Raportti Pajulahden urheiluopistolta

Raportti alkaa maanantaiaamusta kello viisi
ja se sisältää muun muassa eksistentialisteja

Vierailuja outoihin maailmoihin

to 25.6.2015

Pitäisi maksaa raksaliikkeen tänään erääntyvät laskut. Ehtiihän tuota, kun pankkipäivääkin on vielä vähän jäljellä. Eikös pankkipäivä pääty kello 18? Tänään ilon aiheena on, että raksaliikkeen tilillä on rahaa. Ensi viikon alussa, kun on palkanmaksuviikko, sekin ilo haihtuu.

Onneksi somessa ei enää kierrä "Keksi viisi ilonaihetta tänään" -bull shit.

Tikkisen Hannele on ainakin viidessä tekstarissa kärttänyt raporttia Pajulahden urheiluopistolta. Olen minä sitä miettinyt. En tiedä, mistä aloittaisin. Ehkä on aloitettava maanantaista kello viisi aamulla, kun heräsin. Maria oli herännyt jo ennen sitä.

Enpä ole niin varhain tarkoituksella pitkään aikaan noussutkaan. Viimeksi kaiketi tammikuussa, kun lähdimme koko sakilla lasten isänmaahan Venäjälle Pietariin. Viideltä nousimme myös viime syksynä, kun ajoimme Marian kanssa melkein samoja reittejä pitkin Lammille, Athos Vuorten Kaikkien Pyhien säätiön ortodoksiseen keskukseen.

Koska Maria kesti sankarillisesti minun ortodoksisia pläjäyksiäni eikä vieläkään ole poistanut kreikkalaisen staretsin Paisioksen kuvaa (kait se vielä siinä on?) läppärinsä ruudun sivusta, oli minunkin kestettävä urheilupläjäys Pajulahden opistolla Nastolassa. Matkalla Maria toimi facebook-sihteerinäni ja vastaili puolestani Hannelelle, joka vastasi Torsti Lehtisen Kainin merkin minussa herättämään eksistentialismin inhoon.

Tarkoituksella en kirjoittanut eksistentialistiseen inhoon, sillä oikeasti ja tosissaan olen aina inhonnut eksistentialisteja. Mielestäni Raamatun Saarnaaja on maailmanhistorian ensimmäinen elämänpelkoinen kyynikko. Mikään ei ole mitään ja kaikki mikä ei ole paskaa on kusta.

Onneksi Raamatussa on paljon muitakin osioita, kuten psalmit.

Kyynisen saarnaajan vastapainot

Laulujen laulussa 8 veljet kiusoittelevat sisartaan:
"Meillä on pikku sisar,
jolla ei vielä ole rintoja.
Mitä me teemme sisarellemme,
kun häntä aletaan kysellä?
Jos hän olisi muuri,
hopeasakaroin sen varustaisimme!
Jos hän olisi ovi,
vahvistaisimme sen setrilaudoin."

Ja sisar vastaa:
"Muuri minä olenkin,
ja rintani ovat kuin tornit!
Mutta kun rakastettuni tulee,
olen antautumaan valmis."

Siitäs saitte naisvihamieliset umpisepalukset eri kirkoissa ja seurakunnissa. Villin eroottisen runouden lisäksi Raamatussa on silkkaa vilpitöntä epätoivoa ilman kyynisyyden häivääkään, kuten tämä Valitusvirsi nro 3:

"...Hän polki minut maan tomuun,
pani hampaani jauhamaan soraa.
Minä kadotin onneni päivät,
unohdin, millaista on elää rauhassa.
Minä sanoin: ´Kaiken olen menettänyt,
Herra on vienyt minulta toivon.´
Kurjuuteni ja kodittomuuteni täyttää mieleni,
kaikki maistuu myrkyltä ja koiruoholta."

"Herra, syvyydestä minä huudan
sinun nimeäsi.
Kuule ääneni! Älä sulje korviasi,
kun anon apua ja pelastusta."

