Kiteen punikin kaunokirjallista kritiikkiä

la 25.4.2015

Eilen illalla olin kylässä Hannulan Ullan unelmaresidenssissä ja sain aimo löylytyksen.

Löylytys tuli Hannuloiden pikkuruisessa pihasaunassa, jonka kuistilta avautui paratiisinäkymä. Voitteko kuvitella kevään vaaleanruskeaa, tummanruskeaa, välissä häivähdys vihreätä jo? Hannuloiden punainen talonen on idyllisen Mikan kylänraitin varrella. Raitin vierustoilla on muitakin punaisia pikkuruisia talosia ja joka pihassa koira.

Tottahan toki raitin varrella täytyy saada asua yhden sekopäisen mätämunan, mutta se menköön. Kyllä minäkin kestäisin kammonaapurin, jos saisin saunan pihasta katsoa sellaista näkymää. Ja ainahan täytyy olla joku, jonka pompööseille megalomaanitoilauksille voi nauraa.

Meillä oli hyvä keskustelut. Juteltiin muun muassa uskonnollisesta heräämisestä. Hannulan Ulla kertoi nuoruudestaan oman helluntaikokemuksensa. Ja siitä, kuinka pelastaja tuli mopollla.

Sain kertoa, miksi annan Jehovan todistajien pitää itselleni raamattutunteja, miksi toivon lapselleni maltillista helluntaiherätystä ja miksi edelleen huomaan liimautuvani ortodoksisten pyhäkköjen ulko-oven sisäpuolelle siihen ihan pielen viereen vasemmalle, naisten, puolelle.

Metropoliitta Ambrosiuksesta ja piispa Irja Askolastakin puhuttiin. Universalismiin asti en päässyt, kun piti lähteä kotiin. Toiseen kertaan sitten se.

Kiteen punikin tekstianalyysi ja kritiikki

En ole missään vaiheessa sanonut, että Kiteen punikki Auvo Rouvisen tekstit olisivat huonoja. Huonoja eivät ole hänen kaunokirjallisetkaan kirjoituksensa, vaikka enemmän arvostan punikin taloustieteellistä tuntemusta. Minulla vain kilahti toissapäivänä, kun Rouvisen kaunokirjallinen alter ego, Into, oli jälleen kapakassa ja ensimmäisenä veti tuopin kitusiinsa. Siinä oli johdanto.

Voi vittu, ajattelin, eikö Rouvinen osaa luoda muuta miljöötä kuin tylsästi pöhnässä omiaan turisevien kiteeläinen kapakka? Johdannon jälkeen alkoi dialogi. Kysymyksessä oli suuseksi. Voi saatanan kyrpäaivo-Rouvinen eikö sillä ole mitään muuta mielessä, ajattelin, koska tunnen tyypin.

Joskus ihan oikeasti, aikuisten oikeasti, minulla on sellainen olo, että Kiteen punikilla on aivojen tilalla alkoholimarinoitu mulkku. Miten terävä tyyppi olisikaan, jos ei sosialisoisi itseään kaljaveikoille, ja näyttäisi Conan Barbaarilta. Veisi se uusi Sari tyypin edes kampaajalle.

Mikä minua punikin vulgaariotteessa oikein riepoo?

Se riepoo, että Rouvinen kirjoittaa naisista ja lampaista samalla ajatuksella. Kumpikin on tehty persereikään pantavaksi.

Luonnossa Rouvinen kuitenkin alistuu vahvojen naisten ruoskittavaksi kuin aulis pieni koira. Olen nähnyt Sonkajärven Kauppilanmäellä Ninnu ja Marko Huomanin pihassa Sonkajärven vasemmiston puolisalaisissa vappujuhlissa (miksemme me enemmän järjestä sellaisia ei-konventionaalisia tai -normatiivisia juhlia? Miksi aina samat torit, miksi aina samat letut? Miksi aina samat naamat? Miksi aina sama tylsä jyystäminen?), kuinka Kiteen punikki kellistyi Juuan teatteridiivan ruoskan alle harjoitellusti ja välittömästi. Pavlovin koirareaktiossa. Töpöhäntä vain heilui.

En ole Kiteen punikin kohderyhmää

Toisaalta eipä Rouvinen minua pidäkään kohderyhmänään. Aivan kuten Rouvisen kaltaiset miehet eivät ole kiinnostuneita naisisesta kuukautiskirjallisuudesta, eivät kaltaiseni naiset ole kiinnostuneet Rouvisen krapulakakan väristä.

Tämä luonnehdinta on peräisin Tuula-Liina Varikselta ja Tuula-Liina Varis sanoi myös, että Heikki Turunen (samoin kuin Lapinlahden herkkä runoilijasielu) on (omassa itkuisessa alkoholismissaan, tämä on minun lisäykseni) jäänyt ikuisesti tuijottamaan lehmän silmiin, on mielestäni Kiteen punikki juuttunut pubiin. Haloo, pubin ulkopuolella on kokonainen sairaan kaunis maailma!

Mutta voihan se olla, että pubi-ihmiset lukevat mielellään toisista pubi-ihmisistä.

No, kun tämän kohderyhmäviestin olin kirjoittanut Ärräpäät-sähköpostilistalle, sain eteeni uudistetun, akateemiselle kulttuurikeskiluokalle, joka vetää lattea ylihintaan hienossa ympäristössä, tarkoitetun version Intosta pohtimassa markiisi de Sadén tyyliin ihmisen oikeudesta määrittää itse, ketä panee perseeseen vai paneeko ketään.

Luin sen nyt loppuun. Olen vihdoinkin hänen kohderyhmäänsä. Ulvoin äsken naurusta niin, että koira tuli katsomaan, olenko ehkä seonnut tässä yksikseni.

Kekseliään absurdismiin asti yltävän novellin lopussa oli minulle rakkaita sanoja: maito, äiti ja Valio.