Vähän kaikkea sieltä sun täältä

Aloitetaan joukoissa seisomisesta

to 29.1.2015

Soitin tänä aamuna Ylä-Savon subcomandante Marcosille ja pyysin tältä lupaa päästä tänä iltana Pielavedelle Petrun kirkkoon ortodoksiseen ehtoopalvelukseen. Pitäisi nimittäin taasen olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Alunperin kalenterissani luki, että Iisalmessa demarien työväentalolla on tänään kello 17.30 Kansantaloutta tasan kaikille -suunnittelupalaveri.

Tuli kuitenkin väliin tulevia tekijöitä. Näinhän sanoi Jussi Vatanen elokuvassa Napapiirin sankarit tyttöystävälleen monta kertaa.

Ylä-Savon subcomandante Marcos osoitti pitkämielisyyttä, kun pursusin hänelle uskonnollista kaaostani. Rauhallisesti tämä sanoi, että on lukenut Heikki Räisäsensä, joten ymmärtää, mistä puhun. Vähän samaan tapaan kuin veli Kimmo Kallinen Suomen ortodoksisesta kirkollishallituksesta, kun tursusin hänelle ortodoksisen uskon kriisiäni vuoden 2007 tienoilla.

Veli Kimmo Kallinen sanoi sähköpostilla, että unohda, tyttö, Iisak Niniveläisen kirjoitukset, jotka painoivat sekä kirjahyllyni notkolle, että ortodoksisen omatuntoni syvälle kuopalle, ja lue Kallistos Waren Sisäinen valtakunta. Oli minulla kirja jo Valamon kirjakaupasta hankittuna, mutta enhän minä sitä ollut eestynyt lukemaan.

Luin ja tulin siihen tulokseen, että olen origeneläinen aasi. Ei siinä mitään, ihan mielelläni olin.

Ylä-Savon subcomandante Marcosille jäi sanomatta, että olen tällainen sen vuoksi, koska en muuta voi. Ajatelkaapas. Äiti körttiläinen. Uskonnollisesta kasvatuksestani vastasi isosiskoni ajanjaksona, jolloin hän oli viidesläisimmillään. Nyt sisko on ortodoksikäännynnäinen karjalaispatriarkan, miehensä, alaisuudessa.

Lapseni ovat syntymäortodokseja. Heidän isänsä oli zeniläinen Venäjän ortodoksi, jonka sukuyhteyteen kuuluu juutalainen, joka vei perheensä Saksaan pakoon Venäjän pinnan alaista antisemitismiä. Paras, läheisin ja rakkain lapsuuden ystäväni kuului Jehovan todistajiin.

Toinen tyttäristäni on helluntalainen, joka kuitenkin käy varmuuden vuoksi luterilaista rippikoulua. Toinen on taisteleva ateisti.

Niinpä minä olen rusinapullateologi - selitän termin joskus - ja todennäköisesti unitaariuniversalisti. Sitä asiaa mietin tänään illalla Pielaveden Petrun kirkossa ehtoopalveluksessa.

Taivaslaulukeskustelu jatkuu

Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta sukeutui mukava keskustelu isoveljeni Toukon Maija-vaimon kanssa. Pariskunta on tällä hetkellä Marokossa - niin kuin aina sydäntalvisin. Marokko on kiehtova maa, sillä vaikuttaa siltä, että se kuuluu nouseviin kansantalouksiin.

Kohkasin tässä vähän aikaa sitten blogissani, että Taivaslaulussa Rauhala viittaa Vanhan Testamentin Sakarjan kirjan jakeisiin, joissa kerrotaan neljästä pitkin maailmaa viestiä vievästä hevosesta vaunuineen. ..."Paina mieleesi ne hevoset, jotka lähtivät pohjoista kohti. Ne vievät minun henkeni pohjoiseen maahan, jotta se vaikuttaisi siellä." (Sak 6:8)

Se, että lestadiolaiset ovat tulkinneet kaikkein puhtaimman hevosen, valkean, joka lähti pohjoiseen, tarkoittavan, että vaunut tulivat lestadiolaisten keskuuteen, oli helpottava tieto. Lestadiolaiset eivät ole keksineet itseään ikään kuin omasta päästään. Heidän oppirakennelmansa perustuu todistukseen, siitä kumpuavaan kokemukseen, josta tuli tulkinta ja traditio.

Tosin eksegeettimies Heikki Räisänen luettelee näin: traditio, kokemus, tulkinta.

Maija kirjoitti Taivaslaulusta seuraavasti:

"Sanat ja ilmaisut olivat kuin helmiä, jotka veivät tunteita ja tapahtumia eteenpäin välillä hyvinkin kuvannollisesti.  Isähän otti loistavasti vastuun perheestään ja jopa selviytyi siitä. Kirja oli mielestäni myös rakkaustarina. Oli varmaan Viljalle ristiriitaista se, että halusi kuulua yhteisöön, mutta harhaili  ja epäröi siinä.

Aika kammottavalta tuntui se, että kun vanhalestadiolainen tervehtii toista, hän samalla katsoo onko/onhan toinen raskaana.

Nää ajatukset tulivat muistini lokeroista mieleen.

Ennen lähtöämme katsoin telkkarista ohjelman, joka kertoi lestadiolaisperheestä, joka erosi yhteisöstä menettämättä uskoaan. Äiti kertoi mm. miten ihanaa on  käyttää korviksia yms. koristeita. Osa lapsista kävi nuorten kokouksissa osa ei. Perheen isä kertoi siinä, että Jumala ei voi olla niin julma kuin mitä he kokivat kuuluessaan yhteisöön."

Meidän äitihän oli pitkään sitä mieltä, että en saa meikata enkä avata lettejäni. Tukan joka-aamuisella letittämisellä oli toinenkin merkitys. Jos olisin kulkenut pitkä tukka niskassa leuhottaen, olisi äidin pitänyt joka aamu selvitellä päässäni oleva huopahattu takaisin hiuksiksi, sillä tukkani laatu on ns. helposti huovuttuva.

Niinpä koko ala-asteen kuljin koulussa kaksi niin kireätä lettiä päässä, että silmäni menivät viiruun. Myöskään korviksia en saanut ennen rippikoulua ottaa.

Kun pohdiskentelin yliopistoikäisenä, että saatan minä ollakin ateisti - tai olin oikeastaan tooooodella vuoren varma siitä - en voinut kuitenkaan erota kirkosta. Äidin tähden. Kaikkia tunnettuja syntejä tuli tehtyä - ja joitakuita itsekin keksittyä - , mutta kirkosta en voinut erota, sillä se jos mikä olisi äitiä ehkä loukannut.

Nyt olen sitä mieltä, että äiti toimi oikein. Minä vain olen sellainen. Kaipaan kuria. Ehkä äiti itsekin oli sellainen. Itäinen, pursuileva eikä missään nimessä hillitty kohtuuden ihminen. Ehkä hän tiesi, miten menetellä toisen samanlaisen kanssa. Ehkä äiti oli se suruton eikä hillitty ja hienotunteinen isä.

Niin ja rakkaustarinakin Taivaslaulu oli. Sitä Maija sanoi. Minä kirjoitin, että ai niin tosiaan, niin olikin.

Ja kyllä meidän isä äitiä varmasti paljon rakasti, vaikka taisi olla sekin melkoinen Miehen Työ (taustalle soimaan Bruce Sprinsteenin biisi Lovin' you woman is a man's job   tai sinne päin, no, tiedättehän biisin) - mitä tapahtui vuoden 1956 tienoilla Juvalla pientilalla Luhjus Hyytelä? Se, että isä takuuvarmasti rakasti äitiä, todentuu sillä, että isä oli äidin omaishoitaja äidin kuolemaan vuonna 1996 asti.

Maijalle kirjoitin näin: