
ke 17.6.2015
Eilen Lapinlahden vammaisneuvosto oli esittäytymässä peruspalvelulautakunnalle. Myönnän, että rakastuin omaan ääneeni ja kun tekstiä Jumala antoi virrata suustani, sitä myös tuli. Kesken kaiken puuskahdin, että mitäs minä tässä koko ajan pölötän, kun meidänhän piti esiintyä niin kuin Tupu, Hupu ja Lupu.
Puheelleni oli luonnollinen selitys. Emme mahtuneet sinne kuuluisaan Tähkä-kokoushuoneeseen, vaan esittäytyminen tehtiin terveyskeskuksen ruokalassa. Siellä humisi ja hurisi ja minulla on vammaisneuvoston kuuluvin ääni. Ääneni on samanlainen ärsyttävä sumusireeni kuin 153 senttiä pitkällä pienellä, mutta kiltillä isosiskollani, Juuan kunnan eläkkeellä olevalla perhepäivähoidon ohjaajalla Paula Mäkisellä.
Kyllä siinä monen kunnan johtaja on saanut sisko-Paulan sumusireenistä kärsiä, arvelen.
En kuitenkaan puheessani sanonut, että tietoisena vammaisneuvoston esittäytymisestä peruspalvelulautakunta olisi vallan hyvin voinut järjestää kokouksensa vesitornin ylätasanteelle. Nimittäin terveyskeskuksenkin ruokalassa koettiin jännittäviä hetkiä. Ruokalan läpi rullasi keittiöhenkilökunta ruokakärryjä ja neuvostomme jäsenen sähköpyörätuoli oli liikenneväylällä. Hyvä, että hänellä oli sellainen turvaväline kuin sähkäri.
Jos reumapotilaamme olisi istunut tuolissa, olisi ruokakärrynkuljettaja ehkä saanut vammaisneuvostomme jäsenen hengiltä.
Joka tapauksessa esittäytymisemme alkoi kireissä tunnelmissa. Vammaisneuvoston kokouksessa käynyt perussuomalaisten lautakuntavarajäsen, joka tuntui suhtautuvan hankkeisiimme myötämielisesti, oli selvittämässä jotain muuta asiaa ennen kokousta ja juuri, kun olin iloisesti pyytämässä myös varajäsentä jäämään kokoukseen esittäytymisemme ajaksi, peruspalvelulautakunnan puheenjohtaja melkein otti naisen niska-perseotteeseen ja käytännössä heitti tämän pihalle.
Me sitten esittäytymisestä poistuessamme ihmettelimme moista. Aikamoista intohimoa peruspalvelulautakunnan työskentelyssä, ei voi muuta sanoa. Ja puheenjohtaja puhkui kireänä.
Pihkatappi vihdoin
Välttelin nilsiäläisen toimittajan Antti Heikkisen Pihkatappia viimeiseen asti, vaikka Kansan Uutisten Kai Hirvasnoro olikin kirjasta pitänyt. Mielessäni väikkyivät karmaisevat esimerkit nuorten miesten kaljakrapulan makuisista elämänjeremiadeista tyyliin Sami Rajakylä Pätkärunoilija tai oman ikäluokkani Arto Kotilainen Sulhaspoikineen.
Alkusyksyn 2013 Tampereen työväenkirjallisuuden päivän jälkeen ryntäsin into pinkeänä Lapinlahden kirjastoon ja nappasin Pätkärunoilijan. Ajattelin, että tässä on nyt sitten lupaus, joka uudistaa työläiskirjallisuuden genren siitä iänikuisesta tamperelaisesta papparaisesta Hannu Salamasta meidän kokoomushegemoniassa eläneiden poloisten, prekaarien, pätkätyöläisten, maailmaan.
Pätkärunoilijasta ei muuta jäänyt mieleen kuin se, että nuori mies veti kaljaa ja sammui suihkuun. Tylsää, tylsää. Vein kirjan saman tien takaisin. Kirja oli sanalla sanoen hirveä.
En huomannut edes virhettä, jonka oli huomannut kriitikko Erkki Kanerva Turun Sanomissa; Rajakylä oli pannut päähenkilö-Keijon Kelan etuuskäsittelijäksi ja käsittelemään ansiosidonnaisia työttömyyskorvaushakemuksia. (Voi vittu, mikä idiootti.) Työväenkirjallisuuden päivien keskustelussa Rajakylä ilmoitti arrogantisti, että hänet kustantaja markkinointimielessä ikään kuin pakotti työläiskirjailijaksi.
Sanan työläiskirjailija Rajakylä sanoi inhoten. Siinä vaiheessa jo ajattelin, että jahah, semmoinen itseään täynnä oleva kloppi taas työntymässä kirjallisuuskeskiöön. En lukenut Pihkatappia kovakantisvaiheessa, sillä pelkäsin törmääväni taas samanlaiseen ilmiöön.
Jostain syystä Arto Kotilainen on jäänyt mieleeni meidän 1960-luvun puolivälissä syntyneiden samirajakylänä. Kotilaisen Sulhaspojan löysin Iisalmen Lähetyskirppikseltä jokin aika sitten. Selailin sitä. Ehkä kirja ei ole paha, mutta ei se kyllä mukaansakaan erityisesti imaissut.
Ehkä vain olen sukupolveni naisten tapaan syntyjäni jotenkin feministi. Sukupuolivalituksen ikäpolveni tytöille antoi Anja Kaurasen Sonja O ja Erica Jongin Lennä uneksi. Sen vuoksi kaikenlainen nykyinen feminismin takaiskunau´unta ja uskonnollisperäinen ei nussita ennen avioliittoa -söpöstely tuntuu jotenkin niin ... amerikkalaiselta hapatukselta. Anna-Leena Härkösen Häräntappoase vaikutti myös tajuntaani. Häräntappoaseen pääosissa tosin oli poika, Allu Korva, ja Härkönen kirjoitti esikoisromaaninsa 17-vuotiaana.
Olen tällä kannalla: "Suositettavin seksin laji on aina sellainen seksi, jota saa." Näin mutkattomasti kirjoitti blogissaan oikeustieteilija Jukka Kemppinen luettuaan kirjailija-journalisti-historioitsija Michael Pyen The edge of the world. Viikingit avarsivat pohjoismaalaisten maailmannäkemystä ja muovasivat kuulema Euroopasta sellaisen kuin se on.
Syiksi viikinkien retkille lähtöön wikipedian mukaan voi olla useita, keskenään ristiriitaisia, syitä: ehkä ilmastonmuutos, ruoan ali- tai liikatuotanto, kelvottomat hallitsijat, merikaupan kasvun suomat ryöstelymahdollisuudet, merikaupan laman aiheuttama ryöstelytarve, väestön tungos tai viikinkien perusruoan sillin kantojen romahdus.
Joka tapauksessa pitkillä viikinkimatkoilla oli tarjolla mies-mies-seksiä.
Kommunistit Pihkatapissa
Pihkatappi kertoo Nilsiästä. Toki siinäkin päähenkilö tuntee kirjailijantuskaa ja kaivelee krapulaoksennuksesta jääneitä ruoanjämiä hampaidensa välistä. Heikkisen ote maalaislapsuuteen on kuitenkin hyväntuulinen. Vaikka päähenkilö jää hiihtokilpailuissa toisiksi viimeiseksi, naapurin avulias Tauno, joka käy auttamassa päähenkilön leski-isää navettatöissä, tuo lohduksi salmiakkipussin ja tuumaa: "Siinonsulle mitalia. Kato ei se voitto vuan ylypee häviö." (Antti Heikkinen Pihkatappi s. 123)
Mielestäni Heikkisen esikoiskirja kertoo päähenkilön kotikylän ihmisistä lämpimämmin kuin esimerkiksi Matti Pulkkisen Ja pesäpuu itki. Tottahan Antti Heikkisenkin kuvauksesta paistaa jotenkin se, että ikään kuin maalaisliittolainen keskustalaisuus olisi keksitty juuri Nilsiässä.
Näin ilmoitti minulle tänä aamuna Tikkisen Hannele, jonka isä on ollut Nilsiässä kunnan rakennusmestarina. Korjaa, Hannele, tämä asia tekstarilla, jos oikaisen faktoja. Antti Heikkisen kuvaus on kuitenkin sympaattista ja lämmintä siinä missä Matti Pulkkisen pisteliästä ja kylmää.
Pulkkisen kohukirjan nimessä Romaanihenkilön kuolema esiintyvä romaanihenkilö tarkoitti Ja pesäpuu itki -esikoisen Koppelon kyläläistä - sellaista pönköttävää yhteiskunnan tukipylvästä, joita minäkin Lapinlahdella syvästi inhoan. Romaanihenkilön kuolemassa kirjailija käy romaanihenkilönsä hautajaisissa ja kertoo, että romaanihenkilö oli elävässä elämässä ennen kuolemaansa lukenut itseään Pulkkisen esikoisromaanista.
Pastoriystävättäreni sanoi Pulkkisen Ehdotuksesta rakkausromaaniksi, että se oli ilkeä. Minä sanoisin nyt, kun pastoriystävättäreni on uskaltanut sanoa, että ilkeä: vittumoinen "rakkausromaani", josta puuttuu hellyys. Siinä vain aviopuolisot nälvivät toisiaan. Olenkin joskus heittänyt ilmaan kysymyksen, mikä on Pulkkisen vaimon osuus Ehdotuksessa rakkausromaaniksi.
Jos olen oikein käsittänyt Pulkkisen aikalaiskirjailijakollegoiden kertomaa, Matti Pulkkisen ja vaimonsa Vuokko Rissasen välillä vallitsi jotenkin molemminpuolinen kateus.
Lisäksi sanoin monta kertaa kirjailijalle, että Romaanihenkilön kuolema on ahdistava. Koska en ole elänyt vasemmistohegemonian aikaa, en kokenut sitä vapauttavaksi niin kuin Pulkkisen itse. Pulkkinen sanoi, että kirja oli helppo kirjoittaa. Kuka kirjoittaisi meille vapautuksen kokoomushegemoniasta?
Uutispäällikkö Kai Hirvasnoro toi Pihkatapin arvostelussa esille kirjan päähenkilön ukin isän, joka oli Nilsiän suojeluskuntalaisia. Nuoresta herkästä körttipojasta tuli punikintappaja, kun oma isä potkaisee selkään. Poika ei saa pistettyä edes sikaa kuoliaaksi, vaan tyrii senkin. Isä purkaa turhaumaansa väkivalloin.
Säälittävä sika, joka tekee onnettoman pojan puukonpistosta haavoittuneena liikuttavan hätäpaskan, tunkee nilsiäläisen Otto Vihtori Taskisen mieleen, kun hänen pitää teloittaa Etelä-Suomesta tullut punikki Fagerlund, akitaattori, lukenut mies, joka pilkkaa teloittajaansa ennen kuolemaansa tapailemalla J. L Runebergin isänmaallista runoa Kuoleva soturi.
Nilsiäläisestä körttipojannapista tulee mies, kun hän tappaa kommunistin Varkauden Huruslahdessa. Kommunistit joutaakin tappaa:
"Nämä olivat nyt niitä työläisiä. Semmoisia ei kotikirkonkylällä ollut, sieltä ei löytynyt muuta teollisuuslaitosta kuin meijeri, eikä sielläkään ollut töissä kuin tuttuja. Kotipuolen punikit olivat olleet ihan toisenlaisia kuin nämä etelän ryssämieliset, nämä olivat niitä oikeita kommunisteja, niitä jotka tahtoivat antaa Suomen ryssän hoteisiin, jakaa maat keskenään tasan ja ajaa isäntämiehet Siperiaan." (Antti Heikkinen Pihkatappi s. 53)
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]