Parasta Taivaslaulussa

ti 27.1.2015

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ei ollut mikään itketyskirja. Jos olisi ollut, olisin nakannut kirjan oitis nurkkaan. En pidä laskelmoidusta tunteiden manipuloinnista. Sen vuoksi Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-myyntimenestykset oksettivat.

Kaiken keskellä Rauhala jaksoi olla purevakin. Hän kirjoittaa, että kaikki pitävät suomen kielen kauneimpana sanana äitiä. Viljan, Taivaslaulun päähenkilön, mielestä suomen kielen kaunein sana on kohdunpoisto.

Taivaslaulun sivuilla itkin omaa lapsettomuuttani. Olin onneton ja täysin hukassa oleva lapseton nainen koko 1990-luvun ja siinä samassa järjestin elämän helvetiksi silloiselle ensimmäiselle suomalaiselle aviomiehelleni. Olen tätä pyytänyt häneltä anteeksi - ja lopputuloshan oli hyvä.

Hänelle putkahti kolme lasta siinä ajassa, kun minä vaivoin sain elolle kaksi.

Maria ja Anna ovat outo onnenkantamoinen. Tyttöjen jälkeen olisi pitänyt syntyä vielä kolme lasta, jotka kaikki olisivat olleet enemmän kuin tervetulleita. Minulla oli tuska ja väsymys, kohoava verenpaine, aivoinfarktin uhka toistuvista kesken menevistä raskauksista. Enkä mitään muuta niin rukoillut kuin, että ne katkaravut olisivat jaksaneet kasvaa.

Vilja pääsee mielisairaalaan odottamaan kaksosiaan ja lepoon. Minä saatoin vain haaveilla jonkin hermoleposairaalan valkoisista lakanoista. Ystävättäreni sitten ihan oikeasti pääsi mielisairaalaan ja sai jopa sähkösokkihoitoa. Sanoi, että ei se mitään lepoa ollut. Yhtä aktivoimishelvettiä.

(Koko ajan piti hytkyä ja kohottaa kierroksia, vaikka meidän toimittajien ongelma on juuri päinvastainen. Aivoissamme jylläävät ylikierrokset pitäisi etupäässä saada hillittyä.)

Sakarjan kirja

Joku kirjallisuusteoreetikko ehkä ajattelee, että Taivaslaulu ei ollut  hallittu kokonaisuus. Välissä oli naivistisesti kirjoitettuja jaksoja, jossa nuoret, kehittyvät naiset oli jaettu itsevarmoihin bratzeihin, keskinkertaisiin nukkeihin ja ulkonäöstä viis veisaaviin, hyväntuulisiin, mollamaijoihin.

Minusta erilaiset jaksot sopivat kirjaan hyvin. Samaa mieltä olivat varmasti ne kymmenet uskovaiset lapinlahtelaiset ja varpaisjärveläiset lukijat, jotka olivat Taivaslaulun lainajonossa ennen minua.

Myös oletettavasti Viljan aviomiehen kirjoittamat blogimerkinnät avarsivat lukijan näkemyksiä. En nimittäin tiennytkään, mihin lestadiolaisuus perustuu. Lars Levi Lestadius oli saanut oppinsa maallikolta, Lapin Marialta, saamelaistytöltä. Lestadiolaisten tulkinnan mukaan Vanhan Testamentin Sakarjan kirjassa on neljän erilaisen hevosen vetämät vaunut: ensimmäisten vaunujen edessä oli punaruskeat hevoset, toisten vaunujen edessä mustat hevoset, kolmansien vaunujen valkoiset ja neljänsien täplikkäät hevoset.

Hepat vaunuineen lähtivät eri suuntiin. Valkea vetohevonen jaksoi pohjolaan saakka - olisiko ollut islanninhevonen, joku pakkasen kestävä hevosrotu kuitenkin? Tai sitten albiinosuomenhevonen. (Sak 6:2-3)

(Kuka muuten sanoi, että Raamatun lukeminen on tylsää. Ja täällä minä pakerran nyt epätoivosta naama punaisena tekstiä, joka koettaa olla Juha Hurmeelle kelvollinen. Tämähän oli Nyherretyissä (ei kun Nyljetyissä) ajautuksissaan sitä mieltä, että me uskikset saamme aikaan yhtä omaperäisiä ajatuksia uskostamme kuin porkkanat penkissä.)

Joka tapauksessa eksegeetikko Heikki Räisänen korostaa Raamatun todistuksellista luonnetta. Ensin oli todistus (siksi käyn Raamattua läpi täkäläisten Jehovan todistajien kanssa oikein mielelläni, en esitä vastaväitteitä, vaan annan tiukan kirjaimellisen raamattuopetuksen soljua ylitseni, sitä paitsi Marianne Puurusen ärtsyn punaisen tukan kun näkee, ei voi muuta kuin tulla hyvälle tuulelle) ja sen jälkeen tulevat tulkinta ja kokemus.

Näin olen taipuvainen ajattelemaan ilman Räisäsen oppejakin.

Marianne Puurusen punainen tukka

Marianne Puurusen punaisesta tukasta on pakko kertoa vielä sekin, että kerran Marianne tuli todistamaan (huom! huom! Jehovan todistajat ovat todistajia, eivät Jehovan ilmoittajia. Tässä on Räisäsenkin oppien mukaan on eroa.) meille aviomiehensä kanssa. Kun aviomies on mukana, pitää vaimolla olla hiuksiensa peittona huivi.

Huivi olikin jonkin aikaa Mariannen punaisilla hiuksilla, mutta valui sitten vähitellen toiselle puolelle päätä ja sitten toiselle. Lopulta rouva Hupakko kiskaisi huivin keittiön sohvalle, josta juoksi huivin jälkikäteen hakemaan.

Vanhoillislestadiolaisen opin mukaan Sakarjan kirjan valkoinen hevonen tuli vaunuineen pohjolaan ja tavoitti pohjoisen kansan, lestadiolaiset. Taivaslaulun blogimerkinnät kertovat myös siitä, että yhteisö on lestadiolaisilla ensin. Yksilöä ei oikeastaan ole olemassa kuin osasena.

Yhteisön ensisijaisuutta on jotenkin vaikea käsittää - siis mitä se merkitsee niin hyvässä kuin pahassakin. Tai ensimmäisenähän me länsimaisen vapaakauppa-aatteen sumuttamat atomisoituneet yltiöyksilöt, joille ei enää edes ole jäänyt perhettä, tietysti ajattelemme, että pahassa.