Torsti Lehtinen sanoo Kainin merkissään, että saarnaajan sanoman ymmärtäminen, kaikki on turhaa, tuo todellisen vapauden. Minusta Lehtinen on epälooginen. Jos kerta kaikki on turhaa, miksi hän sitten on lopettanut pilven polttamisen. Itsehän kirjailija-filosofi kirjoitti, että pilvenpolttaja ei pilvipäissään tavallisesti hakkaa vaimoaan, kuten alkoholisti saattaa tehdä, mutta eipä pilviveikko saa aikaiseksi juuri mitään muutakaan.

Eikös sen ei-minkään-aikaan-saaminen pitänyt olla sitä saarnaajan "viisautta": "Naurusta minä sanoin: joutavaa! Ja ilosta: mitä hyötyä siitä on?"  Menköön Lehtinen jorpakkoon eksistentialisteineen ja saarnaajineen. Tämä liittyy Pajulahden leiriin sen vuoksi, että maanantaina aamulla kello anivarhain ennen reissuun lähtöä päätimme Hannelen kanssa, että Lehtinen on überpaskiainen.

Olin nimittäin edellisenä iltana lopettanut lukemisen Kainin merkin lukuun Ruostunut sirppi. Lehtinen kertoo siinä, kuinka nirhasi ruosteisella sirpillä tyttöystävänsä kolmikuisen sikiön napanuoran katki. Laiton abortti oli tehty ronkkimalla lapsi hengiltä virtsakatetrin avulla.

Uusliberalistiset überpaskiaiset

Ymmärsin näin, että Kainin merkin kertoma on autofiktiota. Autofiktio on kirjallisuutta, jossa kirjailija esiintyy kertojana, osana tapahtumia, jotka ovat enemmän tai vähemmän uskollisia kirjailijan elämästä tiedetyille faktoille. Jos nyt otan kertomuksen totena Lehtisen elämästä, tämä varmasti rähähtää nauruun: "Mitäs uskoit, hähähää, tämähän on kaunokirjallisuutta? Kaunokirjallisuus on valehtelua. Senkin tyhmä."

Jos kertomus ei ole Lehtisen elämästä, ihmettelen, miksi se on kirjassa, jonka sävy kuitenkin on muuten aika kepeä. Onko tarkoitus hätkähdyttää? Onko tarkoitus antaa synninpäästö sikiönlähdettäjälle? Se, mikä hätkähdytti - oli kertomus kirjailijan omasta, jonkun sikiönlähdettäjän elämästä tai ei mistään - oli kertoman tunteettomuus.

Ihan kiva, jos kirjailija ottaa keisin omalle kontolleen kantaakseen sikiön lähdettäjän synnin taakan, mutta miksi teksti oli hyytävän kylmää? Ikään kuin peanuts koko juttu.

Ruostunut sirppi vaikutti lähinnä vittuilulta. Ehkä se oli kirjallinen tehokeino. Paljon puhuttu etäännytys. En pidä kaunokirjallisista etäännyttäjistä. He ovat kirjoittamisen ammattilaisia kyllä, mutta tuli mieleen joku Camus tai Aki Kaurismäki, jonka elokuvista Hannele sanoi joskus kirjoittaneensa suurin piirtein näin: "Synkkää tuijottelua ja mökötystä. Vuorosanat putoilevat kuin herneet tykin piipusta."

Eikös Albert Camusilla ole jokin sellainen Sivullisen aloitus, että äitini kuoli eilen. Tai toissapäivänä. Tai vitunko sillä on väliä? Siinä kohtaa must-kirjaa Tampereen yliopiston alakuppilassa lojuneet ujot ja mustiinpukeutuneet kokopäiväeksistentiaalisesti ahdistuneet klopit pissasivat ihastuksesta 1980-luvun puolivälin jälkeen.

Ja me tytöt pissasimme ihastuksesta housuumme, kun nämä olivat niin coooooooool.

Camus´n Sivullisen aloitus menee näin: ”Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain vanhainkodista sähkeen: ”Äiti kuollut. Hautaus huomenna. Osanottomme.” Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen.” Albert Camus, Sivullinen, suom. Kalle Salo.

Oikein superuusliberalistista sanon minä. Heppujen, Camus, Sartre ja Aki Kaurismäki, takia en pidä 1980-luvusta, sillä kyynisellä 1980-luvulla unohdettiin työväenluokan taistelu ja alettiin suhtautua kaikkeen tyyliin vitunko väliä. Uusliberalismi marinoitui 2000-luvun alussa, jolloin uuden uusliberaalisukupolven tunteiden kirjallinen tulkki on Michel Houellebecq.

Pajulahden aloitustilaisuus

Kun olimme vihdoin maanantaina perillä Pajulahdessa, olin ärtynyt. Olin niin ärtynyt, että kirjoitin, mitä sattuu hotellin kirjoittautumiskorttiin ja sitten olin ärtynyt sekä kirjoittautumiskortille että vastaanottovirkailijalle. Olin kirjoittanut, että hotellin varsinainen asukas on Maria Valkonen, joka on syntynyt vuonna 1965.

Toisella puolella huomasin kysyttävän mukana matkustavia perheenjäseniä. Sinne kirjoitin oman nimeni, loogisesti Marian sotun ja sitten kirjoitin, että olen Marian äiti ja samalla avustaja. Näytin respassa kulmahampaitani. Kiitos, kirjailija-filosofi Torsti Lehtisen sekä uusliberaalin etäännyttämisen.

Aivoni olivat lisäksi umpisolmussa vähästä nukkumisesta.

Kun tunkeuduimme NIFU precamp vammaisurheiluleirin aloitustilaisuuteen luokkaan, suorastaan säteilin negatiivisia ioneja. Ärsytti, että nyt sitä joudutaan kolmeksi päiväksi omnipotenttien kilpailuhenkisten urheilijanatsien armoille. Koordinaattori Tuomas Törrönen ärsytti, sillä uskalsi puhkua intoa. Ruslan Ramazanovin sijainen Antti Rusi ärsytti sen takia, ettei näyttänyt puhkuvan intoa.

Ruslan Ramazanov ärsytti sen vuoksi, ettei ollut paikalla. Jos hän olisi ollut paikalla, olisi hän ärsyttänyt myös.

Koetin saada kiinni siitä, ketä luokassa oli kirjoittamalla jokaisen kuulemani nimen ylös ja kirjoittamalla, mitä tämä sanoi. Istuimme kuitenkin selin valtaosaan porukasta - toimittajahan aina istuu sivussa ja pääsee sieltä tarkkailemaan ihmisiä - ja putosin heti alussa totaalisesti kärryiltä. Olin vihainen ja kohta myös nälkäinen.

Iltapäivätreenien ja illallisen jälkeen tuli melkein itku väsymyksestä.

Piti soittaa leirin johtajalle Osku Kuutamolle, että nyt on pakko mennä nukkumaan. Minä sumuisten aivojeni kera menin, pöljä, avaamaan Kainin merkin. Eipä aikaakaan niin aivoni olivat ylikierroksilla. Aamulla Maria sanoi, että oli virhe, kun tulin avustajaksi Pajulahteen ja lisäsi, että pitää vielä kestää tuota menkkavaivaista mummoa.

Tarkoitti minua. Äitiään.

Päätin terästäytyä.

Tein sen tyttäreni tähden, vaikka olen aina vihannut urheilua.

Likinäköinen ja epämusikaalinenkin vielä

Olen vihannut urheilua sen vuoksi, että olen se kuuluisa luokan likinäköinen ja kömpelö punkero, joka on aina valittu pesäpallojoukkueeseen viimeisenä. Onneksi sentään lapsi ei innostunut yksinlaulusta, sillä suljin innokkaan laulusuuni ekan luokan laulukokeen perusteella saadun laulunumeron jälkeen.

Vedin luokan edessä jonkin mielestäni kivan virren, jota olin aina aamuhartaudessa siihen mennessä ilolla laulanut. Ehkä se oli jylhä Totuuden henki tai ihana Kaikki, jossa henki on, kiittämään jo tulkohon, virsin, lauluin, psalttarein, harpuin, huiluin, kantelein. Lauloin koko ekan luokan ajan aamuhartaudessa virret niin intona pinkeänä, äitihän oli körttiuskovaisia, että vieläkin hävettää.

