Pia Valkonen

Björn Wahlroosin vaimo on savolainen

Vasemmistoliiton synty

ti 24.3.2015

Lauantaina olin Kuopiossa Tiedon jano -päivillä sekä Minna Canthin päivien Raittius- ja mielenterveyskahvilassa. Sunnuntaina koomassa. Sunnuntaiaamupäivästä saatoin lukea loppuun Sirpa Puhakan Vasemmistoliiton synnyn, mutta sen jälkeen päivä kului seuraavasti: oksensin, nukuin, oksensin, nukuin.

Oksennustautini ei kummunnut Vasemmistoliiton synnystä.

Illalla Matti herätti minut katsomaan ohjelmaa Suomi on venäläinen, jota hieman karsastin ensimmäisen osan jälkeen. En nimittäin millään saanut itsestäni kaivettua atavistista russofobia, vaikka historiantutkijat vakuuttivat, että ison vihan sekä erilaisten muiden venäläisten kanssa pidettyjen vihojen takia sellainen löytyy jokaisen suomalaisen sisältä.

Lisäksi minusta ohjelmantekijä Juhani Seppänen ensimmäisessä jaksossa kieriskeli ja meuhkasi. Onneksi Matti ei antanut minun jättää ohjelman seuraamista siihen ja Ärräpäiden Eilina Gusatinskykin antoi Juhani Seppäsestä hyvän lausunnon. Ehkä sarjan ensimmäinen jakso oli vain sellainen tykkitulitus, jonka tarkoitus oli pikemminkin herättää kuin karkottaa.

Tapani Kaakkuriniemi kyseleiksi Ärräpäissä, kuka tämä tämmöinen Juhani Seppänen on. En muistanut vastata, että olen tehnyt tuttavuutta tämän kanssa lukemalla Hullu työtä tekee -kirjan. Kirja lienee ollut hyvä, sillä ei minulla jäänyt siitä mitään hampaankoloon enkä pahoittanut siitä mieltäni.

Tyyppi kait on työterveyslääkäri ja vielä kaiken muun hyvän lisäksi arvostellut suomalaista alkoholikulttuuria kirjassaan Selvästi juovuksissa. Miksiköhän en ole sitä osunut lukemaan? Seppänen on samaa mieltä kuin minä. Keskiluokan viiniharrastus on itsepetosta. Alkoholia juodaan päihtymistarkoituksessa ja on aivan sama, tekeekö sitä tappaja-Ollikaisen seurapiirissä Meijerin nurkalla vai pikku sormi elegantisti pystyssä Lapinlahden juusto- ja viinijuhlilla.

Jukka Korpela ja miesparit

Suomi on venäläinen -ohjelman historiantutkija Jukka Korpela on minulle etäisesti tuttu ortodoksipiireistä. Toimitussihteerini, Lintulan entinen noviisi, pahoinpiteli Korpelan artikkelin päätoimittamaani Aamun Koittoon vuonna 2009. Vaikkei toimitussihteerini juurikaan ylivääpeli-päätoimittaja Hirmuinen-Jyrki Härski-Härkösestä perustanut, oli hän kuitenkin tunnollinen leikkaustyöläinen, ja silpoi perinpohjaisen historiaselvityksen vaadittuun aukeamamerkkimäärään.

Väkivaltaahan se oli. Koska minulla ei päätoimittajana ollut lehdessä kusiaisenkaan valtuuksia, jouduin tyytymään typistettyyn juttuun. Se ei tehnyt Korpelalle oikeutta. Jos minulla olisi ollut lehden toimitustyöhön jotain sanomista, olisin jakanut artikkelin kahteen tai useampaan osaan.

Keväällä 2013 Jukka Korpela tuli vastaan jälleen. Juha Drufva oli tehnyt Korpelasta Kansan Uutisiin haastattelun, joka sai aamupuuron tulemaan nenänielustani ulos. Lisäksi alaleukani tipahti tuonne jonnekin rintojeni tasolle muun muassa tästä lausunnosta: "Avioliitto on pitkälti kunkin yhteisön, kulttuurin ja elinkeinojärjestelmän ohjaamaa ja paljon kristillistä maailmaa ja maailmankatsomusta laajempi asia." http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kotimaa/2974566/keskiaikainen-kirkko-siunasi-miespareja

Korpela listaa erilaiset rakkauden alalajit: "Kreikan kielessä rakkauden eri puolia kuvataan useilla sanoilla. Sana eros tarkoittaa rakastelua ja rakkautta seksuaalisessa mielessä. Stergo kuvaa kiintymystä esimerkiksi lasten ja vanhempien välillä. Agape on puolestaan rakkaus henkisenä ulottuvuutena. Raamatun 400-luvun versiossa agape-rakkaus on ilmaistu latinaksi sanalla caritas. Nykysuomeksi se tarkoittaa huolehtivaisuutta."

Avioliitossa ei välttämättä ole kyse seksitavoista eikä pelkästään siitä, että saadaan lapset kasvatettua ja työvoima uusinnettua. Avioliitossa on kyse caritaksesta - huolehtivaisuudesta, hoivasta. Toki tämä ei tarkoittane sitä, etteikö avioliitossa saisi olla myös seksiä.

Pasmat sekaisin

Pidän afro-amerikkalaista Terry McMillania parempana kuin Erica Jongia. Ainakin McMillanin Pasmat sekaisin -kirjassa oli enemmän hoivaa kuin yhdessäkään Erica Jongin seksipläjäyksessä. Olen lukenut Jongin Viidenkympin kauhun varmaankin nelisen kertaa ja vasta nyt itsekin viidenkympin kynnyksellä havaitsin, että Erica Jongilla olikin Viidenkympin kauhussa teini-ikäinen tytär sekä päihdeongelma.

En olisi muuten McMillaniin koskenut, ellen olisi lähettänyt toista kappaletta Tikkisen Hannelelle. Huolimatta tekstarilukupiirimme vahvoista ennakkoluuloista jenkkiviihdettä kohtaan Hannele alkoi tekstaroida minulle, että kyllä minun pitää Pasmat sekaisin lukea. Se kun on vaihdevuosikirja ja minäpä olen niin paljon vaihdevuosistani Hannelelle raportoinut.

Alku oli Pasmoissa aivan click litiä vai mitä click itiä semmoinen viihteellinen pölinä on. Ja lopusta olisi voinut karsia kahdeksan sivua sovinnaista lätinää. Mutta siinä missä Erica Jongin Viidenkympin kauhu käpertyi ylemmän keskiluokan ja etuoikeutetun waspin napanöyhtäongelmiin ja seksiin - sen ylitarjontaan, dominoivuuteen tai vajaukseen, Pasmat sekaisin näki koko jenkkiläisen yhteiskunnan.

Toki päähenkilö oli itse mustien lähiöstä keskiluokkaan noussut, mutta kävi ainakin teettämässä itselleen rastat 130 kiloa painavan mustan alaluokkaisen Orangen luona. Päähenkilö Marilynin kasvattisisar Joy oli narkkari, joka ei loppujen lopuksi pystynyt pitämään huolta alzheimeriin sairastuneesta äidistä eikä lapsistaan.

Marilynin äiti oli ottanut Joyn kasvatikseen ensin sen vuoksi, että tyttö oli ihana ja söpö eikä heittänyt tätä pihalle, vaikka tämä kasvaessaan osoittautui kaikkea muuta kuin ihanaksi ja söpöksi. Caritas näette sen, huolenpito, hoiva, velvollisuus.

Päähenkilö Marilyn panee pellolle tylsistyttävän miehensä ja aikoo lähteä vihdoin toteuttamaan itseään, opiskelemaan. Asia ei kuitenkaan ole ihan niin selvä, sillä: "... Jospa tekisit näin: kirjoita suunnitelmasi lyijykynällä, mutta anna Jumalalle pyyhekumi. Ota rauhallisesti ja pysy aloillasi." (Terry McMillan Pasmat sekaisin s. 284)

Milloin vasemmistolaiset mahtuvat johonkin puolueeseen?

Luin Tiedon janosta ostamani Sirpa Puhakan Vasemmistoliiton synnyn ahmien kuin jännitysromaanin. Tietenkin pongailin sieltä itseäni kiinnostavia nimiä, myönnän. Esimerkiksi Tapani Kaakkuriniemi on kirjan sivujen 155-156 mukaan joutunut konfliktiin perinteisen ay-liikkeen kanssa sanoessaan, että ay-liike ei ole enää mikään muutosvoima ja se puuhastelee pennien kanssa, kun kyse on sellaisesta muutoksesta, jonka laajutta emme tainneet silloin 1980-90-lukujen vaihteessa edes tajuta.

Lisäksi Ruben Stilleriä oli kosittú Vasemmistoliittoa perustamaan. En muista, milloin tämä pienimunaisen miesten puheenjohtaja ja eunukilta kuulostava tyyppi löysi itsestään demarin. A-studion talouspolitiikkaillassa Ruben Stiller osoitti nyreytensä ay-liikettä kohtaan, muttei mennyt asiassa syvemmälle.

Keskiluokkaisena toimittajana Ruben Stiller on vieraantunut jo alemman keskiluokan maailmastakin omiin työterveysvastaanottoihinsa sekä muihin yksityissektorin hyvinvointipalveluihin.

Vasemmistoliiton synnyssä mainittiin heti alkuun myös kuopiolainen vasemmistojuristi Mirja Ylitalo (s. 56), josta Kuopion vasemmisto ry:n Outi Turunen soitti, että en ole tervetullut Mirjan hautajaisiin tai muutenkaan muistelemaan tätä, sillä tekisin sen arvatenkin väärin. Minusta puhelinsoitto oli outo, mutten sitten erityisesti työnnäillytkään mukaan. Jäin vain kummastelemaan soittoa.

Ehkä Kuopion vasemmisto ry pelkäsi, että tulen Mirjan hautajaisiin punalipun kanssa. Minusta Mirja oli jees enkä mitenkään huomannut, että tämä olisi yökkäillyt meikäläisen äärivasemmistolaisuutta. Pikemminkin Mirja suhtautui minuun ja höyryämiseeni hyväntahtoisen huvittuneesti.

SKP:n "hymypojat"

SKP:n entinen puheenjohtaja Yrjö Hakanenkin mainitaan Puhakan kirjassa. En pidä Hakasta minään hymypoikana minäkään ja kaikkein eniten maailmassa pelkään, että joudun joskus samaan autoon matkalle johonkin kommariseminaariin yhdessä Hakasen sekä lapinlahtelaisen toveri Vanhemman Huoneenrakentajan kanssa. Olisi siinä small talkissa haastetta, mutta silti.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Claes Andersson on pitänyt neuvotteluita Hakasen kanssa hankalina ja turhauttavina.

Hakanen oli Anderssonin mielestä juonittelija, joka viestitti keskusteluissa kolmea tai neljää asiaa rivien välissä. Mitä tahansa muuta, mutta ei Hakanen hieman kömpelöhkönä sosiaalisena pökkelönä mikään juonittelija ole! Tai sitten mies on vanhetessaan muuttunut.

Melkein kaikille avoin arvopuolue

Vasemmistoliiton alku oli ristiriitainen. Toisaalta perustava kokous oli kaikille avoin, mutta toisaalta Sirpa Puhakka sanoi monessa kohti kirjaa, että Vasemmistoliiton perustaminen oli johtajavetoinen ja autoritaarinen prosessi, vaikka puolueen perustamista varten oli järjestetty kaikille avoimia tilaisuuksia, jonne kutsuttiin puolueen ulkopuolisiakin asiantuntijoita.

Sama ristiriitaisuus minusta leimasi edelleen Vasemmistoliiton punavihreän asiakirjan valmistelua ennen Tampereen puoluekokousta kesällä 2013. Punavihreän asiakirjan sähköpostitse toimivaa kirjoitustyöryhmää vetivät Jouko Kajanoja sekä Johanna Perkiö.

Kirjoitustyöryhmässä mielestäni saivat sanoa asiansa helsinkiläiset nuoret tutkijat. Mutta me maalaiset tyhmät, jotka emme osanneet ilmaista itseämme sovinnaisesti ja coolisti, emme saaneet. Tajusimme kaiken perusteellisesti väärin. Vaikutelma vahvistui, kun puoluekokouksen jälkeen kiitin tutkija Anu Suorantaa siitä, että hienosti kirjoitutti puolueen punavihreään asiakirjaan luokkataistelun.

Tottahan minä tiesin, että Anu Suoranta ei todellakaan halua profiloitua luokkakantaiseksi luokkataistelijaksi, vaikka onkin opiskellut Moskovan puoluekoulussa samaan aikaan kuin sonkajärveläinen kommunistijohtaja Asko Julkunen. Arvon tutkija meinasi tulla meikäläisen silmille vasemmistonaisten kokoontumisessa Helsingissä, jossa tutkija alkoi yht´äkkiä myös syöstä tulta ja tulikiveä oululaisen intiaanipäällikön Kaarina Kailon päälle vastauksena tämän alustukseen.

Anu Suoranta otti kiitokseni vittuiluna, mitä se kieltämättä olikin.

Tuntuu siltä, että Vasemmistoliitto alun alkaenkin on hamunnut joukkoonsa etupäässä viherpunervaa oikeistoa. Vasemmistoliiton synnyn sivulla 167 selvitetään monisanaisesti, kuinka Vasemmistoliiton idean isä Reijo Käkelää siivitti unelma modernista vasemmistosta - ilman sitä vasemmistoa.

Käkelä koki, että kaikkien tuli vahvasti kokea hänen kanssaan se, että kommunismi oli tullut tiensä päähän ja että koko SKP oli maho. Vasemmistoliiton avulla päästäisiin näppärästi eroon kommunismista ja SKP:stä. Itse asiassa Vasemmistoliiton synnyn toisena agendana näyttää olleen se, että SKP on nitistettävä.

Miksei SKP:tä olisi voinut jättää rauhassa nitistymään omaan mahdottomuuteensa? Jotain ihmeellistä SKP:ssä on. Keväällä 1918 lahtarit raahasivat punikit ja kaikki vähänkin sinne päin kallellaan olevat keskitysleirille. Osa teloitettiin näytösoikeudenkäynneissä, osa tapettiin nälkään ja osa kuoli tauteihin.

1930-luvulla punikit suljettiin Tammisaaren yliopistoon verkottumaan keskenään ja Vasemmistoliiton perustamisesta lähtien kommarit on koetettu dissata ja vähätellen naureskella hengiltä. Jotain SKP:ssä kuitenkin on. Eiväthän ne mokomat lannistu, vaikka tapettaisiin, vangittaisiin tai väheksyttäisiin näkymättömiin.

Esimerkiksi Länsi-Suomessa kävi niin, että Vasemmistoliiton puheenjohtaja perui tulonsa Turun SKDL:n perustamisen 70-vuotisjuhliin Siihen asti SKP:n eduskuntavaaliehdokaslistat olivat tyhjähköjä. Oharin jälkeen eivät enää olleet.

Lupaan palata Vasemmistoliitoon sitten, kun siihen mahtuvat edes tosi vasemmistolaiset, kuten Vasenryhmä. Vasenryhmän jäsenethän eivät itse pidä termistä äärivasemmistolainen. Olkoot sitten Tosi Tosi Vasemmistolaisia. Minä ainakin ajattelin olla äärivasemmistolainen ja vapaa.

Saattaa olla viidestoista kerta, kun totean blogissani; puolueet tarvitsevat enemmän minä kuin minä puolueita yhtään mihinkään.

Poliittisen järjestelmän rappio

Jotenkin sitä on vain elettävä näiden vajavaisten vasemmistopuolueiden kanssa. Yhdellä on julkikuva huono (SKP) ja toisella se on lipevä (vas.), kolmas ei ole oikeastaan enää mitään muuta kuin uusliberalismin nielaissut valtiohoitaja (sdp).

Tosin demarit ovat muuttumassa. Matti aina sanoo, että kannattaa kuunnella demareiden tamperelaista Sanna Marinia eikä Antti Rinnekään ihan paska ole. Sata kertaa parempi kuin oikeistolainen kansakoulunopettaja Jutta Urpilainen, jonka kunniaksi kuitenkin on sanottava se, että alkoi ymmärtää jotain veroparasiiteista.

Oma vapauteni tarkoittaa sitä, että jos vassulimussuleiden naamat alkavat kyllästyttää, toimin jossain muualla jonkin aikaa, vaikka Lapinlahden vasemmisto ry:n puheenjohtaja saisi siitä harmaita hiuksia.

Kansantaloutta tasan kaikille -alustaja Jaana Pirkkalainen lykkäsi käteeni Iisalmessa Vasemmistofoorumin Perusteen numero 4 viime vuodelta. Olihan minulle sekin Peruste tullut, mutta viime vuonna alkoi koko loiva mussulivassulipuolue öllöttää niin, että heivasin sekä Perusteet, kuten Pippuritkin, lukematta roskiksiin.

Onneksi Hannulan Ulla toimitti minulle Pippurin, jossa oli Ruotsin feministipuolueesta.

Mutisin Pirkkalaiselle jotain epäselvää, että joo, on mulla tämä lehti ollut, mutta mutta mutta. En ollut sitä lukenut. Nyt luin. Ja ensimmäisenä Ruurik Holmin artikkelin Peter Mairin kirjasta Ruling the Void otsikolla Poliittisen järjestelmän rappio.

Eläköön poliittinen järjestelmä

Kirjassaan Peter Mair siteeraa Rudy Andewegia, ken lienöö, joka sanoo, että puolueista on tullut vallankäytön oikeuttajia kansalaisten suuntaan - ennen puolueet olivat kansalaisten intressien edustajia vallan instituutioissa.

Juuri näin ja tästä on lähtöisin perimmäinen konfliktini väistyvän kansanedustajan Erkki Virtasen (oik.vas.) kanssa ja se, että piikittelen tätä väsymättä. Erkki Virtanen laahuksenkantajineen oli survomassa Pohjois-Savon kolmeen kuntaan hallituskauden alun kokoomushurmoksessaan.

Lisäksi Erkki Virtanen jo edellisellä kansanedustajakaudellaan paukutteli henkseleitään siitä, miten hyvä hän eduskunnassa on. Kaikkien kaveri. Tapani Töllin ja Paula Risikon ja Sauli Niinistönkin hän tuntee paremmin kuin jotkut pienten kuntien vähäpätöiset vasemmistoliittolaiset Pohjois-Savossa.

Erkki Virtasen Vasemmistoliitto on nimenomaan eliitin oma pikku puudelivassuliitto, joka armollisesti kääntyy omiensa puoleen aina siinä vaiheessa, kun ääniä pitäisi saada.

Nyt äänestäjät ovat siirtyneet liikkuviksi. Mikseivät myös yhteiskunnalliset aktiivitkin yhtä hyvin? Puolueet ovat kutistuneet vaaliorganisaatioiksi, väyliksi. Taivahan tosi on ollut jo pitkään, että valta ei ole edes valtapuolueilla, vaan valta on kadonnut jonnekin Suuren rahan, jättiläisyritysten, IMF:n, Maailmanpankin ja Yhdysvaltain valtionvarainministeriön muodostamaan hetteikköön.

En usko, että me kansalaiset olemme avuttomia. Käynnissä on oikeasti massiivinen globaali oppiminen. Kaikki maailman proletaarit, sen kun liittymään nyt yhteen. Peter Mair ei Ruurik Holmin mukaan viitoita tietä osallistuvampaan poliittiseen järjestelmään, mutta ehkä se on meidän tehtävä ilman jotain irlantilaista käkkäräpäätutkijaa.

Wahlroos ja työtulovähennys

Sunnuntai-iltana jaksoin Suomi on venäläinen -sarjan viimeisen osan jälkeen katsoa samaan putkeen vielä Arto Nyberginkin. Nyberg jututti Björn Wahlroosia, joka ei yhtynytkään yllättäen leikkauspolitiikkapaskajargoniin. Wahlroos sanoi, että pienituloisten verotus voidaan saada jopa nollaan palauttamalla työtulovähennys.

Toinen positiivinen asia oli se, että Wahlroos sanoi vaimonsa olevan savolaisen.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi