Pia Valkonen

Vittu on uusi sijamuoto, aggressiivi!

to 2.7.2015

Eilisen merkinnän alussa oli monta kertaa sana vittu. Eri muodoissaan. Myös verbinä vituttaa. Jostain luin, että sanaa ei kannata enää kaihtaa. Se on nuorison suosima uusi verbimuoto aggressiivi. Piti kirjoittamani tänään eilisestä Eeva-lehdestä. En kuitenkaan jaksa, sillä tein tänään toukokuun urakkailmoitukset.

Verottaja on nyt muuttanut hieman ilmoituspohjia. Parempaan suuntaan, mutta edelleen on sellainen olo, etten ainakaan minä nettikaavakkeesta ymmärrä, mitä verottaja ajaa takaa. Tai tottahan verottaja ajaa takaa veronkiertäjiä ja puliveivareita. Silti on sellainen olo, että tämä ilmoittaminen menee nyt varmasti v....ksi ja käy ilmi, että me, jotka viimeiseen pisaraan asti maksamme tunnollisesti kaiken ja ylivelkaantuen, joudumme kuristushuoneeseen sen takia, että olen ymmärtänyt jonkun työmaan alkupäivän tai työläisen viimeisen työpäivän väärin.

Kirjoitin, että kuristushuoneeseen. Tarkoitin kuritushuonetta. No, olisipa edes jokin katto päällä, kun kaikki joutuu pakkohuutokauppaan.

Sain tänään sähköpostiini nettiasiantuntijaltani huomautuksen, että kirjailija Laura Honkasalon blogimerkintä viime sunnuntailta on poistettu netistä. Kirjoitin linkin, joka nyt sitten ei enää toimi, perään omassa blogissani äsken seuraavaa:

"Jahah, to 2.7.2015 sain sähköpostia, että kirjailija Laura Honkasalon su 28.6.2015 kirjoittama blogimerkintä ei enää löyty netistä. Kiintoisaa ja pelottavaa. Kirjailijan kirjoitus oli homomyönteinen, ehkä jopa persujen lanseeraamaa homosaatiota, jota minäkin kaiketi viljelen blogissani.

Yhteiskunnan soisi homosaatioituvan edes vähän ja olen tyytyväinen siihen, että lapseni asensi facebookiin omaksi profiilikuvaukseen version, jossa oli sateenkaaren värit. Se oli solidaarisuuden osoitus Jenkkilälle, jossa presidentti Barack Obama asetti oman uransa vaakalaudalle ajaessaan läpi tasa-arvoisen avioliittolain.

Minä koetin samaa oman profiilikuvan taustakuvaksi, mutta atk-nakkisormena en onnistunut.

Toinen lapseni kertoi rohkeana, että oli hymyillyt paikallishomolle kertoakseen, että ei ole vihollisen puolella. Kyllä nyt äiti on tyytyväinen. Kasvatusperiaatteeni on, että tänne kotiin ei raahata nulkkeja, jotka käyvät näyttämässä homoille persettä. Uskokaa tai älkää, sellaisia Lapinlahdella on ollut. Jos olisin sellaisten nuijien vanhempi, vääntäisin jälkikasvultani pallit solmuun.

Uhkasin, lastani, että jos yksikin sellainen idiootti tulee tähän taloon mopolla tai ilman, tämä äiti ottaa nulkin puhutteluun."

Eilinen merkintäni oli taas pitkä. Ärräpäiden omistaja, Venäjä-tutkija Pentti Stranius sanoi vastustamattoman diplomaattisesti, että merkintäni ovat aivan liian perusteellisia luettavaksi väsyneenä. Kirjoitin vastaukseksi, että lepo vain, merkintäni ovat ajatushökötelmiä, jotka Tiedonantajan tilatessa minulta kolumnia tikistän 2 500 merkkiin tai korkeintaan 3 000 merkkiin.

Lupasin kyllä Straniukselle tänään kertoa julkisesti, mitä tiedän eteläamerikkalaisen naisen häpykarvoista. Arvelin, että oikeasti Straniusta kiinnostavat enemmän ne kuin polveilevat tarinointini. Käytin vulgaaria kielikuvaa kertoessani talomme ympärillä rehottavasta ruohikosta.

Jos rehellisiä ollaan, en tiedä chilettärien häpykarvoista mitään.

Keksin ilmaisun siitä, kun muistelin menneisyyttäni. Moskovalainen valokuvaaja Aleksander Fedorenko, joka nyt googlen mukaan näyttäisi työskentelevän Saksassa, pongasi minut syksyllä 1990 Moskovan Dom Knigistä. Olin hipeltämässä siellä kirjoja ja ostin suomeksi käännetyn Aleksandra Kollontain elämäkerran.

Tiedättehän Aleksandra Kollontain? Hänhän sanoi, että seksin harjoittamisen tulee olla yksinkertaista kuin kulauttaa lasi vettä. No, mitäpä sitä turhia mutkistamaan.

Aleksander Fedorenko innostui minusta, koska olin outo ulkomaalainen. Lisäksi näytin täysin sukupuolettomalta olennolta. En näyttänyt ainakaan naiselta, joten olin täysin harmiton. Minulla oli musta nahkatakki, pää ajeltu puoliksi kaljuksi ja se, mitä hiuksistostani oli jäljellä olin asentanut tököttämään sotkuisesti pystyssä.

Ehkä sen vuoksi ystävystyimme. Aleksander Fedorenko koetti muokata minusta hieman sivistyneempää kuin olinkaan. Hän vaahtosi minulle, että Moskovan opiskeluvuosi pitää käyttää hyödyksi. Että olen nyt ehkä viimeistä kertaa elämässäni arkistojen, museoiden, kulttuuripersoonallisuuksien ja maailmanpolitiikan vyöryjen keskellä.

Ehkä hän arveli, että minussa oli ainesta, olihan hän löytänyt minut kirjakaupasta. Minä itse asetuin Aleksanderin jalkojen juureen kuin hieman yksinkertainen pikku sisko, katselin tätä alhaalta ylöspäin ja räpyttelin kakkumaskaralla mustattuja ripsiäni. Arvatenkin tyhmän näköisenä.

Muuten! Joesuulainen valokuvaaja ja netti-cv:n mukaan vuodesta 2010 myös taiteen tohtori Pekka Makkonen on kuvannut minua noin. Opiskellessamme Otavan opiston tiedotus- ja viestintälinjalla 1980-luvun puolivälissä istuimme useasti Otavan ainoassa kapakassa mikäsenniminytolikaan. Joka tapauksessa lakkasin juomasta yhtään mitään sen jälkeen, kun Pekka jälkikäteen sanoi, että kahden kaljatuopin näytän tyhmältä.

Lakkaan kuulema puhumasta ja vain räpyttelen silmiäni. Räpyttely tosin johtui siitä, että piilolinssit kuivuivat silmiini etenkin tupakansavussa. Siihen aikaan kapakassakin sai polttaa ja se oli tupakoimattomalle kävijälle julma kärsimys.

Tottahan näin Aleksander Fedorenkon, esteetikon, viehtymyksen pitkäjalkaisiin, minihameisiin moskovalaiskaunottariin, joita hän komeana, pitkänä ja näyttävänä ihmisenä mielellään kuvasi. En pannut asiaa lainkaan pahakseni, sillä mies tuoksui minusta oudosti jollekin hieman makealle - ikään kuin neuvostovalmisteiselle vauvan saippualle.

Emme tunteneet toisiimme lainkaan eroottista viehtymystä. Siksi ystäväni Aleksander kertoi minulle juttuja entisistä tyttöystävistään. Oli muun muassa muuan eteläamerikkalainen Moskovassa opiskellut olisikohan-ollut chilelätär en-muista-varmasti, mutta sen muistan, että eteläamerikkalaiskaunotar oli karvainen.

Kun hän oli koettanut poistaa karvoja reisistään - tästä muuten nappasin eteläamerikkalaisen naisen tursottavat häpykarvat, en minä nyt mitenkään katkera ole - oli kuulema kuin olisi maannut piikkimatolla, sanoi Aleksander.

Kirjoitus jatkuu päätyen jossain vaiheessa otsikkoon. Teen ensin hieman konttorityötä. Ei pääty tämä kirjoitus alkuperäiseen otsikkoon. Piti kirjoittamani, että perustetaan Lapinlahdelle juorupiiri, mutta sitten väsäsinkin Matti Pulkkisen muistoseuran perustamisasiakirjat.

Nyt on ylihuomiseksi kahvipussikassissa paljon paperitavaraa lähdössä Kajaanin runoviikoille. Perustamme parin muun iloisen ja pyöreän tädin kanssa kirjailijalle nimikkoseuran. Tarkoituksena on järjestää muun muassa kahvikutsuja Matti Pulkkisen muiston varjolla. Otamme kutsuille vain kivat. Ilkeitä emme seuraamme huoli.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi