
10 käskyä Kirkolle
ti 10.3.2015
Jäin äsken kiinni S-marketin edessä. Kädessäni oli kaksi paperikassillista ruokaa illaksi, jolloin Matti-poloinen joutuu vaivaamaan kaunista päätään sillä, mitä tekee ruoaksi perheen lentopalloilijalle, joka tulee myöhäharkoista kotiin vasta iltayhdeksän tienoilla nälkäisenä ja verensokerinlaskussa jopa ympäristölleen sekä itselleen vaarallisena.
Minä aion olla tänä iltana Iisalmessa vammaisneuvostolaisten kanssa enkä ottaa minkään valtakunnan stressiä mistään.
Jäin kiinni siitä, että en ollut tietokoneen ääressä tekemässä jälkilaskentoja. Eilen kun talossa oli kaksi rakennus- ja restaurointimesaria tekemässä tarjouslaskentoja, minäkin sain aikaan palllljon. Hoidin viime viikon laskutuksen, laskin ja maksoin palkat, kasasin tilit ja olin lisäksi yhteydessä sähköpostilla asiakkaaseen ja kerroin, että vihdoin puutavaratoimittajamme oli puristellut joltain erikoispuuhöyläriltä meille erikoissuperhypersikakallista puuta.
Ajattelin, että sama työputki jatkuu tänä aamuna. Nimittäin tänä aamuna minun olisi pitänyt olla sekä työllistävien yhdistysten yhteispalaverissa Lastulla sekä Kehitysvammaliiton koulutuksessa Kuopiossa kouluttautumassa vammaisten itsemääräämisoikeuslakiin.
Olin päättänyt ryhtyä itsekkääksi. Niin moni asia on minun työajastani pois. Tietysti näitä vapaaehtoisasioita voisi hoitaa työajan ulkopuolella tai siis hoitaa firman asiat iltaisin - etenkin, kun Marian iltatöitä ei minulla viikolla ole, mutta! Minusta on tullut itsekäs. Haluan illat itselleni. Haluan rauhoittua ajoissa nukkumaan.
Joskus se jopa onnistuu.
Kun Tekstiilinkierrätys ry:n porukka kurvasi pois Lastulta, minä vasta roudasin kaupasta ruokaa jälkikasvulleni. Olin käynyt hiihtämässä ja tietenkin omistanut koko aamun ensi lauantain Kansantaloutta tasan kaikille -streessaamiseen. En alunperinkään aikonut Lastulle, sillä arvelin, että jospa Lapinlahden työllistävien yhdistysten yhteistyö onnistuisi paremmin niin, etten minä ole mukana. Sitä vain kauhistelin Räsäsen Jennille, etten ollut vielä palaverin päättyessäkään oman työni ja tietokoneen ääressä, vaikka niin suunnittelin.
Hävisin eilen illalla kissakiistan. Julistin jo alunperin, että Runnilta Helsinkiin muuttava kissanpoikanen ei sitten tähän taloon tule. Tuli kuitenkin eikä siitä kukaan halua luopua. Itse asiassa en minäkään, mutta toivon, että Matti tykkää kisusta sittenkin, kun se on lihava, pelkkää ruokaa ajatteleva leikattu ja ilkeämielinen narttu.
Kai Sadinmaa
Olen koettanut pukea sanoiksi, miksi loppujen lopuksi ärsyynnyin Kai Sadinmaan 10 käskyä kirkolle -kirjasesta. Ikään kuin mikään ei olisi Suomen luterilaisessa kirkossa Sadinmaan mielen mukaan.
Sadinmaa oli nyreä siitä, että suuri osa kirkon niin sanotuista liberaalijäsenistä ei vaivaa päätään lainkaan esimerkiksi Nikean kirkolliskokouksen vuonna 325 hyväksymällä uskontunnustuksella. Heitä ei hierrä pätkääkään se, että uskontunnustuksella suljettiin Kirkon ulkopuolelle areiolaiset. Apostolinen uskontunnustus ei ole sen parempi, sillä sen sanamuodoilla saivat gnostilaiset kenkää.
Minä kun luulin, että muutkin uskontunnustusta kirkossa puoliääneen mumisevat kärsivät kanssani samoista vaivoista - epäilyksestä ja kapinallisista ajatuksista. Tieto siitä, että valtaosa viittaa moisille kriiseille kintaalla, oli helpottava. Minähän se loppujen lopuksi olen dogmaattinen, sillä viime sunnuntaina Maaningan Käärmelahden Kristuksen Kirkastumisen Tsasounassa en voinut yhtyä nikealaiseen uskontunnustukseen.
En vain voinut ja taisin olla ainoa, joka ei "lyönyt maihin" ehtoollisrukouksen aikana. Menihän minulta ja Lasse Purhosvainaalta monta vuotta ortodoksisessa kirkossa, kun niska nöyrtyi ristinmerkin tekemiseen. Niin paljon kuin ortodoksisissa palveluksissa olen ollut, vähän olen käynyt rukouksessa polvillani.
Sen aika tullee vielä. En vain ole kypsä. Uskontunnustuksen korvaan mielessäni Antti Eskolan ytimekkäällä uskontunnustuksella: "Minä uskon." Lisään siihen mielessäni, että minä uskon ja sillä sipuli - uskon dogmit ja traditiot saatte nieleskellä itse, jos tahdotte.
Valtaosa Suomen luterilaisenkin kirkon jäsenistä kaipaa kirkkoon ainoastaan silloin, kun siellä lauletaan kauneimpia joululauluja, kun lapsi konfirmoidaan (sen vuoksi, että rippileiri on koko ikäluokan yhteinen kokemus), edessä on kirkkohäät, ristiäiset tai hautajaiset.
Ja hyvä niin! Eivätkö nämä kiltit liberaalit hyvät veronmaksajat ole juuri sitä, mitä kirkko kaipaa. Eivät he kansoita joka sunnuntaina messua, mutta eipä tarvitse papin niin tsempata vaikka saarnassaan. Vähän heikompikin retoorikko menee siinä tapauksessa. Ja se on hyvin armollista se.
Piipahda sakastissa, järkytä pappi
Kai Sadinmaa oli huomannut kirjassaan saman kuin minä. Joskus Pohjois-Savon sisällä luterilaisesta seurakunnasta toiseen siirtyessäni muistan saaneeni uuden seurakunnan kirkkoherralta monisteen, jossa tämä toivotti tervetulleeksi seurakuntaan ja kirjoitti, että messun jälkeen voi tulla vaikka sakastiin juttelemaan.
Hymähdin, tokkopa tyyppi sitä oikeasti haluaa. Kai Sadinmaa kirjoitti, että luterilaiset papit hädin tuskin tuntevat seurakuntalaisiaan. Ja että seurakuntalaiset, jotka ottavat kontaktia, loppujen lopuksi ovat rasittavia. Lisäksi häntä aivan suunnattomasti raivostutti se, kuinka Helsingin seurakunnat koettavat nuoleskella hyvää kirkollisveronmaksajaväkeä.
No se kyllä raivostuttaa meikäläistäkin. Saman ilmiön panin merkille ortodoksisella puolella, mutta ei ehkä niin silmiin pistävänä kuin Sadinmaan esimerkit. Kyllä moni ortodokseistakin on omaksunut auktoriteettiuskovaisuuden, alistumisen, mielistelyn ja pelkuruuden hengen.
Olen valmis hyväksymään auktoriteetin vain siinä tapauksessa, että auktoriteetti auttaa kasvamaan. Nyt wikipediassa on selvitys sanan etymologiasta: "Auktoriteetti-käsitteen taustalla on latinan sana auctor. Sillä on tarkoitettu henkilöä, joka on ensimmäisenä järjestelmällisesti kuvannut jonkin kasvi- tai eläinlajin."
Kun vuoden 2009 EU-vaalien alla kirjoitin kuuluisaa Aamun Koiton sinne tänne - kieli keskellä suuta - Mitro Repo -pääkirjoitusta, joka oli kyllä vuosituhannen huonoimpiini kuuluva, myönnän, juuri pääkirjoituksen toisaalta toisaalta -mussutuksen vuoksi, lainasin Raimo Mäkelän Terve mieli - terve usko -kirjaa. Juuri se toisaalta - toisaalta - kolmanneksi -vätystelyn vuoksi pääkirjoitus oli mielistelevä eikä kumpikaan osapuoli silittänyt pääkirjoituksen kirjoittajan päätä.
Mäkelä, toisin kuin wikipedia tänään, on sitä mieltä, että auktoriteetti-käsitteen taustalla onkin latinankielinen sana augeo - auttaa kasvamaan. Minusta EU-ehdokas, isä Mitro, olisi tarvinnut nimenomaan oikeaa auktoriteettia, joka isällisen, lämpimän, ymmärtävän autoritaarisesti olisi sanonut, että isä Mitro on ihana ja valloittava ihminen - kysykää vaikka Hannu Taanilalta -, mutta käyttäytyi kuin viisivuotias karkkihyllyn äärellä itkupotkuraivarin vallassa.
Lisäksi, vaikka runoja niin katkerasti inhoankin, muistin Eino Leinon runon Jumalten keinu:
"Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta, eivät ne häntä yhdessä kohden pidä, he heittävät häntä välillä taivaan ja maan -
siksi kuin järjen valon häneltä vievät."
Entäs ne kaameat fundikset?
Kai Sadinmaalle ei tuntunut kelpaavan juuri kukaan Suomen luterilaisen kirkon sisäisestä kirjosta. Varakkaat kaupunkiliberaalit ovat välinpitämättömiä eivätkä kelpaa, kun maksavat kirkollisveronsa mukisematta hyvityksenä siitä, että saavat siirtymäriiteissään palveluita papeilta.
Fundikset maksavat myös kirkollisveronsa, mutta ovat toisaalta Sadinmaan mielestä vieläkin pahempia, sillä vaativat tulla kuulluksi ja nähdyiksi muutenkin kuin siirtymäriittien aikaan tai kauneimpia joululauluja yhteislaulettaessa. Yli puolet luterilaisen kirkolliskokouksen edustajista on Sadinmaan laskelmien mukaan Päivi Räsäsen hengenheimolaisia; on SLEY:läisiä, viidesläisiä (heiläisiä on Lapinlahdellakin - ainakin yksi, kiintoisa tyyppi, Jeesus sentään ja Herra par(ah)takoon!), rukoilevaiset ja lestadiolaiset.
On Luther-säätiöläisiä ja Raamattuopiston Säätiötä ja Paavalin synodia sekä ties mitä kummaa.
Niinpä on muodostunut käytäntö. Sanoi sisäministeri Päivi Räsänen mitä tahansa julkisuudessa, eroa kirkosta -sivuilla käy kuhina.
Onhan tämä vähän absurdia! Mutta minä meinasin ajatella näin. Suhtaudun uteliaasti näihin seksikielteisiin ja homofobisiin fraktioihin. He saavat pitää omat änkyrät uskonmuotonsa ja minä omat Heikki Räisäsläiset aatokseni.
Vasemmistonationalistit
Tultuani keittiöön niiden kahden S-marketin ruokakassin kanssa, avasin tämän rupuliläppärin, jossa on sekä latinalaiset että kyrilliset kirjaimet irtonäppiksessä, sillä varsinaisesta läppäristä on joku raivotautinen takonut irti sekä ä-kirjaimen että sanavälin. En käynyt ensin Jukka Kemppisessä, vaan raotin varovaisesti Susanna Kaukisen Väärinajattelun lempeää syleilyä.
Raotin varovaisesti, sillä Kaukisen teksti on kuin meidän entinen kuivausrumpu. Kun sen pani päälle, alkoi yläkertaan asti talon rakenteissa kuulua kumea humina. Kuivausrummun huminassa oli kyllä melkoiset volyymit ja desibelit, mutta loppujen lopuksi ääni ei ollut epämiellyttävä.
Kuminaan saattoi jopa nukahtaa. Pitkän päälle sen kuuntelu alkoi unettaa. Ja lopputulos oli se, että kuivausrumpu meinasi sytyttää itsensä tuleen. Kun Simosen Ritva, Tea ja Risto olivat kylässä, rumpu alkoi kärytä ja Ritva neuvoi, miten se tulisi puhdistaa, jotta rumpu ei sytyttäisi samalla koko taloa.
Nyt ymmärrän, mitä Susanna Kaukinen ajaa takaa. Tosin olen edelleen internationalisti ja kannatan vaikkapa transaktioveroa sekä globaalidemokratiaa.
http://anarkisti.vuodatus.net/lue/2015/03/ammutaan-kaukinen-kansallissosialistina
Kaukinen on pettämätön ja tinkimätön:
"Näin ollen kysymys siitä onko Kaukinen kansallissosialisti on aika pitkästyttävä. Nothing to see here, move along folks. On hyvin tavallista olla isänmaallinen ja monet ovat poliittisesti vasemmalla. Ja onhan sekin hieno juttu, että kauhistuttavien aatujen sotilasapu oli riittävä ja ratkaiseva tekijä sen suhteen, että me emme puhu tänäpäivänä venäjää."
No minulla ei olisi tuota venäjän puhumista vastaan mitään.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]