Vammaisneuvosto tekee rynnäkön
peruspalvelulautakunnan kokoukseen

Ensi tiistaina

pe 11.6.2015

Peruspalvelulautakunnan vt. esittelijä soittanut jo kaksi kertaa nyreänä siitä, että Lapinlahden vammaisneuvosto ei oikein nyt ota ymmärtääkseen, mitä tarkoittaa se, että peruspalvelulautakunnan kokoukseen ensi tiistaina pääsemme kuultavaksi. Meitähän ei saisi tilaisuudessa olla kuin kaksi.

Mutta kun koetamme saada tilaisuuteen niin paljon neuvostolaisia, vammaisia ja vaivaisia kuin kynnelle kykenee. Jotta ne näkisivät, että toimimme kollektiivisesti. Tilaa on kuulema vähän ja kahvinkeittäjällä on kauhea paine. Kokouskahvinkeittäjä ei tiedä, monelle ylimääräiselle varata kahvia.

No, eihän kyse nyt ole siitä. Peruspalvelulautakuntaviranomaiset vain pelkäävät, että tilanne kokouksessa menee jotenkin sovinnaisesta lapasesta. Ne pelkää sitä, että porukat avaavat suunsa. Voi voi.

Tänään iltapäivällä tiistain kokoukseen liittyvä vammaisneuvostopalaveri meillä. Kyllä käy sääliksi peruspalveluviranomaisia nyt. Hehän eivät tiedä, mitä odottaa. Alkaako vammaisneuvoston puheenjohtaja ehkä tanssia pöydällä ja varapuheenjohtaja räpätä vammaispoliittista ohjelmaa?

Tekemästämmme alati päivittyvästä vammaispoliittisesta ohjelmasta voisimme kyllä koota fläppitaululle ydinkohdat. Esimerkiksi vammaisten henkilökohtaisen avun työntekijöistä, vammaisavustajista, pitää saada lista jonnekin sellaisen ihmisen ylläpitämäksi, joka saa palkkaa. Jussinpihassa vammaispuolella on muodostunut massiivinen ilmapiiriongelma. Jussinpihassa tunnelma on kiristynyt ensinnäkin sen vuoksi, että vammaispuoli ja vanhuspuoli ovat asettuneet toisiaan vastakkain tilanpuutteen vuoksi ja nyt sitten vammaistyöntekijät kiristelevät leukaperiään, kun vammaisten vanhemmat tuovat asiakkaita päivätoimintaan.

Mokomat, että kehtaavat häiritä työntekijöiden taivaallista päivätoiminnan kehittämis- sekä toimistotyörauhaa.

Siirtolaisena, alienina

Eilen löysin kirjallisen sielunsiskoni, Anya Ulinichin. Anya Alinich on vuonna 1973 Moskovassa syntynyt tyttö, jonka perhe emigroitui USA:han vuonna 1990. Perheellä ei ollut maahanmuuttajastatusta, ei yhtään rahaa ja kielitaitoa noin 20 englanninkielisen sanan verran.

Anya Ulinich kirjoittaa nettisivujensa cv:ssä, että nuoruus rutiköyhänä maahanmuuttajana USA:ssa tuotti sellaisia kokemuksia, jotka absurdiudessaan kilpailivat hänen neuvostolapsuutensa kanssa.

"I felt like an alien with a suitcase full of stories." Anya Ulinich kirjoittaa. Hänen kirjansa Petropolis ei maksanut kuin muutaman euron Matkuksen Kirjakassissa. Petropoliksessa mulatti ja Siperian-juutalainen Aleksandra pakenee Yhdysvaltoihin matkalaukussaan romahtaneen neuvostovaltakunnan kauheuksia - sitä 1990-lukua, johon minäkin olen täällä blogissani viitannut.

1990-luvulle kukaan venäläinen ei halua palata. Sen vuoksi kansa äänestää Putinia.

Siperian-juutalainen neekeri tapaa kielikurssilla Marinan, jonka perhe on lähtenyt Donetskista. Marinan perheellä ei myöskään ole maahanmuuttajan statusta. Perhe lähti pakoon sitä, että naapurissa asui natsi, joka maalasi perheen talon seinään hakaristejä. Petropolis on kirjoitettu vuonna 2007.

Aleksandra on mustaihonen sen vuoksi, että hänen isänsä oli vuoden 1957 Moskovan nuorisofestivaalien lihallinen tulos. Joku afrikkalainen ystävyyskansan edustaja oli festareilla pannut paksuksi neuvostoliittolaisen nuoren naisen. Tämä antoi lapsensa adoptoitavaksi korkea-arvoiselle juutalaispariskunnalle, joka loppujen lopuksi ei adoptiopojastaan välittänyt.

"I felt like an alien with a suitcase full of stories."  Voi, kuinka syvästi samaistun tähän lauseeseen Lapinlahdella.