Turkin vaalit

Merkinnässäni päädyn Iranin kautta Köpiksen rautatieasemalle

ke 10.6.2015

Viimeinen antibiootti tuli napattua aamulla. Korvatulehdukseen niitä sain ja nyt mietin, pitäisikö käydä uudestaan kuunteluttamassa keuhkot ja putket. Vieläkin rohisen ja korisen.

Vammaisneuvoston varapuheenjohtajan Reetan kanssa vaihdellaan lehtiä. Minä saan postilaatikkooni Suomen Kuvalehden ja vien Reetalle laatikkoon Eevan. Kasaan Suomen Kuvalehtiä ja Eevoja kassiin ja toimitan ne jossain vaiheessa Ullalle Mikan kylälle. Viime sunnuntaina viitostiellä Alapitkän jälkeen muistin, että olisi pitänyt kauhaista lehtikassi mukaan.

Tällaiset ihmiset yhteisössä ovat elämäni eliksiiri! Eilen illalla luin viime perjantain Suomen Kuvalehteä sen jälkeen, kun olin saanut edellisenä iltana laittamani makaronilaatikot ja lihamurekkeet lämmitettyä perheelle sekä paistettua Annalle curryperunoita. Olin myös täyttänyt astianpesukoneen ja pyyhkinyt keittiöstä tasot.

Tekemäni kotityöt on meillä aina merkkitapaus. Keitin vielä illallisen päälle Matille kahvitkin. Enkä ollenkaan korostanut itseäni siinä kohtaa. Uskokaa nyt.

Luin Teppo Tiilikaisen jutun Turkin vaaleista. Huudahdin ääneen Matille toiselta puolelta pöytää, että Turkin vaalit olivatkin jo ja kurditaustainen vähemmistöpuolue HDP pääsi parlamenttiin. Kävin jokin aikaa sitten Iltalehden uusisuomalaisen kolumnistin, Alan Salehzadehin, blogissa ja koetin otsa rypyssä ymmärtää Turkin puoluekenttää. Omassa blogissani en maininnut kiinnostavaa HDP:tä, sillä ajattelin, että palaan siihen myöhemmin.

Kävi niin kuin usein käy. Unohdin koko Turkin vaalit, sillä keskityin vain kuuntelemaan omaa sisintäni. Onko tänään kuumetta vai ei, vieläkö hengitys vinkuu ja ovatko korvani lakanneet paukkamasta epämiellyttävästi. Vittumoinen virus, sillä se tekee minusta entistäkin itsekeskeisemmän ja sietämättömämmän. Koko perhe jo toivoo, että äiti pääsisi taudistaan.

Mutta oikeasti. Minulla on nyt niin vähän energiaa, että kun aamu(päivällä) nostan Marian sängystä ja puen, tunnen, että koko päivän ponnistukset ovat siinä. Henki loppuu ja uuvuttaa. Tämä ei ole oikein eikä kohtuullista kellekään.

Niin ne Turkin vaalit

Eilen sitten hihkaisin, että ne Turkin vaalithan olivat jo. Toiselta puolelta pöytää kuului vähättelevä: "Hmph, ethän sinäkään näköjään tiedä mitään." Olen tainnut joskus sanoa samat sanat omalta puoleltani keittiön pöytää. Matti kertoi, että kurditaustainen HDP, joka antaa äänen muillekin vähemmistöille ja edustaa myös koulutettua sekä sekulaaria kaupunkiväestöä, ylitti äänikynnyksen ja pääsi parlamenttiin.

Jo viikko sitten Aleh Salezadeh näkyy iloinneen Iltalehden kolumnissaan, että vaalit olivat historialliset. Demokratia voitti Turkissa teokratian. Etapista pitää iloita, vaikka jatko onkin äärimmäisen kimurantti. Voi olla, että presidentti Erdoganin AKP ja nationalistis-oikeistolainen sekä epäsekulaari MHP muodostavat hallituksen ja käyvät yhteistuumin kurdien sekä muiden vähemmistöjen kimppuun. Maa myös todennäköisesti jatkaisi islamisoitumistaan tässä tapauksessa, tuumii Aleh Salezadeh.

Iran ja Irak

Tässä mielenkiintoinen kolumni Salehzadehilta:

http://blogit.iltalehti.fi/alan-salehzadeh/2015/03/16/ihmiset-ovat-koekaniineja-aseteollisuuden-laboratoriossa/

Olen aivan lumoutunut Kader Abdolahin Talosta moskeijan vieressä. Olen kirjaa kohdassa, jossa šaahin puoliso, keisarinna Farah Diba on herättelemässä iranilaisia naisia. Farah Diban muistan jotenkin nuorena tyttönä lukemistani naistenlehtijutuista. Ei keisarinna ihan turhanpäiväinen kirjailija Abdolahin mukaan ollut.

Hän perusti Iraniin naisten klinikoita ja kohensi muutenkin naisten asemaa. Wikipediasta kävin äsken lukemassa, että Farah Diban nuorin lapsi kuoli vuonna 2001 sekobarbitaalin, rauhoittavan lääkkeen, yliannostukseen ja toiseksi nuorin lapsi tappoi itsensä.

Wikipedian mukaan Iranin vallankumouksessa vuonna 1979 oli kaksi vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa olivat vielä vasemmistolaisetkin mukana. Perustuslailliset, vasemmistolaiset ja uskonnolliset ryhmät syrjäyttivät ensin šaahin vallasta. Toisessa vaiheessa, jota usein kutsutaan islamilaiseksi vallankumoukseksi, ajatollah nousi valtaan. Iranin vallankumouksen toisessa vaiheessa joutuivat vasemmistolaiset ja liberaalit maanpakoon.

Iranin ja Irakin välinen sota

Iranin vallankumouksen jälkeen tuli Iranin ja Irakin välinen sota (1980-1988), sillä Irakin Saddam Hussein arveli, että naapurimaa on vallankumouksesta heikentynyt. Saddam Husseinilla oli mielessä Khūzestānin öljykentät ja Shatt al-Arabin vesiväylä.

Iltalehden kolumnisti Aleh Salehzadehin asekauppakirjoitusten kommenteissa nimimerkki Tuomas kertoo USA:n osuudesta Iranin ja Irakin väliseen sotaan:

"Sodan loppuvuosina Yhdysvallat osallistui suoraan sotatoimiin. Vakavin tapaus oli Yhdysvaltain alas ampuma iranilainen matkustajakone (290 uhria). Brookings-ajatushautamo kutsuu Irakin ja Iranin välistä sotaa ”Yhdysvaltain ensimmäiseksi sodaksi Irania vastaan”. Syyria oli Iranin ainoa liittolainen.

Yhdysvaltain tavoite Iranin-Irakin sodassa ei ollut Saddamin voitto tai Irakin vahvistuminen, vaan Iranin vallankumouksen leviämisen estäminen ja Iranin saartaminen. USA ei halunnut, että vallankumous/itsenäistyminen vaarantaisi alueen muita nukkehallituksia. USA siis juonitteli Irakin käymään sotaa Irania vastaan. Saman se teki myöhemmin Kuwaitin suhteen."

http://blogit.iltalehti.fi/alan-salehzadeh/2015/03/16/ihmiset-ovat-koekaniineja-aseteollisuuden-laboratoriossa/#comment-389

Kansainvälisen politiikan troublemakerit

Muistan, kuinka keväällä 1986 (Irakin ja Iranin välinen sota oli silloin käynnissä) tapasin mukavan oloisen nuoren miehen Kööpenhaminan rautatieasemalla, jossa odottelin Salosen Maritaa, Sistosen Jannea sekä silloista väistyvää poikaystävääni Vuorisen Markkua. Kirjoitin, että väistyvää, sillä reissulle minut saatteli sitkeän viivytys- ja uuvutustaistelun käynyt tuleva poikaystäväni Akkasen Juha.

Tiedättehän - olenhan kertonut täällä? Tyyppi, jota rakastin päättömästi vuosikymmenten ja aviomiesten läpi aina Hesarin ulkoasu-uudistukseen asti.

Jotenkin Juha Akkanen liittyy mielessäni Olof Palmen murhaan. Ehkä sen vuoksi, että juuri Olof Palmen murhan aikaan matkustimme yhdessä Tampereelta Itä-Suomeen. Akkasen Juha jäi äitinsä luokse Imatralle ja minua isä tuli hakemaan rautatieasemalta Puumalaan. Reissun jälkeen annoin periksi tyypille, joka oli käsittämättömällä tavalla ilmestynyt aina sinne, missä minäkin Tampereen opiskelijakuvioissa olin.

Mitäs tämä nyt Iraniin kuuluu? Kuuluu sillä tavalla, että Olof Palmen murha puolestaan yhdistyy muistikuvissani ruotsalaisen asetehtaan Boforsin asekauppoihin Iranin kanssa.

En millään saa enää päähäni, miksi olin Sistosen Jannen isän Saabista eriytynyt Köpiksen rautatieasemalle, mutta arvelen, että muu porukka tahtoi nukkua rauhassa leirintäalueella ja minä olin junaillut itseni lättähatulla etukäteen Köpikseen. Varmaan jonkun tyypin perässä. Olisiko ollut kurdi?

Jollekulle kuitenkin olin edellisenä iltana väittänyt Köpiksen tivolissa (muistanko oikein?), että ich liebe in Finnland ja muu Saab-kolmikko nauroi jossain pylvään takana kippurassa. Olin koettanut saksallani viattomasti kertoa, että asun Suomessa, ja paljastuin kaameaksi länsihornyksi.

Rautatieasemalla oli myös Vantaan Laurin entinen päätoimittaja ja Vantaan seurakuntien viestintäjohtaja Pauli Juusela. Ihan oikeasti! Tunsin hänet Tampereen yliopiston käytäviltä etäisesti ja myöhemmin löysin itseni asumasta samassa Kuopion kaupungissa, jossa Juusela oli Kirkko ja Koti -lehden päätoimittaja.

Jotain olin pakannut Köpiksen rautatieaseman lokeroihin ja sitä tyhjentäessäni sain herrasmiesmäistä apua mukavan oloiselta nuorelta mieheltä. Kysyin, mistä tämä on ja sanoi, että Irakista. Näki, kuinka naamani venähti, ja vastauksena oli ihastuttava itseironinen hymy: "Yes, from Iraq, yes, we are those troublemakers!"

Olisin jäänyt tietysti tilanteeseen ikuisiksi ajoiksi ja vaikka mennyt naimisiin irakilaisen hurmaavan maailmanpolitiikan troublemakerin kanssa tai ainakin jatkanut keskustelua, mutta piti rientää.

Olimme matkalla Hampuriin ja Tšernobylin ydinvoimala oli juuri räjähtänyt päivää ennen matkaan lähtöämme. Tšernobylin räjähdyspäivänä vuosia täytti Oili Partanen (nyk. Orispää), joka ei siihen Saab-kokoonpanoon sillä kertaa kuulunut. Ehkä sen vuoksi, että Salosen Marita ja minä asuimme Hämeenpuiston kommunissa ja Sistosen Janne sekä Vuorisen Markku olivat niin sanotusti naituja kommuunin jäseniä.

Saksan ja Tanskan rajalla meidät geigermitattiin. Emme tajunneet, miksi, sillä uutinen Tšernobylin onnettomuudesta ei ollut meitä vielä saavuttanut.