lehdestä ja kerroin, että uusimmassa oli herrajumala sentään valtavirran taloustieteestä poikkeava pääkirjoitus, ihan keynesläinen sellainen. Poika sanoi, että he henkilökuntana saavat Imaget päivän viipeellä ja uusin Image on varmaan hänellä jossain odottamassa. Tuntui, että kuunteli. En silti tilannut mitään, sillä en voi tilata enää yhtään mitään. Ehkä koskaan.

Laura Honkasalon omavaltaista menettelyä

Laura Honkasalo oli lukenut Anderssonilta sekä Omavaltaisen menettelyn että Vailla henkilökohtaista vastuuta. Kirjailija Honkasalo, jonka blogista pidän, jonka Sinun lapsesi eivät ole sinun -kirjasta pidän kuin hullu puurosta ja olen lukenut sen kaksi kertaa ja jonka Erokirjaa en edes uskalla lukea, koska pelkään sitä, oli kirjoittanut artikkelinsa jotenkin oudosti. Löperteli jotain sovinnaisuuksia parisuhteen alisuorittajista. Mitä vittua, sanoisi Maria.

Omavaltaisen menettelyn sivulla 35-36 ajattelin, että wow, Lena Andersson on halunnut kirjoittaa ihmissuhderomaanin varjolla suurista filosofisista kysymyksistä, kuten utilitarismista, fasismista ja moraalista. Sivulla 50 olin jo aivan masentunut; tämä onkin vain ihmissuhderomaani, joka jankkaa yhtä ja samaa.

Olin ihan, että tämä oli nyt tässä. Hugo Rask ei rakasta Ester Nilssonia. Ester Nilsson roikkuu Raskissa itsepintaisesti ja oikeastaan tosiaan, kuten kirjassa sanottiin, omahyväisesti. Ester tiesi kyllä, että taiteilijanpaskiainen ei välitä hänestä oikeastaan tuon taivaallista, mutta jotenkin onnistui aika röyhkeästi sivuuttamaan asian.

Sekin oli hauskaa, että Ester koko ajan meni erilaisiin nöyryyttäviin tilanteisiin tukka suorana aina, kun Hugo napsautti sormiaan, mutta samalla jossain aivopoimussaan naisella heräsi sivusta tarkkaileva kiinnostus; mihin tilanne johtaisi - tämä kortti on käännettävä ja tämäkin.

Kun pääsin sopuun itseni kanssa, että jankkaaminen ja jauhaminen on totuus tilanteessa, jossa pää on täynnä lisääntymishormonia - olenhan itsekin elänyt sellaisia hetkiä tuon tuostakin pitkin hedellisiä ikäkausiani - luin kirjan mielenkiinnolla loppuun. Tuli siellä aina välillä sellaista yleistäkin mielenkiintoa herättäviä kohtia, kuten kohta, jossa Ester porvarillisin itsestäänselvyyksin kaataa Hugon lausumat Stalinista.

Kun Pekka ... sanoi IIK Stalin

Ester syyttää Hugoa fraasien toistelusta, kun mies joissain kohti työväenluokan historiaa kertoo ymmärtävänsä Stalinia. Minä jäin miettimään, kuka se oikein toisteleekaan fraaseja, sillä Ester epätoivoissaan tokaisee - epätoivo johtui siitä, että Ester oli tunkenut itsensä illalliselle Hugon ja tämän nyxän Eva-Stinan kanssa toivoen, että Hugo vielä ottaisi hänet takaisin: "Onko sellaista tilannetta olemassakaan, jossa isäsi voi puolustaa yhtä maailmanhistorian pahimmista murhaajista ja rikollisista."

(Juuri tällaisen reaktion takia olen pettynyt kovasti, kovasti, kovasti moniin lapinlahtelaisiin, joita luulin paljon omaperäisemmiksi ajattelijoiksi kuin he sitten olivatkaan. Kun olen avannut suuni sanoakseni Neuvostoliitto, keskustelukumppanini on alkanut kirkua: Stalin, Stalin, Stalin. Vähän huono siinä on mitään ajatuksia vaihtaa. Ei ole voinut muuta kuin sanoa, että huoh, antaa näiden olla pöyhimättä ja etsiä keskustelukumppanit muilta paikkakunnilta.)

Kohta kello on 16 ja alkaa Doc Martin telkkarissa. Minulla on varovaisesti imuroimatta. Pääni tuntuu edelleenkin siltä, että ponnistuksesta saattaaa verisuonipullistuma ratketa. Silmämunat liikkuvat hidastetusti. Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä tuli kuitenkin luettua loppuun ja nautittua niistä muutamista todella älyä kutkuttavista tilanteista, jossa olisin halunnut olla mukanaväittelijänä.

Otsikossani oli kysymys, miksi meillä ei ole silitysrautaa. Aloin jo harkita silitysraudan ostamista, sillä löysin liinavaatekaapista harmaan pellavaisen kaitaliinan, joka oli aivan tuhannen pillun pärein.. ei kun tuhannen rypyssä. Muistan kuitenkin vähän aikaa sitten käyneeni Annan kanssa seuraavan keskustelun:

ANNA: Onko meillä silitysrautaa?
ÄITI: Ei ole.
ANNA: Mutta eikö meillä ole silityslauta?
ÄITI: On.
Tyly hiljaisuus, joka vaati jotain pehmentävää kasvattajalta.
ÄITI: Ja on meillä kait jossain silitysrauta, jonka johto on rikki ja joka on vaarallinen. Tai voi olla, että se meni iskälle siinä vaiheessa, kun jaettiin tavaroita. (Silityslauta jäi meille.)
ANNA: Mutta eikö me voida....? (äiti keskeyttää aggressiivisesti)
ÄITI: EI VOIDA!

Mietin monta kertaa jälkikäteen, miksi silitysrauta on minulle niin kipeä paikka. Tajusin sen vasta äsken liinavaatekaapilla. En halua silitysrautaa tähän taloon, sillä kohta hankkisin silityslautaan hihalaudan ja alkaisin epätoivoissani silittää aviomieheni paitoja sekä viikkailla niitä Hiltin punaiseen jättimäiseen liikelahjakassiin, kun Matti lähtee maailmalle talojeesuksena pelastamaan Suomen kulttuurihistoriallisesti arvokkaita rakennuksia.

Olenhan naimisissa Hugo Raskin kanssa ja tosiasiassa aivan täysin alakynnessä. Tosin Matistakin tuntuu siltä, että hän on naimisissa Hugo Raskin kanssa, joten ehkä meillä aviossa vallitsee kauhun tasapaino.