Löysin isä Hannu Pyykkösen
ja menetin saman tien

Elif Shafak kirjoittaa kansainvälisille markkinoille

pe 5.6.2015

Seurasin tiiviisti mikkeliläisen isä Hannu Pyykkösen Nettihoukan horinoita ja Happikaappia, sillä vaikka olinkin totaalisen tympääntynyt koko Suomen ortodoksiseen kirkkoon hallintojärjestelmänä, halusin tietää, mitä Kirkon piirissä tapahtuu. Kirjoitan Kirkon isolla alkukirjaimella ja tarkoitan sillä koko universaalia maailmaa, Kirkkoa, Kristuksen ruumista, johon kuuluvat myös taistelevat ateistit.

Ilman isä Hannua en olisi tiennyt, että toinen isä Hannu (Etelä-Hämeen starets Pöyhönen) oli perustanut ortodoksisen keskuksen Lammille.

Ja aina se partajeppe lopetti blogin kirjoittamisen ja kun olin aikani asiaa surrut, ajattelin hieman googlailla - ja poks, eikös se heppu kirjoitellut jossain muualla jollain muulla blogiotsikolla.

Tällä viikolla koneen ääressä kuumeessa kärvistellessäni - ei ole vielä laskenut sekään eikä pään vanne höltynyt, kiitos kysymästä ja vatsakin meni iloisesti korvatulehdusantibiootista sekaisin, unohdin eilen maitohappobakteerit alta - löysin Pyykkösen - kaikkea sitä kuulee -sivuston ja nyt se on lopettamassa sitäkin taas.

Isä Hannu Pyykkösessä on äärimmäisen hyvää se, että hänen mielestään ortodokseillakin on oikeus tietää. Ja että asiat, jotka ovat olleet joskus vain palkkaprelaatin tiedossa, voidaan tarjota ihmisille ilman, että siitä mitään vaurioita syntyy. Minusta nimittäin piinaavinta Suomen ortodoksisen kirkon hommissa ollessani oli nimenomaan tiedon panttaus.

Taitoin esimerkiksi eriskummallista ja kiehtovaa Ortodoksisen veljestön Hehkuvaa Hiillosta. Hehkuvassa hiilloksessa oli monituisia "jarmohakkaraisia" sekä Valamon Vladimir Sokratilinin syväteologisia kirjoituksia. Olisin toivonut, että lehti, joka ei kovin laajalti monisteena levinnyt, olisi pantu nettiin isä Hannun lanseeraamille www.ortodoksi.net -sivuille.

Mutta kun on vaarallista antaa ihmisten tietää. Hanke tyssäsi siihen. Niin kuin moni muukin samantapainen hanke arvatenkin.

Aina kun tarvitsen jotain tietoa, vaikka rukouksista tai muusta kirjoituksiini, sukellan nettiin ja löydän itseni www.ortodoksi.netistä. Nyt se isä Hannu Pyykkönen on keksinyt nettikameran mahdollisuudet. Ja sekös kirkon virallista tiedotusta vituttaa. Ei kuulema ole tarpeeksi ammattimaista tiedotusta se.

Isä Hannu Pyykkönen on ottanut lisäksi sellaisen miten-nyt-sen-sanoisin fundamentalistin roolin Suomen ortodoksisessa kirkossa. Hän sentään on jotain mieltä. Rehellisen ja vilpittömän tuntuisesti. Vaikka olenkin monessa asiassa eri kantaa ja siksi pysyttelenkin vain systeemin liepeillä - en esimerkiksi rakasta Pyhää Tradiotiota enkä suostu uskomaan, että kirkolliskokouksissa kokoustaneet isät olisivat saaneet aivoituksensa Pyhältä Hengeltä, pikemminkin uskon, että ihmisiä olivat ja kipuilivat erilaisten valta-asioiden parissa - , arvostan häntä.

Moni asia nimittäin kyseisessä kirkkohallintojärjestelmässä vain vaiettiin häveliäästi. Oli niin tsiljoona tabua ja miinaa, johon polkaista. Toisaalta se oli hauskaa - niin kauan kuin sitä kesti - aina saattoi jostain näkökulmasta päätoimittajana saada verta nenästään.

Vähän aikaa sitten Pyykkönen kirjoittaa koukuttavalla otsikolla Ortodoksisuus kultapaperissa ja tiuskaisee, että kaikki eivät todellakaan saa mennä ortodoksisessa kirkossa ehtoolliselle. Ortodoksisessa kirkossa ehtoolliselle menevät vain ortodoksit. Minä tässä miettimään nyt hereetikkona, että mitäs jos vaikka kaikki pääsisivätkin kaikissa kirkoissa ehtoolliselle. Pääseväthän kaikki takuuvarmasti taivaaseenkin, sillä kuten Origenes - käsittääkseni - on sanonut; rakkaus ei siedä sitä, että joku jää helvettiin.

Eikä mielestäni sen kummempaa taivasta tarvita kuin jäädä pyörimään maailmankaikkeuteen alkuaineina, jotka vain jonkin ajan kuluttua järjestyvät uudelleen. Taivaaksi riittää, että pukataan yhdessä SKP-toveri Ari Sulopuiston kanssa koiranputkea. Mielestäni asenteeni ei poissulje sitä, etteikö olisi tärkeätä tietää, miksi pääsiäistä vietetään. Eikä minusta ainakaan ole pääasia, että pääsiäisenä on loma, saa mässäillä, matkustaa ja rellestää.

Hm.

Pitkät blogimerkinnät

Eilisestä blogimerkinnästäni tuli vieläkin pidempi kuin tavallisesti. Kun aloin lueskennella Jorma Anttilan sosiaalipsykologista väitöskirjaa Kansallinen identiteetti ja suomalaiseksi samaistuminen, kirjoittelin tänne oppimismielessä. Kirjoitin suurin piirtein, mitä päähän pälkähtää ja miltä tuntuu.

Esimerkiksi se, että olen itäsuomalainen, tuntuu enemmän kuin se, että olen suomalainen. Ja anteeksi, kainuulaiset, ymmärrän teitä. Omat geenini on lehtevältä ja helisevältä seudulta - Puumalasta, jossa ei nälkävuosista erilaisen mikroilmaston takia tiedetty mitään - sisällissodasta puhumattakaan, sillä lähes kaikki olivat itsenäisiä talonpoikia ja yhtä epärikkaita kivisine ja hieman epätoivoisine pikku peltoineen.

Ja Kannakseltahan Sorjoiset ovat. Muolaalta tai Äyräpäästä. 1500-luvulla asuivat siellä. Selkeä yhteys kansanluonteeseeni! (Juu.)

Jospa kainuulaiset ovat oppineet epäileviksi sen vuoksi, että nälkää on nähty. Nälän pelko on koodautunut jotenkin Mattiin Varpaisjärven Itäkoskelta. Syöminen ei saa olla minkäänlainen nautinto. Ruoan tulee olla rumaa ja harmaata eikä se saa sisältää eksoottisia mausteita. Ruoka on tarkoitettu nälän tyydyttämiseen.

Mutta eikö terveellisiä kasviksia mene paremmin perille, jos ruoka on iloisen väristä? Vihreää foolihappoa ja punaisia karotenoideja. Varokaa, kohta alan puhua vahvoista kynsistä, kuten iisalmelaiset kauneusalan yrittäjät! Kynnet tykkäävät foolihaposta. Foolihappoa saa vihreistä lehdistä. Pelkkä vihreän kurkun syöminen ei auta.

Tuntemattomasta sotilaasta Elif Shafakiin

Kirjailija Tommi Melender kirjoitti Antiaikalaisessa Tuntemattoman sotilaan kääntämisen vaikeudesta.

http://blogit.image.fi/antiaikalainen/miksi-vaino-linna-on-out-ja-sofi-oksanen-in/

Väinö Linnan käyttämät murteet ja viittaukset eivät vain aukene kulttuurimme ulkopuoliselle. Saman ilmiön arvelen koskevan jossain määrin Orhan Pamukia. Esimerkiksi Musta kirja oli alussa hykerryttävän hauska. Alussa aviomies kuvailee vinosti oman mustasukkaisuutensa kuvitelmapuutarhaa ja alkaa sitten jäljittää kadonnutta vaimoaan.

Jymähdin ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi sivulla 255. Pamuk vyöryttää esille varmasti kaiken, mikä vähänkin liittyy Turkin kulttuuriin, historiaan ja kaikkeen. Takakannen mukaan kirja on loistelias arabeski - ransk. décoration arabesque, arabialainen koristelu. No niin varmaan, mutta mutta.

En minä itse olisikaan tajunnut, ellen olisi jutellut Finnamatkojen oppaan Leena Altınin kanssa Pamukista. Opas kiinnostui kainalooni puristamasta paksusta pokkarista. Se oli Orhan Pamukin Istanbul. Istanbulista pidin ja sen vuoksi sen toiseen kertaan luinkin. Jotta olisin tajunnut siitä ensimmäistä lukukertaa enemmän.

Luin ja tein muistiinpanoja samalla. Vähän niin kuin opiskelin.

Leena Altın sen sanoi: Orhan Pamukilla on koko ajan viittauksia johonkin. Jos Mustassa kirjassa selvitettäisiin jokainen kohta, kuten kääntäjä Tuomas Anhava tekee Dostojevskin Karamazovin veljeksissä, pitäisi varmaankin julkaista rinnalla toinen kirja nimeltä Mustan kirjan alaviitteet ja kääntäjän kootut selostukset.

Ei mutta. Eikö olisi hyvä idea. Karamazovin veljesten eri käännöksistä voisi olla oma oppaansa. Näin luen Karamazovin veljeksiä.

Se, että Tikkisen Hannelen turkkilaiset sukulaiset dissaavat Elif Shafakia, kaivelee. Pidin Shafakista. Olen lukenut sekä Kirotun Istanbulin että Kunnian. Molemmissa Shafak ottaa esille turkkilaisen yhteiskunnan kipukohtia. Kirotussa Istanbulissa Amerikasta tulee värikkääkseen istanbulilaisperheeseen Amerikan armenialainen serkkutyttö ja hän alkaa viattoman tietämättömänä kopistella perheen kantaa Armenian kansanmurhaan.

Perheessä on muitakin asioita, joista ei puhuta. Arvelen yhden sekularisoituneen perheen jäsenen syntyneen veljen tekemästä raiskauksesta. Kunnia kertoi Turkin lontoolaistuneista kurdeista.

Elif Shafak ei viittaile eikä kirjoittele moniselitteisyyksiä. Hän kirjoittaa selkästi länsimaalaiselle lukijalle ja sen vuoksi, luulen, että Hannelen turkkilaiset sukulaiset sanoivat, että Elif Shafakiin ei kannata tuhlata aikaa.