Pia Valkonen

Mustelmia Valamosta

ma 4.5.2015

Valamossa eilen ryntäsimme suoraan Tuohukseen, sillä Paulon mammalla oli siellä työvuoro. Kävin välittömästi kopistelemassa kirjaosaston ja nappasin halvennuksesta kaksi kappaletta Kallistos Waren Sisäistä valtakuntaa. Sen sijaan Gregorios Nyssalainen Sielusta ja ylösnousemuksesta ei Valamon kirjakaupassa ollut.

Menomatkalla luin pakun koiraosastossa - nousevat nartut, Maria ja Anna, istuivat etupenkillä, mitäs me vanhat, kurttuiset nartut siellä takaosassa - Gregorios Nyssalaista. Olen Sielusta ja ylösnousemuksesta kertaalleen lukenut, mutta tajuntaan siitä oli siivilöitynyt vain murto-osa. Nyt tuntui siltä, kun kappadokialaisisän keskustelu uskonoppineen sisarensa Makrinan kanssa olisi avautunut.

Ei tästä voi kiittää kuin agnostikon oloista Ylä-Savon subcomandante Marcosta. Olisin hankkinut Sielusta ja ylösnousemuksesta tällekin, mutta joudun nyt tyytymään vain Sisäisen valtakunnan välittämiseen. Toiselle Sisäiselle valtakunnallekin minulla on osoite.

Tämä kaikki alkoi siitä, kun subcomandante Marcos kysyi minulta, mitä mieltä olen Maksimos Tunnustajasta. Vastaukseni oli suurin piirtein, että häh, kukasseon. Sanoin, että hämärästi hepun nimi on tuttu, mutta ei kait se Suomen ortodoksisessa kirkossa ole kovinkaan in-teologi. Sanoin, että useammin olen kuullut nimen Johannes Krysostomos ja Basileios Suuri. Gregorios Nyssalaisen en edes muistanut kuuluvan näihin kuuluisiin kappadokialaisisiin.

Luulin, että Gregorios Nyssalaisen lukeminen on jopa vaarallista, sillä sen verran Sielusta ja ylösnousemuksesta on mielestäni käytännönläheinen. Siellä puhutaan konkreettisista asioista - siitä, että ruumis koostuu alkuaineista ja meidät on kehitetty eläimestä. Gregorios Nyssalainen aavisti evoluutioteorian jo tuolloin - eli vuosina 335-394 jKr.

Minusta se, että taustalla on ajatus evoluutioteoriasta, todentuu tässä lauseessa: "Himon ja kiivauden alkuperää selitetään tulkitsemalla luomiskertomusta. Jumala loi ihmisen eläimen pohjalta, sillä häneen ei ollut mahdollista liittää järkeä aineelliseen ruumiiseen ilman, että mukaan tulisivat myös järjettömät liikkeet. Jumalan tarkoitus on, että ihminen hallitsee järjettömiä liikkeitä, sillä järjettömät liikkeet edistävät hänen selviytymistään lihallisessa elämässä." (Gregorios Nyssalainen Sielusta ja ylösnousemuksesta, johdanto s. 19).

Tämäkin on mielestäni hyvin sanottu: "Jumala vetää sielua puoleensa, mutta liha pidättelee siihen kiinnitettyä sielua aineellisen sfäärissä, minkä vuoksi kohoaminen Jumalan luo on tuskallista." (Gregorios Nyssalainen Sielusta ja ylösnousemuksesta, johdanto s. 22).

Tuohuksesta pongasin mukaani myös Erkki Vesterisen Minä kuljen turuilla ja toreilla, sillä etsin sinun käskyjäsi, kirjeitä Valamosta ja tuntureilta. Erkki Vesterinen on Valamon lääkäri ja sain häneltä Aamun Koiton vuotenani upean diakoniatyöhön kehottavan saarnan otsikolla "Kristus syntyy - auttakaa!"

Etenkin kirjasen viimeinen luku Kirje sinulle, jonka hiljaisuutta rakastan kolahti minuun. Minua tietenkään ei voi sanoa ystäväksi, joka on niin hiljaa, että sitä voi rakastaa, mutta tuli sellainen olo luvun luettuani, että tahtoisin kirjoittaa isä Erkille kirjeen. Hänen edelliseen teokseensa pääsinkin, mistä olen todella ylpeä. En halua kirjoittaa hänelle sen vuoksi, että haluaisin isä Erkin seuraavaan kirjaseen, vaan sen vuoksi, että nyt on asiaa.

Olemme isä Erkin kanssa vaikuttuneet samasta hengellisestä kirjasta. C. S. Lewisin Ilon yllättämästä. Iloani ei hapanna edes se, että Suuresti Ihailemani ex-nunna Karen Armstrong tokaisee Jumalan historiassa (s. 466), että C. S. Lewis on vähäpätöinen kirjailija. Armstrongin mielestä Lewis on samaa vähäpätölää kuin George McDonald, joka on minulle täysin tuntematon suuruus. Mutta älkäämme nyt saa kompastuko tähän.

"Me kaikki tiedämme ihmissuhteista, että rakkaus ja ystävyys ovat syviä silloin, kun voimme olla hiljaa jonkun kanssa. Niin kauan kuin meidän täytyy puhua jonkun kanssa ylläpitääksemme yhteyttä, voimme olla varmoja siitä, että suhde on pinnallinen." (Erkki Vesterinen Minä kuljen turuilla ja toreilla, sillä etsin sinun käskyjäsi, kirjeitä Valamosta ja tuntureilta s. 146)

Kuitenkin tähän väittäisin sen verran vastaan, että joskus on hyväksi vain huhuilla yhteydenpitokanavaan niitä näitä kissanpäitä, jotta voi varmistua siitä, että kanava on auki. Ehkä suhteeni kaikkein vanhimaan sisareeni on tällainen. Yhteydenpitokanava on syytä pitää auki ja odottaa hetkeä, jolloin ymmärrämme toisiamme. Liian vaikeita asioita ei siinä suhteessa pidä sanoa, sillä sisko on sisaruksistani minulle kaikkein vierain. Jos raapaisee kyntensä johonkin vain hennosti arpeutuneeseen haavaan, kanava menee kiinni.

Tuohuksessa silmäni osui myös kovakantiseen kirjaan, jossa oli hauskat värit. Kirjan kannessa luki Arkkipiispa Leo Mustelmia. Luin Mustelmia pariin kertaan ja räpyttelin silmiä. Onko ihan varma, että nimestä ei ole jäänyt i-kirjain pois? Sitten alkoi naurattaa ja selasin kirjaa.

Arkkipiispa Leo, jonka postitusjärjestelmä edelleenkin muistaa lähettää toimittaja Pia Valkoselle pääsiäistervehdyksen, oli kirjoittanut aivan sikahyviä runoelmia pienelle tyttären tyttärelle Katriinalle.  Niistä käy ilmi, että arkkipiispa on pohjimmiltaan maalaispoika. Runoelmat sisälsivät melkein kansatieteellisen tarkkoja työn kuvauksia 1950-luvun Pielaveden siirtolaistilalta.

Vaikka olen aina ollut työtä vieroksuva, maataloustyön kuvaukset olivat minulle tuttua tavaraa ja mieluista luettavaa. Kerppuja tehtiin vielä 1970-luvulla Kärkölän Järvelän Nummenkulman 4H-kerhossa. (Saisinkohan tähän kohtaan sisällytettyä kokoomuksen kritiikkiä? Saan! 4H-kerhossa olleet kokoomuksen varapuheenjohtaja Tapani Mörttisen tyttäret olivat niin hyvin aatteeseen kasvatettuja, että eivät suostuneet maalamaan 4H-kerhossa punaisella värillä, sillä se oli kommunismin väri. Minäpä en siihen mennessä maalaisliittolaisperheessä kasvaneena tiennytkään, mitä on kommunismi, mutta kummasti se alkoi heti kiinnostaa.)

Arkkipiispan runoelmissa oli mainintoja Säviästä, Taipaleen kyläkaupan Siiristä, koulun keittäjä Asikaisen Iidasta ja oppikoulun maisteri Pekka Eteläahosta. Kun oli suurlakko ja minun isäni liftasi Helsinkiin hakemaan asutustilalainaa itse Veikko Vennamolta ja tuli luulluksi pankkiryöstäjä Sorjoseksi jeremiadillaan, paloi Pielaveden Taipaleessa punainen hirsirakenteinen osuuskauppa. Osuuskaupassa oli ollut tynnyrissä sillejä, joita sitten myymälänhoitaja Miihkinen myi kypsennettyinä silleinä, kun muutakaan ei ollut. Sillit olivat herkullisia, runoelman kirjoittaja kirjoittaa.

Minun isäni ei saanut asutustilalainaa ja Hyytelän tila Juvalla uhkasi karahtaa konkurssiin. Jotenkin äiti ja isä tilanteesta selviytyivät, mutta tapaus selittää erään seikan. Yhteiskunta-analyyttisesti ajateltuna isän ja äidin olisi pitänyt olla smp-läisiä, maaseudun köyhiä, olivat maaseututyöläisiä Juvan Hyytelän myymisen jälkeen, mutta koska Vennamo ei lainaa antanut - isä oli oman osuutensa Puumalan Vyyhtilän sukutilasta saanut, kait se oli lammasturkki, jos oikein isän kertomaa ymmärsin - isä ja äiti säilyivät maalaisliittolaisina elämiensä loppuun asti.

Matkustin Mustelmia lukiessani taas Pielavedelle, sillä sain viime viikolla pohjoispielavetiseltä kummipoikani äidiltä tekstarin: "Hei sinä kunniapielavetinen...."  Olin melkein itkeä saadessani viestin. Kunniapielavetinen! (Niin en minä tänne Lapinlahdelle ole koskaan näinä kahtenatoista vuotena kotiutunut. Miten voi paikkakunta jotenkin henkisesti hylkiä asukastaan? Tämä on mystistä. Mutta heti, kun pääsen Pielaveden kunnan puolelle, saatan hengittää.)

Pappisseminaarissa opetti runoilijarovasti Aari Surakka, jonka teologisen opetukset eivät niinkään kuulema jääneet mieleen kuin hänen kirjallisuus- ja runoustietämyksensä. Hieroin silmiäni ihmetyksestä, kun luin säkeet:

"Mutta kun emme halunneet
kirjoittaa muistiinpanoja avasin keskustelun kirjallisuudesta
Sartresta, Camus´sta, Brehchtistä
Kafkasta ja muista"

Arkkipiispassa taitaa olla useampia kerroksia kuin me riviortodoksit (me? siis minäkö ortodoksi? kirkosta itseni pikaistuksissani irti klikannut? rivijotain, mutta en tiedä tuosta ortodoksisuudesta, pitäisikö sanoa, että me vaaralliset rivisynkretistit?) osaamme ajatella.

Tämä henkinen autius, josta kärsin Lapinlahdella, sai sanoituksen, kun luin arkkipiispan äidistä:

"Äiti voi pahoin kaikestä tuosta ja kodittomuudesta
ja odotuksesta, pelosta ja kivusta, muukalaisuudesta,
yksinäisyydestä, avuttomuudesta"

Eikä tämä ole mikään vitsi. Sen pienen hetken, kun asuimme Pielavedellä ja meillä asui venäläisiä sukulaisia talon täydeltä, lasten Zinaida-täti, Kirill-serkku ja veli Ljova, tunsin olevani kotona. Yhtä aikaa Venäjällä, ortodoksisuudessa ja Pielavedellä. Minut hyväksyttiin sellaisena kuin olen. Ja ensi kertaa saatoin kotona käydä vessassa ja pistää vessan oven lukkoon. Leonidin sukulaiset pitivät silmällä Mariaa ja Annaa.

Siihen mennessä pennut olivat olleet vessakäynnilläni eteisessä vartioinini alla ja minä ovi auki. Muistan, että luin vessassa jopa aikakauslehteä. Yksin ja rauhassa.

Eilen osuimme Valamoon samaan aikaan kuin hiippakuntaneuvosto. Koetin piiloutua uuden tukkani alle ja Matin selän taakse. Samalla ihmettelin, ovatko porukat niin kovasti muuttuneet ja minä muutoksista pihalla kuin lumiukko, kun en kaikkia isiä tunnistanut. Paulon mammaa luimuiluni nauratti. Jälkeenpäin tajusin, että Karjalan hiippakuntaan kuuluvat myös Pohjois-Karjalan ortodoksiset seurakunnat ja isät, jotka olivat outoja, olivat pohjoiskarjalaisia kirkkoherroja.

Pitää seuraavaksi vilkuttaa viereisestä trapesan pöydästä arvoisille isille iloisesti merkkinä siitä, että Solean lakkauttaminen oli kyllä nolo kuvio, mutta ei hätää, ei vituta enää.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi