Pihkatapin kieli

Persesilimä on savon kauneimpia sanoja

pe 19.6.2015

Hyvää juhannusta kaikkine ryypätkääpineen, ryömikääpineen ja yrjötkääpineen. Lapinlahdella sataa vettä ja mies kävi asentamassa paikallisen ilmaurheilijoiden lentokonetta. Veli soitti. Mukavaa. Illalla lähdemme etsimään kokkoa.

Viime vuonna olimme Jyrkän ruukilla Sonkajärvellä. Söimme lettua ja ihmettelimme tansseja ruukin ylätasanteella. Oli kylmä. Kävimme Itäkoskella kääntymässä ja Miron haudalla. Korpisilta puhalsi jäinen tuuli. Onneksi UKI:ssa on ilmastoinnin lisäksi myös lämmistys.

Luin Johanna Holmströmin Itämaan liian nopeasti Antti Heikkisen Pihkatapin jälkeen. Jäin Pihkatapin jälkeen tunnelmoimaan Heikkisen savon kielessä, nilsiäläisessä. Ja Itämaan ihanuudet jäivät Heikkisen tarjoaman kielikylvyn varjoon. Tähän mennessä olen vältellyt Olavi Rytkösen, sonkajärveläisen kommunistinpojan, savonnuksia kuin ruttoa.

Olen luullut inhoavani savon murretta etenkin kirjoitettuna. Matille saatan huutaa joskus raivopäisenä, miksei tämä sano diftongeja, kun ne on suomen kieleen asetettu. Ja kun koko diftongidilemma ei ole edes looginen. Kaikkihan tietävät tapauksen Kauppinen, jota sanottiin Kaappiseksi. Kun mies sitten vaihtoi nimensä Kaappiseksi, alkoivat ihmiset sanoa häntä Kuappiseksi.

Joskus huudan täällä keittiössä tuskissani Matille, että miksi saatana et voi sanoa asiaa niin kuin se on. Miksi pitää kielj´ kualj´kiärylöidä? Saman epäluulon savon murretta kohtaan ole kylvänyt lapsiini. He sanovat mä ja sä, ja äiti on tyytyväinen. Korostan ja alleviivaan sitä, että olen oppinut puhumaan Lahden ja Riihimäen puolivälissä. Siel puhutaan näin. Suuta ei juuri avata ja puhetapa on ekonominen.

Puheeni rytmi on peräisin Imatralta. Tsäkädäkädäkädää. Se jos mikä käy kiertelevän ja kaartelevan aviomieheni hermoille. Tästä olen kirjoittanut ennenkin.

Persesilimästä

Lisäksi savossa ei erotiikkaa mystifioida. Sitä ei nimittäin ole. Nielaisin pari kertaa ennen kuin sain edes kiljaistua kauhusta, kun Matti esitteli korpisen erikoisen, käsityksensä seksistä. Vittu on kuulema vittu, vaikka se olisi sian otsassa. Näin oli sanonut joku Korpijärven Ajattelija. Tästäkin olen kirjoittanut ennen.

Kun on erotiikkansa opetellut Erica Jongilta tai Anaïs Niniltä, kuulosti moinen groteskilta. Tai no. Ei vainenkaan. Anaïs Nin on ollut minulle liian runollinen, liian eteerinen. Olen ollut aina mutkattoman naisaktiivisen seksin kannalla. Sonja O ja Lennä uneksi, tiedättehän. Tiedostan kyllä, että Erica Jong kirjoitti myöhemmässä Viidenkympin kauhussa päihdeongelmastaan.

Pihkatappi ei kaunistele. Niinpä hirnuin, kun päähenkilön isä kuvasi alkavaa työperäistä maanviljelijän astmaansa: "... hyvä jos persesilimän kautta henki ujeltaa."

Monta kertaa olen jo tähän mennessä miettinyt, miten huolettoman ja itsekkään nuoruuden olen saanut viettää. Vanhojen vanhempien pahnanpohjimmaisena minulla ei ollut sukupolvien taakkaa kannettavana eikä mitään painetta elättää aikuisenakaan kuin itseni. Vasta kun oli maahanmuuttajamies, pystykorva ja tulossa toinen lapsi, minulle valkeni sellainen pikkuseikka elämässä kuin vastuu.

Herätys vastuuseen oli karu. Kiitän kaikkia osapuolia siitä, etteivät heittäneet prosessissa henkeänsä.

Matti on joutunut varhain antamaan rahaa kotiinsa - tosin asui kotonaan, mutta silti. Vaikka Puumala-lehden kesäni asuin äidin ja isän luona, kääräisin kyllä kesätienestit omaan hihaani. Lisäksi ajoin isän bensoilla pillurallikierroksia aina Lappeenrantaa myöten. Kiteen punikkikin, Auvo Rouvinen, oli joutunut tekemään päätöksen sukutilan jatkamisesta tai lopettamisesta siinä iässä, kun oman elämäni suurimmat päätökset olivat, värjäänkö tukkani mustaksi vai raidalliseksi.

Pihkatapin päähenkilön isä sarnaa pojalleen: "...minnoon sinun kansa laskenna leikkiä liiannii pitkään, vuan nyt se on loppu. Sinä oot tästä pihasta suanna vuatteet piälles ja ruuan suuhus ja kaiken muunnii mitä oot tarvinna, ja loppuin lopuksi oot selevinnä meleko olemattomalla työnteolla. Perkele oon antanna koolut käävä ja kirjat ostoo, lukioon männöökään en kieltännä vaikka se on sinun kohdalla yhtä tyhjän kansa. Kutosia ja vitosia näky todistuksessa ollovan. Ja nyt sinä sitten veilä meenoot ruvata vieraalle töihin vuaneksimmaan. Reportteriks vielä, kaiken kansan eess ihtes häpäset." (Antti Heikkinen Pihkatappi s. 185)

Ajatelkaa, miten hellästi sanottu isältä:  "...loppuin lopuksi oot selevinnä meleko olemattomalla työnteolla..."

Minun ei tarvinnut lapsuudessani astian astiaa pestä. Pyykistä puhumattakaan. Äiti pesi kaiken pyykin lauantaisin saunan jälkeen muuripadassa keittämällään vedellä isossa vannassa vielä senkin jälkeen, kun vanhimmat sisarukseni olivat ostaneet meille pyykinpesukoneen joksikin äidin lahjaksi.

Lapsuudenkodistani ammennan käsitykseni kotitöiden jaosta. Minulle on aivan sama, tekeekö kotityöt perheessä mies tai nainen - kunhan se en ole minä.

Jos jompikumpi vanhemmistani olisi puhunut minulle noin, kuten Pihkatapin päähenkilön isä puhui, ammatinvalintavaiheessa, olisin todennäköisesti kuollut ihan mitään todellisia ongelmia näkemätöntä herkkähipiäisyyttäni.