Pia Valkonen

Tulin katumapäälle

ke 22.7.2015

On mukava seurata tekstaritse, kuinka Hannulan Ulla teki tyttärineen ja vävyineen matkaa Juvan, Puumalan, Imatran ja Lappeenrannan kautta pääkaupunkiseudulle. Mielessäni kiisin pitkin Puumala-Imatra -tietä heidän muassaan ja osoitin Huuhkaalassa: tuossa on se paljon puhuttu meidän isän talo.

Huuhkaala. Koti. En tiedä. Joku semmoinen. Isän paikka. Puumala. Mieleni maisema. Leonidin viimeinen leposija. Levottoman minunkin sellainen.

Meinasin kirjoittaa puhekielisesti, että levottoman munkin sellainen, mutta sitten tuli mieleen facebookissa kiertänyt kuva Heinäveden Nesteeltä. Siinä poseerasivat Valamon uusimmat munkit vieressään Nesteen ständi: kahvi ja munkki 1 euro.

Kärkölässä käpsehtiminen viime viikolla tuntui jotenkin vapauttavalta. Kaikki oli ennallaan, mikä johtuu siitä, että pitäjä on surkeimmassa kunnossa Päijät-Hämeen uljaista kunnista. Mikään ei ollut muuttunut, jos ei oteta lukuun sitä, että ruoho - ei se ehken vihreämpi Järvelässä ollut - oli korkeampi liikenneympyrässä kuin silloin kuin 31 vuotta sitten kirjoitin ylioppilaaksi ja karistelin paikkakunnan kantapäistäni.

Kaikki oli ennallaan. Ketään en tuntenut ja vaikka olisin tuntenut, en olisi muistanut, pidinkö tästä vai en. Kukaan ei etenkään enää tuntenut minua. Se oli jotenkin ihanata. Virkistävää. Oli kiva, kun kenenkään naamalle ei syttynyt tuttua vitutusta, kun minun näkivät.

Aamulla kaasuttelin vähän unisena liikkeelle pihasta. Postilaatikolla tapasin Hartikaisen Annikin ja Ollinsa. Olivat aloittaneet sienikauden. Minäkin innoissani sanoin, että olen menossa kantarellimetsään. Sanoin, että eilen kävin merkitsemässä minikokoiset kantarellit ja käyn tsekkaamassa, joko ovat kasvaneet.

Olli kysyi, merkkasinko muovipussilla. Sanoin, että en ja mietin, pitääkö olla rehellinen. Arvelin, että ilmeisesti on syytä rehellisyyteen.

Sain aikaan höröröhönaurut Annikilta, kun kerroin, että merkkasin terveyssiteillä. Annikki-pahainen kysymään, että et kai käytetyillä!?

Kerroin, että yöllä oli alkanut yht´äkkiä nolottaa. Enkä saanut unta ja totta kait silloin aloin yskiä. Nolostelin sitä, että mitä minä niitä sienipaikkoja sillä tavalla merkitsemään. Kerroin, että olen oikeasti matkalla vaihtamaan merkit. Meinasin siitä metsäkoneen pyörän jäljistä kerätä mukaan sellaista oranssia merkitsemisnauhaa.

Ollia nauratti, että sitten saan vetää seuraavaksi todellista siksakkia pitkin metsää, sillä oranssi nauha ohjaa metsäkoneita ja sitä on joka puolella.

Niin muuten teki. Nimittäin jouduin tänään siksakkaamaan pitkin Kuhaniemen metsänrintuutta kilometrikaupalla enkä edes osunut siihen kohtaan, missä oranssit nauhat letkottavat tantereessa. Siellä samotessa löysin kuitenkin uusia kantarellimestoja. Sain tämäniltaiset kastikesienet. Löysin minä lopulta toisen eilen merkkaamani paikan, mutta siinä ei ollut sienen sientä enää.

Matti soitti metsään ja sanoi, että jää huomenna kotiin vahtimaan Mariaa. Minun on mentävä kohta kahden kuukauden merkkipäiväänsä viettävän turkkilaisen yskäni kanssa lääkäriin. Kukaan ei jaksa kuunnella tätä kuivaa rykimistä ja pihinää. En minäkään. Arvelin diagnoosiksi kaikkea keuhkotuberkuloosin ja mersin väliltä, mutta todennäköisimmin yskän syy on niin proosallinen kuin uudet verenpainelääkkeet.

Kesken kantarelleissa kellimiseni iski ukkonen. Klovni-runoilija tekstaroi huolissaan; särkikö ukkonen meiltä jotain. Sanoin, että ei kait, mutta minä juoksin sienimetsästä autolle kuin nuori peura pärekori ropisten.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi