Pia Valkonen

Se sana, jota ei täällä enää sanota

pe 3.7.2015

Sain tänä aamuna kolkon tekstarin Tikkisen Hannelelta. Siinä oli vain kuittaus, että blogissani on liikaa sanaa v...u. Koska senkin jälkeen Hannelen tekstarit sisälsivät vain korkeintaan kaksi sanaa, ymmärsin, että on tosi kyseessä.

Koetan välttää sanaa, mutta miten ilmaisen jatkuvaa olotilaani, se jää nyt tässä auki. Koska valtakunnassa vallitsee poliittis-hegemoninen oikeistostagnaatio, jossa koko ajan pitää hymyillä kuin idiootti-Stupido, pitää jonkin vastapainona kertoa laveasti aggressiostaan. Ja nythän aggressiolle on oma verbimuotonsa.

Poliisiviestinnän lehtori Marko Vesterbacka on lukenut kaikki kokoomushymypojan Alexander Stubbin yli 11 000 twiittiä. Niistä paistaa innostuneisuus ja juuri se hymy. Oksennus sentään. Huomatkaa, en kirjoittanut v...u sentään.

Stupidon twiitit Vesterbacka jakaa viiteen kategoriaan:

1. Jossakin on innostava ilmapiiri, pöhinää, liikettä.

2. Jollakulla on innostava suhtautuminen.

3. Joku esitti hyvän pointin.

4. Minä. Minä yksin, minä muiden kanssa, minä. Aina suu leveässä hymyssä.

5. Joku on kyyninen. Hän ei suhtaudu innostuneesti. Hän ei halua olla kanssamme. Hänen pointtinsa ei ole hyvä.

Stubb antaa toivoa Vestermackin mukaan lifestyle-porvareille. He ovat ihmisiä, joilla ei välttämättä itsellään mene hyvin. Silti he haluavat samaistua hyvään pöhinään ja liikkeeseen.

Mitä voi sanoa surkeasta pienyrittäjästä, joka on koko elämänsä paininut kannattavuuden kanssa? Kun liityy kokoomukseen, tuntuu ikään kuin yrityskin muuttuisi kannattavaksi. Kokoomus on taas noussut Suomen toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Emme pääse siitä eroon ikinä.

Olo on kuin 1980-luvun Virossa Brežnevin viimeisinä vuosina. Tekee mieli emigroitua maasta tai löytää Suomesta sellainen asuinkunta, jossa ei ole yhtään kokoomuslaista.

Kun koko ajan oli päivänselvää, että kepusta tulee pääministeripuolue, oli jopa hieman toiveikas olo. Kepu tuntui maaseudun vastaiskulta. Mutta kaikki luottamus kyllä karisi, kun hallituksen kokoonpano kävi ilmi. Keskiviikon Maaseudun Tulevaisuudessa päätoimittaja Mikael Pentikäinen kertoo lehden ulkoasu-uudistuksessa ja väittää, että lehti taistelee maaseudun puolesta.

Sehän olisi kiva.

Miten minusta päätoimittajanvaihdoksen jälkeen on tuntunut siltä, että Maaseudun Tulevaisuudessakin propagoidaan pikemminkin Elinkeinoelämän keskusliiton ja Naton asiaa? Anna, oi Jumala, minun olla väärässä!

Mutta aina niin narisevan hapan Jarmo Mäkelä onnistuu toissapäiväisessä lehdessä keventämään. Mieshän on melkein yhtä hauska kuin lukenut mies. Hän kirjoittaa Kallion punaviinivihreille- ja vassuleille, jotka siellä kaupungissa muovikuusensa alla piipittävät, vi....vi...t...eikun vinoillen , että koville lattekupin ääressä ottaa, kun Kehäkolmosen pohjoispuolella valtaan nousivat barbaarit ja lännestä käsin uhkaavat Nato ja Gyggenheim.

Uutistaustakolumnin Loputon surutyö (MT ke 1.7.2015) ilmaisu oli katkeran hauska.

Porvari voi kuitenkin nukkua yönsä rauhassa. Mikään ei muutu. Mikäänhän ei muuttunut, kun vasemmisto ei ollut sysätty syrjään. Kyllä kokoomus meidät vielä Natoon hoitaa ja romuttaa kepuliinien sekä persujen suosiollisella myötäelämisellä sosiaalivointivaltion rippeetkin.

Rakastan juoruja!

Haluaisin perustaa kulttuuri- ja muiden rouvien kahvikerhon, jossa käsiteltäisiin julkkis- ja paikallisjuoruja. Minusta on tärkeää tietää esimerkiksi Jatuliinin kaltaisten ihmisten sukuasiat ja taustat. Se on turvallisuustekijä. Sanoohan sanontakin, että parempi tuttu juoppo kuin täysin vieras. Sanonta tulee jostain rekrytointilanteesta. Varmaan jonkin kunnan organisaatiosta.

Haluan myös kartoittaa paikalliset tappajat ja katuhuorat, jotta tietäisin maailman olevan paikoillaan. Sitä paitsi Jatuliini osuu joskus oikeaankin. Minusta on ihan paikallaan, että joku leipoo pataan kokoomuslaisia.

Rakastan myös yläluokkaista Eeva-lehteä. Tällä kertaa en mennyt puhelinmyyjän halpaan, vaan tilasin Eevan lehtitilauslomakkeella! A-lehtiyhtiö käyttää vielä niinkin vanhanaikaista tapaa markkinointiin kuin kirje. Minähän juuri toissapäivänä olin alkamassa esitelmöidä Lähivakuutuksen vai mikä perrrr...susuomalaisten Lähitapiola senyton nulkille käsitteestä kirjekuori ja perinteinen etanaposti.

Sähköpostia, tekstaria tai twiittiä on vaikea sulkea suudelmin, jos on rakastunut eikä somerakkaudessa saa mukaan hajuja. Tekstaria on vaikea parfymoida. Lisäksi Kaavilla oli aivan viime päiviin asti kirjekuoritehdas. Näiden nuorien nulkkien unelmana on maailma ilman työläisen ruumista, mikä tarkoittaa sitä, että kaiken pitäisi tapahtua steriilisti ja kuolleesti tietokoneessa.

Elämän tarkoitus muuten oikeasti on elämä itse. Sanoi filosofi-vesirotta Torsti Lehtinen mitä tahansa. Valtakunnan isoisää Jukka Kemppistä en vain voi olla taas lainaamatta:

"Jokseenkin kaikki biologinen ilmenee järjestelminä, jotka hajoavat ja uudistuvat jossain muodossa. Yksikään varpunen, joka putoaa kuolleena puun oksalta, ei joudu hukkaan. Lahottajien alapuolella on järjestelmä, jossa käytännössä ikuiset atomit konfiguroituvat omia aikojaan yhä uudelleen." http://kemppinen.blogspot.fi/2015/07/digitaalinen-hautausmaa.html

Tässä on minulle tarpeeksi kuoleman jälkeistä elämää. Eihän sitä sitten tiedä, mitä Kristuksen toisen tulemisen jälkeen tapahtuu. Jospa Puurusen punatukkainen Marianne saa työnsä valmiiksi Matteuksen evankeliumin sanoin: "Tämä valtakunnan evankeliumi julistetaan kaikkialle maailmaan, kaikille kansoille todistukseksi, ja sitten tulee loppu."

Aikuisten oikeasti. Sen hilpeämpää saarnaajaa kuin pirtsakka henkilökohtainen Jehovan todistajani on ei ole toista. Kyseinen kohta Raamatusta on sellainen, että jos oikeaa Jehovan todistajaa tullaan nipistämään varpaasta kello kolme yöllä, hänen on osattava kyseisen Raamatun kohdan sanoin kertoa heti, miksi on Jehovan todistaja.

Torsti Lehtinen Kainin merkissä oli tosin sitä mieltä, että maailmanloppu voidaan ehkäistä sulkemalla jokin Uuden-Papyan-Guinean luonnonkansanjäännös reservaattiin ja olla kertomatta heille tästä valtakunnan evankeliumista.

Tänä aamuna biologinen ilmeni meidän perheessä puhelinhälytyksellä alakerrasta. Perheeseen oli tullut kylään Neiti Vatsan Virus. Tulipa muuten peitteitä ja lakanoita pestyä nyt ihan urakalla ja lattiat. Suihkuhuoneen nurkatkin kuurasin aamuhämärissä.

Matti Rönkä toisella kierroksella

Kulttuuri- ja muiden rouvien kahvikerhossa ottaisimme aina esille viime kuukauden aikana tilatut aikakauslehdet. Joisimme jotain erikoiskahvia tai -teetä kirppareilta hankkimistani kummallisista kupeista. Minulla olisi myös Neuvostoliitossa asuneen Venäjä- sekä Aato Erkko -kirjailijan Leena Liukkosen minulle ja aviomies numero yhdelle Antti Launoselle häälahjaksi ostamista kahvikuppospareista vielä yksi jäljellä.

Matti Röngän asiosta aloin kiinnostua, kun googlailin hänen Viktor Kärppiään. Toimitin Tikkisen Hannelelle Levantin kyyn, mutta ei tämä siitä innostunut. Iisalmen Lähetyskirppiksellä olisi ollut jonkinlainen kokoelma alkuajan kärppiä, mutta Hannele sai sanottua minulle, ettei niitä kannata hänelle lähettää.

Ehkä Viktor Kärppien maailma on Hannelelle liian arkinen ja alaluokkainen. Saattaakin olla mukavampaa, että pahat murhaajat tulevat yläluokasta ja horjuttavat yläluokkaista arroganssia. Huomaatteko? Arroganssi johdannaisineen on sana, johon olen yhtä rakastunut kuin sanaan kryptinen. Kryptisen rakastamiseen on luonnollinen selityksensä. Paria kirjaimen paikkaa vaihtamalla sanasta tulee kyrp.....

Googlasin, mikä oli Viktor Kärppä -sarjan ensimmäinen, josko olisin sen Hannelelle etsinyt. Minusta on ihana nuuskia pitkin kirjastojen kierrätyshyllyjä ja erilaisia kirjakirppiksiä sekä halpakirjakauppoja. Nyt tekisi mieli yli kaiken ajaa takaisin Varkauden Portin Kirjapössiin ja tuoda sieltä Torsti Lehtisen Kainin merkki Heikkisen Aarolle sekä käydä Matkuksesta hakemassa hänelle matkan varrelta vielä Anya Ulinichin Petropolis.

Tosin Heikkisen Aaro on näköjään Punaisten suvipäiviä ennen ja jälkeen sulkeutunut erakonmajaansa. Mieheen ei saa yhteyttä edes telepaattisesti. No, toipukoon isäntämaasopimusalustuksestaan. Olisin sen tahtonyt kyllä kuulla sekä samaan aikaan olla Kangasniemen Pridessä. Piti olla Marian kanssa Pihtiputaan keihäskarnevaaleilla, mutta sekin oli tärkeää, sillä sain mukaan vielä Matin ja Annankin.

Huonot polvet

Sen sijaan, että olisi puhunut kirjallisuudesta, google paljasti ensin sen, että Matti Rönkä on jättänyt kultturellin vaimonsa Suvi Aholan, tai toisinpäin, ja mennyt toiselle kierrokselle käsikirjoittaja Johanna Vuoksenmaan kanssa! Eeva-lehden jutussa "Viisikymppisenä mies on hukassa ja nuorena kuvittelin tuntevani itseni" (Eeva 7/2015 s. 28 alk.) uutistenlukija-kirjailija näyttää samalta kuin minun Mattini.

Hiukset ovat murentuneet ja silmien alla on pussit. Tyyppi on myös parroittunut. Meikataankohan Ylen uutistenlukijat kovinkin paksulla kerroksella studioon? Joka tapauksessa näyttää siltä, että mies ei tosiaankaan kovin kukoista toisella kierroksellaan. Uusi puoliso on syntynyt vuonna 1965, kuten minäkin. Uutis-Matti on kaksi vuotta nuorempi kuin minun Mattini, mutta samaa 1950-luvun puolella syntynyttä miesväestöä kuitenkin.

Olemmeko me tuntuvasti nuoremmat vaimot mahdollisesti verenimijöitä? Viemme vakaiden aviomiesten elinvoiman?

Nauratti, kun Matti Rönkä lausui Eeva-lehden nostoon: "Onneksi en ole lähtenyt tekemään lapsia toisella kierroksella. Polvetkin ovat niin huonona, ettei siitä mitään olisi tullut." Nauruni oli hyväntahtoista ja vapauttavaa.

Nimittäin meidän uusperheemme on mennyt läpi häpeän - ja uskokaa pois, vaikka olenkin se (läski ja punatukkainen) vamppi )vamppi on mielessäni uhkea blondi), joka hajotti perheen ja vei pienen paikkakunnan keskiluokkaiselta omakotiasujayhteisöltä itselleen monen tunnustetun perheenäidin märän päiväunen, ei se mukava tunne ole. Matilla meni monta vuotta ennen kuin halusi kävellä kanssamme Lapinlahden kadulla.

Ei oikeastaan kävele vieläkään.

(No, sanokaan siellä katsomossa, että ei ole ihmekään! Kyllä minä kuulen tänne kaikenmoista sielun korvillani, mutta kestän sen kuin kaiken kokenut raastinrauta. Olenhan kohta 50-vuotias. Sitä en allekirjoita, että 50-vuotiaana nainen kukoistaa ja mies on hukassa. Johanna Vuoksenmaa tosin saattaa kukoistaa. Minulla on vaihdevuodet. Maria katsoo ties kuinka monetta kertaa kaikkia hänen käsikirjoittamansa Klikkaa mua -sarjan tuotantojaksoja. Marian kanssa olemme jutelleet, että Kumman kaa oli meille molemmille vähän liian ilkeämielinen kässäri. Ja Sydänjää minun makuuni aivan liian kalsa sarja)

Kokemani häpeän vuoksi tepastelin sonkajärveläisen kommunistijohtajan kanssa viitisen vuotta sitten pitkin Sonkajärven keskusraittia niittaamassa Punaisten Suvipäivien julistetta lyhtypylväisiin - meillä oli samanaikaisten eukonkantojen vuoksi julisteita englanniksikin - the Reds - ihan vailla häpeän hiventäkään. Ajattelin, että katsokaa, kyllä meitä saa katsoa niin paljon kuin sielu sietää.

Se oli upea tunne. Hetkeäkään ei nimittäin ole tullut sellainen tunne Lapinlahdella, että minun Mattini olisi ylpeä uudesta vaimostaan, joka kyllä aika nopeasti muuttui sananlaskujen karvaaksi koiruohoksi.

"Sillä hunajaa tiukkuvat vieraan vaimon huulet, hänen suunsa on öljyä liukkaampi. Mutta lopulta hän on karvas kuin koiruoho, terävä kuin kaksiteräinen miekka. Hänen jalkansa kulkevat alas kuolemaan, tuonelaan vetävät hänen askeleensa. Ei käy hän elämän tasaista polkua, hänen tiensä horjuvat hänen huomaamattaan." (Sananlaskujen kirja 5)

En lainaa ylläolevaa pilkalla, vaan edelleen häpeissäni siitä, että näinhän tuo hitto soikoon on.

Näitä asioita käsittelisimme kulttuuri- ja muiden rouvien kahvikekkereillä. Minulla on mustassa kirjassani kaikki lapinlahtelaiset rouvat, joita pidän pierunpidättelijöinä. Heitä en meille kutsu. Olisittepa olleet kerran täällä, kun koolla oli kolme mustaa leskeä. Vai oliko meitä peräti neljä yhtä aikaa?

Aloimme nauraa, että olemme tappaneet yhteensä neljä miestä.

Keisarin hullu

Vaikka meinasin uupua Juhani Salokanteleen Sivistystahtoon, kirjaan Jaan Krossin elämästä, teoksista ja yleensä virolaisuudesta kohdassa Kross lyyrikkona, kävi nyt niin, että otin Keisarin hullun kirjahyllystäni. Otan sen jonoon. Olin ostanut sen toiveikkaasti matkalukemiseksi junaan 29.4.1991, kun olin lähdössä aviomies numero yhden luokse Kuopioon.

Olin kuitenkin niin hepakassa, etten sitä kyennyt lukemaan. Kirja hautautui arkistoon, sillä kihlaus, loikka todelliseen elämään, työttömyys, uran tuhoutuminen ja totaalinen sosiaalinen lasku (alkoivat) ja avioliitto seurasivat toisiaan kiihtyvällä vauhdilla. Kun se kaikki oli kahmittu kokemusten pärekoriin 1990-luvun alussa, siirryin Venäjälle, anteeksi nyt kaikki läheiseni tuona aikana.

Tulin Kuopioon kulttuuritoimittajan työttömäksi vaimoksi syksyllä 1991 Helsingistä ja Moskovasta. Yht´äkkiä en ollut yhtään mitään. Yht´äkkiä en tuntenut yhtään ketään eikä vähään aikaan tullut sellaista oloa, että kukaan edes olisi halunnut tutustua minuun. Samanlainen olo ensimmäisenä vuotena Kuopiossa kuin kymmenenä vuotena Lapinlahdella.

Ei siinä oikein ehtinyt keskittyä Viron 1700-lukulaiseen, joskin varmaan yleispätevään, valta-analyysiin.

Sitä paitsi Juhani Salokannel on paikoin niin varma siitä, että Jaan Kross on nero, että etoo. Tottahan Jaan Kross voi olla nero, mutta eikö tämä edes pikkuisen joskus ärsytä suomentajaansa. Edes vähän? Edes joskus? Inhoan yli kaiken bysanttilaista ylisanailua. Ampukaa minut, jos harjoitan sellaista blogissani.

Tosin Juhani Salokannel osuu jotenkin kipeään kohtaan analysoidessaan Neuvostoliiton sivistystahtoa. Neuvostoliitossa vaalittiin kulttuuria, mutta kulttuuri oli 1800-luvun porvaristokulttuuria. Toisaalta! Miksei myös teollisuustyöläinen saanut käydä hienoissa kulttuuripalatseissa syömässä jotain vaivalla piperrettyjä voileipiä, jotka olivat taideteos sinänsä, ja katsomassa, kuinka tanssijat pompahtelevat lavalla sukkahousut jalassa?

Kait korkeakulttuurikin saa kuulua työläiselle?

Kävimme opiskeluvuotenamme Turusen Riitan kanssa Moskovassa baletissa. Muistan, kuinka meinasin myöhästyä näytöksestä ja nousin metrosta kadun väärälle puolelle. Juoksin kadun poikki maan päältä, sillä metrokäytäviä pitkin en olisi ehtinyt. Jouduin millarin, vankilaslangilla muistaakseni ment, pysäyttämäksi, mutta tämä antoi minun mennä, kun sanoin, että oli kiire balettiin.

Lähdimme esityksestä pois juuri syötyämme ne ihanat voikkoleivät - Moskovassa oli silloin masinoitu elintarvikepula, jotta saataisiin kansa kadulle kannattamaan markkinoille menoa ja Moskovan ulkopuolella oli puna-armeija valmiina sekä nostamaan perunat pelloista ja marssimaan Neuvostoliiton pääkaupunkiin.

Meillä oli Riitan kanssa liput jonnekin viimeiselle piippuhyllylle ja minä superlikinäköisenä en erottanut tanssijoista, kuka on joutsen ja kuka pähkinänsärkijä.

Siunatut kanssanaiset

Nyt tuli ovesta Matti ja Marian heinäkuinen ratakelaustuoli. Se on suunniteltu jättiläiselle. Maria saa pienemmän vasta elokuussa, joten nyt on tultava toimeen tuolla. Vielä semmoinen tähän piti: Siunattu on Annikki Hartikainen naisten joukossa - ja myös yleisäiti Hannulan Ulla.

Ulla muistutti, että vatsataudissa auttaa mustikka ja Annikki oli antanut jonkun marjakaupan kylkiäisenä meille tuokkosen mustikkaa. Olen säästellyt tuokkosta pakastimessa juuri näitä tilanteita varten. Tästä voimme vetää analogian tai allegorian.

En nyt ole varma, kumpi sivistyssana tähän käy - vai käykö kumpikaan. Olen vain mieltynyt kumpaankin. Sitä paitsi Analogi oli ihan sikahyvä ortodoksilehti, ollos iäti muistettu lehti. Sata kertaa parempi kuin minun Soleani, ollos muistettu sekin lippura Suomen ortodoksisessa historiassa.

Kommari ortodoksilehden päätoimittajana. Kyllähän se jonkinlainen juttu oli.

Jos Annikki ei saa tyttäriään Jussinpihaan tai muuten hoitoon kello 16 asti, muun muassa meidän perhe jää vaille funktionaalisia elintarvikkeita. Ientulehdukseni on riippuvainen siitä, saanko raakaa puolukkamursketta päivittäisen annoksen. Kun saan ientulehdukseni kuriin, säästyn myös ehkä sydäntapahtumalta.

Kunnan rahakassin päällä istuville koetan tässä kertoa, että vammaisten omaishoitajien jaksaminen ja toimeentulokysymys on laajempi kuin vain yksittäisiä vammaisäitejä koskeva asia. Jos Annikki ei saa tyttäriään satokautena hoitoon kello 16:een asti, en minä saa sangollista puolukkaa enkä saa ientulehdustani kuriin ja kuolen sydäninfarktiin, kukas sitten hoitaa Mariaa?

Tähän loppuun äitiään välillä hoitavan omaishoitajamiehen runo, jonka sain tänä aamuna mahani pulistessa puhelimeeni. Mukaelin sitä vähän:

Milloin minä kirjoitan?
Mykkä mandariini pakastimen päällä
Äiti rajoittaa vapauttani
Pitää tapaa itikka, kuoria mandariini,
katsoa yhdessä MTV3:n uutiset
Missä on minun taiteilijan vapauteni?

Tämä ei ole enää miesomaishoitajan runoa: Seinän takaa kuuluu: Äiti, vittu, missä on ne mustikat??????

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi