Maksimos Tunnustaja

pe 10.4.2015

Oi, Heikkisen Aaro, sinä ylistetty ja siunattu ihmisten joukossa. Tyyppi pakotti minut lainaamaan toistamiseen Karen Armstrongin Jumalan historian kirjastosta. Olen sen kertaalleen lainannut, mutta hetki taisi olla jokin niistä monituisista ortodoksisista keerygma-kriiseistäni, jotka sen aikaa, kun olin Suomen ortodoksisen kirkon hallintojärjestelmän jäsen, seurasivat toisiaan miltei katkeamattomana virtana, ja sivuutin kirjassa kokonaan kristinuskon synnyn.

Luin vain juutalaisuudesta ja islamista kertovat osuudet. Nyt oli aika katsoa, miten Karen Armstrong näkee esimerkiksi kristillisten kirkkojen jakautumisen. Minulla kun on ollut koko sen ajan, kun olen ortodoksipiireissä hiimaillut, sellainen olo, että idän ja lännen kirkkojen välinen raja menee justiinsa minun sisälläni.

Koska olen taipuvainen stigmatisaatioon, olen koko ajan ollut repeämistilassa ja kriisissä. Sitgmatisaatiolla tarkoitan tässä sitä, että otan kaikki maailman ristiriidat omaan kehooni. Kun taitoin Solea-lehteen ongelmaseurakunnan sivua, jossa oli muodostunut kanttoripuolue sekä kirkkoherrapuolue, olin aivoinfarktin partaalla. Seurakunnan sivu meni keskeltä poikki ja minulta alkoi näkö sumentua toisesta silmästä.

Nyt, kiitos Aaron, yksi kriisi vaikuttaisi helpottavan.

Muudan kriisi katkesi takavuosina, kun kirkollishallituksessa työskennellyt veli Kimmo Kallinen tuskastui alituiseen paapatukseeni ja käski sähköpostitse minun lukea Kallistos Waren Sisäinen valtakunta. Olin tuolloin ehkä muistaakseni ainoastaan Solean päätoimittaja - ei edes ollut vielä Aamun Koitto -stressiä ja silti pinna oli kireällä - ja veli Kimmo testamenttasi minulle oman tietokoneensa kätköistä ortodoksisen veljeskunnan Hehkuvaa Hiillosta toimitussihteröitäväksi.

Kirjoitti jotenkin ihastuttavan rauhallisen ymmärtäväisesti niin, että sisko hyvä, sinulla taitaa olla nyt vakava uskon kriisi. Unohda Isak Niniveläinen ja tartu Kallistos Waren Sisäiseen valtakuntaan - olin silloin karjunut jonkin Hehkuvan Hiilloksen taitosten välissä sähköpostitse varmaankin versaalia käyttäen, että sellainenkin heppu kuin Isak Niniveläinen on ilmestynyt näköpiiriin ja missä vitun välissä luen hänen pyhät kirjoituksensa, kun niitä on suomennettunakin ainakin 10 000 sivua.

Käytän näissä teologisia kysymyksiä pohdiskelevissani kirjoituksissani tarkoituksella sanaa vittu. Haluan näin edes koettaa välttää teennäistä ja sovinnaista korkean sakraalia kirkkokieltä. Sitä lipeäkalan ääntä, joka kiusaa yhtä lailla interferonitutkija Kari Cantelliakin. Pikkuruiset profaanit pippurit joukkoon ja johan pari tekopyhää nutturapäätä putoaa langoilta. Plonks, sinne menivät.

Tartuin Sisäiseen valtakuntaan. Waren Ortodoksisen tien olin lukenut jo moneen kertaan ja sen turvin ymmärsin sen, miksi Jumalan piti syntyä ihmiseksi. Eihän Jumalan olisi muuten ymmärtänyt kärsimystä eikä kuolemaakaan. Asia vain monella lukemisellä niin sanotusti kirkastui. Meni jakeluun.

Meni jakeluun -lauseen tyylilaji on sitten lainattu kokkolalaiselta baptistisaarnaaja Harri Kankareelta. Istuin Maaningalla Kinnulalanlahden huoltsikalla Kristuksen kirkastumisen tsasounalla olleen naisten päivän palveluksen jälkeen ja jäin kuuntelemaan radiohartautta. Radiossa puhui vetoavasti joku ihme Kankare.

Ajoin ensin noin kolme kertaa huoltoaseman ympäri, sillä radio kuului kunnolla vain tietyssä kohtaa huoltsikan pihaa. Sitten oli pakko kirjoittaa itselle muistutus puhelimeni tekstariluonnoksiin. Harri Kankare sanoi näin: "Olet paras omana itsenäsi. Minäkin tykkään itsestäni. Vähän."

Baptistisaarnaajan retoriikka oli vastustamatonta. Se oli armollista ja innostavaa. Olemme riittäviä juuri tällaisina. Hihkuin autossa ääneen, että jes, jes, jes.

Poliittis-uskonnollis-kaunokirjallisessa sessiossamme tiistaina Iisalmen kauppahallin kahviossa Aaro mutisi jotain alkuperäisvihreään partaansa Maksimos Tunnustajasta (n. 580-662), Taborin vuoren tapahtumista ja siitä, että näillä kahdella keisillä olisi jotain tekemistä ortodoksien kanssa.

Enhän minä ollenkaan ollut kartalla mistään Taborin vuoresta ja Maksimos Tunnustajan nimen olin ehkä jossain kuullut. Arvelin, että sielläkös se Pyhä Henki vuodatettiin, mutta samaan henkoseen muistin, että kyllä se Pyhä Henki taitaa olla enemmän hellareiden heiniä.

Karen Armstrong kirjoittaa, että Maksimos Tunnustajan tulkinta Jumalasta on lähempänä buddhalaisia ihanteita kuin länsimaista ajattelua. (Karen Armstrong Jumalan historia s. 208). Taborinvuoren tapahtumilla Raamatussa tahdotaan sanoa, että Jeesuksen kirkastettu ihmisyys osoitti tavan tallaajallekin, millaisen jumalallistettuun ihmisen osaan taviskin voi pyrkiä.

Se on nyt sitten se valaistuminen.

Siinä mielessä on merkillistä, kuinka myrkyllisesti esimerkiksi nunna Kristoduli suhtautui äiti Ammaan ja siihen, että Suomi entistä kulttuuriministerimissiä myöten ryntäsi äiti Amman halaukseen.

Tässä keskustelu asiasta:

http://ortodoksi.net/ortodoksi/blogi/kristoduli/2007/12/12/aiti-amman-halaaminen/

Minä toisaalta en ihmettele ollenkaan ihmisten tarvetta käydä äiti Amman pakeilla. Se, mitä ihminen tässä typerässä atomisoitutuneessa uusliberalisaatiossa kaipaa Kirkolta, on juuri lämmin halaus, varaukseton rakkaus. Sellainen äidillinen sanoma, että olet hyvä juuri tuollaisena, kuten baptistisaarnaaja Kankare radiossa sanoi.

Lisäksi äiti Amma käsittääkseni rohkaisi ihmisiä olemaan sitä, mitä on. Jos on luterilainen ja kävi Hesassa globaalimamia halimassa, saattoi hänen mukaansa vallan hyvin mennä tyytyväisenä takaisin omaan seurakuntaansa ja jatkaa elämäänsä.

Toisaalta Nunna Kristoduli huomasi ketunhännän äiti Amman kainalossa. Vaikka ammalainen liike ei olekaan olevinaan ekspansiivinen, se kuitenkin on sitä. Mutta toisaalta, toisaalta ja toisaalta. Väliäkö hällä. Jos esimerkiksi tuusniemeläis-lapinlahtelais-amerikkalainen voimanainen Raija Weissenberg tuli äiti Amman kainalossa vähän buddhalaiseksi, eikös se ole vain hyvä asia.

Hän toi monessa mielessä väriä yläsavolaisten harmaaseen elämään. Ollos iäti muistettu, isosisar Raija, vaikka ihan niin pää pilvissä oleva hippi tai sumea kivenhalaaja en ollutkaan - joten tunsin niissä äitiammalaisissa sessioissa itseni ihan liian .... kommunistiksi. Tai niin kuin Aaro sanoi: Siitä porukasta puuttui kapitalismin analyysi.

Karen Armstrong lainasi kirjassaan Aristoteleen huomaamaa juttua. Aristoteles oli sanonut, että ihmiset osallistuvat mysteeriuskontojen menoihin - eivät suinkaan oppiakseen asioita, vaan kokeakseen niitä. Kappadokialaiskolmikkoon kuuluva Basileios Suuri erotti toisistaan dogman ja keerygman.

Ortodoksisiin merkittäviin kirkkoisiin luetaan tämä kappadokialaiskolmikko. Kolmikko kostuu seuraavista hepuista: Basileios Suuri, Gregorios Nazianzilainen ja Gregorios Nyssalainen. Viimeksi mainittu on itselleni jotenkin tutuin tai läheisin, vaikka mikään patristiikan tuntija en voi edes pimeimmässä hybriksessäni väittää olevani.

Sitä paitsi ärsyttää. Patristiikka. Miksei matristiikka?

Keerygma tarkoittaa kirkon julkista sanomaa, joka perustuu pyhiin kirjoituksiin. Dogma sen sijaan tarkoittaa raamatullista totuutta syvemmässä merkityksessä, joka on ymmärrettävissä ainoastaan uskonnollisen kokemuksen kautta ja jota ilmaistaan symbolisesti.

Tätä tarkoitin, kun sanoin, että minulla oli koko ajan Suomen ortodoksisen kirkon hallintojärjestelmän jäsenenä hirmuinen keerygma-kriisi. En voinut olla niin auktoriteettiuskoinen kuin kirjailija Teppo Kulmala tapuliortodoksivuosinaan, että olisin kuitannut keerygman sanalla ok, kun kerta Pyhä Henki on valinnut jotain umpisepaluspartapapparaisia, jotka eivät naisen tai äidin tai perheellisen ihmisen elämästä tajua hevon helvettiä, määrittämään Kirkon virallisen kanonin.

Nyt menee todella monimutkaiseksi. Koska länsikirkko kuitenkin korostaa enemmän keerygmaa, on se dogmaattinen. Ja sekös se dogmaattisuus vasta ärsyttääkin. Jos kuulkaas joku tulee minulle sanomaan, että tämmöinen oppi on nielaistava karvoineen kaikkineen eikä saa nyppiä rusinoita pullasta, kuten Iisalmen tohtori Loimulohi minulle jemensi, kun kerroin klikanneeni itseni irti Suomen ortodoksisen kirkon hallintojärjestelmästä, ajattelen helposti, että työntää siinä vain keerygmat ihan sinne omaan anusaukkoon asti, jos huvittaa.

Nyt ymmärrän, mitä isä Mikko Kärki minulle koetti sanoa joskus 1990-luvulla. Olin täynnä potentiaalisen luterilaisen käännynnäisen ihmetteleviä kysymyksiä. Isä Mikko viittasi tiedolliselle janolleni jokseenkin kintaalla. Ja hyvä, että viittasi.

Hän osasi tehdä sen lempeästi ja ohjata kuin tuorekurkkua suolaantumaan suolakurkuksi ortodoksissa kirkonmenoissa. Sillä niinhän se sitten on. Ortodoksinen kirkko korostaa dogmaa - olematta dogmaattinen. Tämä nyt ei tarkoita sitä, etteikö Suomen ortodoksinen kirkko olisi konservatiivinen homofobiassaan ja naispelossaan.

Ja jotta asiat olisivat äärimmäisen monimutkaisia, voisi ollakin niin, että Pyhän Athos Vuorten säätiön superortodoksit Lammilla vastustavat - eivät ehkä välttämättä homoja sinänsä - vaan tiettyä homosaatiota. Tottahan tiedän, että homosaatio on persujen keksimä termi, mutta siinä on pikkuisen perää.

Olen sitä mieltä, että tasa-arvoinen avioliittolaki pitää hyväksyä ja olen sitä mieltä, että ei sen väliä, onko lapsella isä ja äiti - voihan lapsella olla kaksi äitiä tai kolme isää tai ihan miten vain, mutta homosaatio on sellaista... hegemonista puhetapaa. Suvaitsevaisuus voi olla jotenkin lipevää, ylimaallisen ylitsevuotavaa.

Esimerkiksi Matti kokee, että minä homosaatioin häntä. Asetan joka toinen tunti homot Hänen Heteroutensa edelle. Matin on vaikea pysyä perässäni, sillä minusta sukupuoli on paljolti mielentila.

Ja rintakarvojen kasvusta päätellen minulla tällä hetkellä erittyy enemmän testosteronia kuin aviomiehelläni.

Joskus vielä ruksaan kyselyyn, jossa kysytään sukupuolta, että en halua sanoa. Ei niin, että en osaa, vaan yksinkertaisesti - haluan päästä jo vaihdevuosien jälkeiseen sukupuolettomaan tilaan. Nyt ei enää pääosissa ole lisääntyminen tai sen suunnittelu, vaan ihan muut asiat. Esimerkiksi maailman muuttaminen.

Sitten vielä on sanottava sekin, että tein lapseni varsin feminiinisen zeniläisen Venäjän ortodoksin kanssa. Repikää siitä.