Sain todistukseen kuutosen. Sen jälkeen koulun kuorokohtauksissa vain availin suutani ja laulan ääneen vain siinä tapauksessa, että joku osoittaa haulikolla ohimoon. En tiedä, miten selviydyin Lucia-kulkueessa. Jokin pitkätukkainen neito olin. Pääsin mukaan sen vuoksi, että minulla oli pitkä tukka. Laulamisen hoidin näyttelemällä laulamista.

Sen muistan, että minulla ei ollut kynttilää päässä - eikä kynttelikköäkään, sillä luokan ainoa oikea pitkätukkainen blondi - minä olin ilmeisesti se punatukkainen syntinen lusijaneito, joka pääsee taivaaseen perse edellä, oikeasti näin sanotaan! - Marja Nykopp sai steariinit kutreilleen ja kulkueen jälkeen koetimme yhdessä hinkata irti kynttilää hänen päästään.

Eikä itsetuntoni tullut takaisin sillä, että voitin kerran osuuspankin järjestämän piirustuskilpailun.

Miksi koulun pedagogian pitää perustua nöyryyttämiselle?

Nimittäin se, että opiskelin venäjää, uskalsin lähteä sitä lukemaan entiseen Neuvostoliittoon ja loppujen lopuksi synnytin lapseni venäläisinä, johtuu vain ja ainoastaan siitä, että Kärkölän lukion venäjän opettaja Tarja Koski, jota Tatjanaksikin sanottiin, oli aina ystävällinen ja lämminhenkinen. Jos hän oli väsynyt, hän sanoi, että lapset ovat yöllä valvottaneet.

Ja välituntivalvonnassa hän aina hätisteli meidät kieliluokkapäästä ystävällisesti ulos. Tarja Koski hymyili aidosti - ei ärsyttävästi eikä omnipotentisti. Muistan vieläkin, kuinka hänen silmäkulmansa olivat tsuktsimaisesti tai tataarinoloisesti vinossa. Tsuksti jedet, tsuksti jedet, horoshoo.

Pajulahden leirin vastuuhenkilössä Osku Kuutamossa oli kyllä jotain armeijamaista auktoriteettia, mutta ehdottoman hyvässä mielessä. Kun hän sanoi, että ei tässä jaeta tyylipisteitä, tajusin, mikä on liikunnan ilo. Liikunnan ilo sisältää ilon jopa mustelmista kyynärpäiden sisäpinnoilla, kun nivelet ponkkavat päin pyörää.

Tuomas Törrönenkin väläytti valloittavan hymyn aina, kun oli sanonut jotain käskevää. Niin että käsky ei tuntunut lainkaan käskyltä.

Tiistaiaamun harjoituksissa Maria sai kokeilla kuuluisan Leo-Pekka Tähden ratakelaustuolia. Vasta silloin minulle kirkastui, millainen on ratakelaustuoli ja että sellainen on tulossa Marialle vuokraan heinäkuun ajaksi. Marian into tarttui minuunkin ja tajusin, että olen ollut vaistomaisesti mukana ruokkimassa aivan väärää ajatusta.

Koska on ajateltu, että Marian pyörätuoli ei saa edistää vääriä asentoja, tulee tyttö sitoa tai miltei liimata tuoliin kiinni. Niinpä Maria ei pysty kunnolla kelaamaan tuolillaan, sillä kukapa sitä pystyy liikuttamaan käsiään talikko takapuolessa varsi selkään kiinnitettynä. Ei cp-vammainen ainakaan. Ehkä jokin balettitanssija epänormaalissa chateaubriand-asennossa vai mitä niitä colé dé toureja tai cul-de-saceja onkaan.

Ratakelaustuolissa ollaan hurjassa etunojassa, jolloin kädet ulottuvat kunnolla kelauspyörylään. Tajusin, että tämä porukka on loppujen lopuksi tuloksista kiinnostunut vain sen tähden, että omia voi treenaamalla parantaa. Lisäksi minulle kirkastui, että jopa juoksukilpailu vaatii jossain määrin yhteispeliä.

Pikajuoksussa jokainen painaa omalla radallaan täysiä, mutta pidemmissä matkoissa on raskasta vetää joukkoa perässään. Yleensä matka taitetaan yhdessä ja loppuratkaisussa joku vetää kaulan. Tämähän on muuten kuin vaalikampanjointi. Parasta eduskuntavaaliehdokkuudessa oli olla mukana.

Sitä paitsi kun vassupiirisihteeri Jouko Nokke Nuutinen tiukkasi meiltä vuoden 2011 vaalien ehdokkailta tavoitetta, sanoin suoraan, että jonkun se on rohjettava olla häntäpäässäkin. Koska selvää oli, että Erkki Virtasta ei nitistä kukaan, me Pohjois-Savon vasemmistonaiset pidimme omat bileemme. Meillä oli hauskaa an sich.

Ja viime kevään vaaleissa sitten nähtiin, millä innolla tein vaalityötä, kun en itse ollut ehdokkaana. En millään innolla.

Eikä vammaisuinnissa olla uusliberaaleja tyyliin Ui tai uppoa. Ehkä. Toivottavasti. En tiedä, sillä Maria ei halunnut uida Pajulahdessa.

Ui tai uppoa, no vetäkäähän ihan käteenne

Ui tai uppoa on Lasse Kurkilahden ja Toivo Äijön kirja siitä, kuinka suomalaiset yritykset voivat selviytyä globaalitaloudessa. Tyypit ovat sitä mieltä, että on oltava paras tai ei mitään. Yrityksessä ei ole tilaa yhdellekään, joka ei voi tähän sitoutua.

Ajatelkaa, tällaista paskaa sitä meille suomalaisille on työnnetty jokaisella yrityskurssilla, johtamistaidon tilaisuuksissa ja ryhmäytymisopetuksissa. Tuntuu varmasti siltä, että tämä nyt ei liity mitenkään urheiluun, mutta liittyy.

Miksi pitää koko ajan juosta nopeammin, kurkottaa korkeammalle ja ruhjoa vastustajaa voimakkaammin sekä rohkeammin?

Citius, altius, fortius. Miksei yhtä hyvin kohtuus?

Siksikö että yleisö saisi tarvitsemansa adrenaliinit jotenkin kiltillä tavalla? Ok, normiurheilussa voi näin ollakin, mutta ehkä ei vammaisurheilussa. Ehkä se, mikä on vastenmielistä vammaisurheilussakin, on se, että urheilijoiden on jotenkin rakennettava itsestään tarina tai brändi, jotta tulisi sponsoreita.

Tutkija Juha Saarinen on kirjoittanut joskus muinoin Kanavassa siitä, että kristinuskon riitti, ehtoollinen, on tavallaan ihmisten verenhimoisuuden kiltiksi tekemistä. On parempi, että pyhä ehtoollinen vietetään symbolisesti, vaikka vähän tyyliin hokkus pokkus filiokkus (hoc est corpus) kuin, että ristiinnaulittaisiin oikeasti ihmisiä  tai tapettaisiin karitsoita.

Joskus ihmisen verenhimoisuus vain purskahtaa. Ihminen ei ole mielestäni lähtökohtaisesti hyvä tai paha. Ihminen on luonnollinen, joskus ihan hyvä ja joskus paha. Jotenkin tuntuu siltä, että massa-aggressio pitää mieluummin kanavoida johonkin vaarattomaan.

Hakatkoon Suomi ja Ruotsi toisiaan jääkiekkokaukalossa mieluummin kuin Naton avulla pahaa Venäjää yhteispohjoismaisessa puolustuksessa.

Ihmisen kilpailuvietti on minulle täysi mysteeri. En innostu siitä, kuka juoksee kovemmin tai kuka saa potkittua palloa rankkarissa vastustajan munille. Sen sijaan ymmärrän hyvin aviopuolisoiden välisen valtataistelun. Häviäjä vie roskat. Häviäjä poimii voittajan sukat lattialta ja vie ne pyykkikoriin. Häviäjä putsaa kissankakkalaatikot.

Aluksi ärsyttävä Antti Rusi osoitti sen, että myös urheilijan kanssa voi keskustella muustakin kuin urheilusta. Minä taisin osoittaa sen, että urheiluvihamielisen ihmisen kanssa on pakko puhua jostain muusta kuin urheilusta.

Keskiviikkona leirikisaan lähtiessä satoi vettä kaatamalla. Kun äärimmäisen mukava leirihenkilö Aapo Huotari lähti viemään Marian pyörätuolia kaatosateeseen, minä laskelmoin. Päätin luistaa kisoista. Ajattelin, että on mukavampi käydä somessa lukemassa Jukka Kemppisen blogi tai katsoa, mitä kaaheeta se Susanna Kaukinen on taas keksinyt nationalismihurmoksessaan.

Tuli yht´äkkiä orpo olo. Jään jostain yhteisestä kokemuksesta paitsi. Päätin selittää Marialle, että minähän lupasin kuvata kisat ja laukkasin vammaisurheiluleiriläisten perään. Otin huonoja kuvia urheiluhallin vaikeassa sekavalotuksessa, mutta pääasia on, että yritin.

Poistulomatkalla

Ennen leirin päätöstilaisuutta tungin farkun taskut täyteen vessapaperia siltä varalta, että minua alkaa taas itkettää. Jos vaikka olen päivänkin jossain ryhmässä, kiinnyn ihmisiin niin, että jäähyväisten aikaan alan hysteerisesti itkeä. Siksi pakenimme opistolta ensimmäisinä.

Olin laskelmoinut, että pääsemme kaasuttamaan paikalta, kun pakkaan laukut ja Marian dallarin autoon hyvissä ajoin.

Sen verran oli taas pää tunnemyrskystä sekaisin, että eksyimme heti alkumatkasta. Tie, jonka luulimme vievän nelostielle, veikin meidät Iittiin Vuolenkoskelle. Ilmeisesti ajoin harhaan paikassa nimeltä Kumia. Sen jälkeen päätin, että olemme nyt johdonmukaisia ja ajoin pikkupers´läpien kautta.

Aivan ihana kokemus. Ilman harhautumista en olisi muuten tiennytkään, että Vuolenkoski on vuoden kylä 2014. Kaunista siellä oli kuin taivaan puutarhassa. Sitten jatkoimme yhtä outojen tienoiden läpi Jaalaan ja jossain vaiheessa edessämme oli Hirvensalmi. Paikka, joka esiintyy tienviitoissa, mutta en ole koskaan nähnyt koko Hirvensalmea.

Mäntyharjun taidekeskus Salmelaan marssi niin kyldyrellin näköistä sakkia hartiahuivit elegantisti taitoksella, että en hirvinnyt Marialle edes ehdottaa pysähtymistä.

Hirvensalmella pysähdyimme Suomen erikoisimmalla Nesteellä. Se oli oikean esteettisen kahvilan näköinen eikä silitelty steriiliksi ja mauttomaksi. Hirvensalmelta suuntasimme Marian kännykän karttaohjelman turvin Vääränsaaren läpi (Väärälläsaarella olisi ollut iltatori perjantaina kello 16 alkaen) Kangasniemelle.

Vääränsaarentien risteyksessä oli Koskisen Oy:n lautatarha. Tiesin minä, että sellainen on, mutta nyt näin omin silmin.

Ihmenainen ja Korppi

Jossain Kangasniemen ja Pieksämäen välisillä suorilla pyysin Mariaa tsekkaamaan, onko minulle tullut facebookissa postia. Maria tavasi, että on joltain Korpilta. Sanoin, että lukee nyt, mitä Korppi sanoo.

Maria valitti, että on outoja sanoja. Kysyin, miten ihmeessä hän sitten maanantaina kykeni keskustelemaan facebookissa Nietzchestä. Miten kummassa Maria pystyi lukemaan koko sanan ja lausumaan sen oikein? Vastauksena oli hurmaava hymy.  "Hannele on sellainen ihmenainen!", Maria sanoi arvoituksellisesti ja tunnusti lopulta, että Hannele oli kirjoittanut mukaan lausumisohjeen.

Korppi sanoi Kallistos Waren Sisäisestä valtakunnasta, että alku, jossa lemppariteologini kuvailee omaa ortodoksista kääntymistään, ei oikein napannut. Pitää vielä hänelle vastata, että se ei ole vaarallista, jos ei napannut, sillä Ware varmaankin koettaa siinä jotenkin puhua omilleen, briteille.

En usko, että ortodoksisen kirkon jäseneksi ryhtyminen oli tuohon aikaan Britanniassa kovin pop tai in.

Sitten tuli analyysiä hesykastiasta: "Hesykastia näyttäisi olevan pitkälle samaa kuin mm. buddhalaisen mietiskelyn: Jeesus-rukous/Om-mantra, hiljaisuus, Jumalan/Absoluutin kokemisen tila, jopa ´myötätunto´, joka saavutetaan uutteran paneutumisen kautta."

Hyvä, kun tuli kertaus asiasta ja selkein sanoin.  Lopussa oli kuulema tökkinyt se, että ortodoksisessa uskonnossakin loppujen lopuksi ihmisen moraalia perustellaan rangaistuksen - kadotuksen - välttämisellä. Minusta siitä pitäisi jo päästä. Tässä olen samaa mieltä kuin suomenruotsalainen ystäväni, vihertävä patamusta porvari, josta en nyt ole vähän aikaa kuullut mitään; hän sanoi ihmiskunnan olevan jo niin kypsän, että  syntien tekemättä jättämisen pohjimmaiseksi perusteeksi ei tarvita Jumalan rangaistusta tai vihaa.

Olen samaa mieltä. Yllätyksekseni Torsti Lehtinen ei ole. Hän on Kainin merkissä käynyt haastattelemassa luterilaista arkkipiispa John Vikströmiä, joka edelleen puhkuu Jumalan pyhää vihaa väärintekijöitä kohtaan. Lehtinen on lisäksi sitä mieltä, että Origenes oli aasi.

Tai niin, että vaikka hänestä itsestään tuntuisi kivalta, että kaikki pääsevät taivaaseen, ei se voi olla niin. Koska Jumala ei ajattele niin. Mistä pirusta muuten kirjailija-filosofi Torsti Lehtinen tietää, että Jumala ei ajattele niin. Olen taipuvainen ajattelemaan, että Origenes saattoi tietää, miten asiat on.

Ainakin yhtä hyvin kuin ne, jotka keksivät kadotuksen. Vanhassa Testamentissa siitä ei puhuta mitään. Ja wikipedia sanoo näin:

"Kristinuskon valtasuuntaus valitsi vaihtoehdoista piinahelvetin, vaikka se perustui vain kouralliseen Uuden testamentin tekstejä^."

Korppi kirjoittaa, että kirkot instituutioina lienevät olleet ainoa tapa säilyttää ja kuljettaa uskontoa eteenpäin. Näin ajattelen minäkin. Pyhän kohtaamiseen pitää olla sanat. Sen vuoksi opetus on tärkeää. Toisaalta gnostilaisuus on jollain lailla kiehtova juttu. Gnostilaisuus korostaa oivallusta ihmisen alkuperästä ja päämäärästä.

Ihminen on ikään kuin tietyllä tavalla vastaanottavainen mystiselle tai esoteeriselle kokemukselle jumaluudesta. Mutta sitten tullaan tähän. Kenen valaistus on oikeaa ja kuka määrittää sen, että toiselle puhuu Saatana ja toiselle ehkä Jumala? Tai sitten on sellaisia epäuskonnollisia, joille ei puhu sen enempää tämä kuin tuokaan.

Ihmiset tuppaavat kuitenkin, arvelen näin, uskomaan vähän miten sattuu. Ja se on hyvä se.

Nyt muuten taitaa käydä niin, että on ajettava tässä vielä Varkauden Portille ja takaisin. Aivan kuin viime kesänä Pentti Saarikosken Suomentajan päiväkirjojen tähden. Torsti Lehtisen Kainin merkki on saatava nimimerkki Korpille. Omastani en luovu, mutta tätä keskustelua pitää jatkaa.

PS. Toistan varmasti itseäni. Kirjoitan kokemuksista, että aluksi on kauhea vastustus ja sitten olen aivan myyty. Maria sanoikin Pajulahden vessassa, että niin saattaa äidillekin käydä, jos lähtee joskus kodin ulkopuolelle:D